Pienet siniset pingviinit

Torstaiaamuna satoi, joten suunnittelimme jo löhöpäivää ja taisinpa kuulla toisen puoliskon suusta sanat Blood Bowl. Kummallisesti sitten ensimmäisten päikkäreiden jälkeen kaikki näytti kirkkaammalta ja uskaltauduimme ulos.

Tarkoituksena oli käydä pienellä 3-4 tunnin vaelluksella vähän katselemassa ympäristöä ja kätköjä. Ensimmäinen kätkö löytyikin hautausmaalta ja oli muuten aika nätillä paikalla.

Siellä samalla päätimme ei niin kovin yksimielisesti, että minä kannan reppua ainakin alkumatkan. Yleensä se on A, joka joutuu sitä raahaamaan selässään, joten ehkä oli ihan reiluakin, että minä otin sen välillä. Säädimme reppua hetken, mutta en silti päässyt yli ala-aste traumoista enkä liian isoista repuista ja minulla oli loppumatkan hyvin koppakuoriaismainen olo.

Ei se onneksi kävelytahtia haitannut, enemmän sitä haittasivat kaikki ihanat linnut, saniaiset, rannat, polut sun muut, mitkä veivät huomioni. Minun kanssa on varmasti kiva vaeltaa, kun unohdun aina kuvaamaan tai vain katselemaan juttuja ja A saa yleensä odotella sitten jossain, kun huomaa minun jääneen jälkeen. Nytkin löysin monenmonta Tuita ja konsertti oli taas melkoinen. Sain jopa ihan itse videolle erään yksilön päivän biisin. Näin myös paljon pikkulintuja, mutten valitettavasti tunnistanut niitä ja yksi Kakakin tuli hämmästelemään meitä.

Polkumme kulki aika monen rannan ohi, eivätkä kaikki onneksi olleet pelkkiä hiekkarantoja. Sää oli ihanan aurinkoinen, mutta viime kerrasta oppineena kuljimme rantojen ohi emmekä läpi.

Kuolleen miehen ranta, nätti nimi.

Maasto vaihteli aina noista rannoista sademetsiin ja kummakyllä myös havumetsiin. Oli ihan mielenkiintoista kävellä tuolla luonnossa, kun yhtenä hetkenä ympärillä on palmuja, seuraavana kivikkoinen ranta ja sitten synkkä kuusimetsä. Kauniita toki kaikki ja koko ajan meri oli ihan vieressä.

Joojoo, on siinä polku.

Saimme kulutettua tuolla reissulla vähän reilu kolme tuntia, vaikka minä aina unohduinkin ihmettelemään ja haimme pari kätköäkin. Ja ihan todisteeksi vielä matkamme lopulla, että ei täällä nyt ihan sivistyksen ulottumattomissa olla, löydettiin puhelinkoppi.

Palauduimme hostellille, jossa A pääsi töihin leikkaamaan nurmikkoa ja minä lähdin ostamaan itselleni paidan, johon ihastuin edellisellä kauppareissulla. Taitaa olla toinen vaate, jonka ostan uutena täällä, jos muistan oikein ja kenkiä ei lasketa. Olen toki ostanut usemmankin vaatteen, mutta yleensä ne ovat olleet kierrätyskaupoista. Tuokin oli hyvässä alennuksessa, ihanan pehmeää puuvillaa ja tehty vielä Seelannissa, joten ei tullut huono omatunto ollenkaan. Sen lisäksi löhöilin ulkosalla, kunnes hiekkakärpäset alkoivat käydä vähän liian läheisiksi ja siirryin löhöilemään sisätiloihin.

Illalla lähdimme kovasta tuulesta huolimatta ihmettelemään, josko pingviinit olisivat sosiaalisia. Niitä kuulemma saattaa nähdä ihan tässä lähirannassa tai sitten ei, riippuu ihan siitä, missä niitä huvittaa olla. Joten varauduin jo tulemaan takaisin seuraavana iltana tai odottamaan ainakin kolme tuntia. Matkalla näimme ankkaperheen nauttimassa auringonlaskusta, joten siinä vaiheessa jo tiesin, ettei ollut turha reissu.

Istuimme viileällä betonilla onneksi tuulen suojassa ja katselimme merta ja odottelimme. Auringonlasku oli ihan nätti ja tuuli pyörteili hauskasti meren pinnalla. Odotellessa näin kalan, pari ankkaa ja paljon lokkeja.

Meidän ei edes tarvinnut odottaa kovin kauan, kunnes tämmöinen pieni hauska otus ilmestyi kivien välistä ihmettelemään maailmaa.

Alkoi olla jo melko hämärä ja vaikka eteensä näki vielä oikein hyvin, kamera ei tallentanut näkemäänsä kovin tarkasti. Pingviini istui tuossa kivellä ihmettelemässä ja hetken päästä siihen ui toinen pingviini. Ne uivat todella sulavasti ja varsinkin pinnan alta niitä oli yllättävän vaikea huomata.

Odottelimme vielä jonkin aikaa ja kaksi muutakin pingviiniä ui paikalle. Niiden tekemisiä oli hauska seurata, kun ne yrittivät kiipeillä kivillä ja matkanteko maalla näytti niin kovin vaikealta. Kun alkoi hämärtää ihan kunnolla, mutkan takaa ui paikalle vielä yksi pingviini vaakkuen suureen ääneen. En todellakaan tiedä miksi se piti sellaista ääntä, mutta niin se vain teki. Istuimme vielä hetken ja vasta nyt niiden elämöinti kunnolla alkoi. Oletteko ikinä kuulleet pingviinien murisevan toisilleen?

Lopulta jätimme pingviinit omaan rauhaansa ja lähdimme iltapalalle. Tämä saari on kuuluisa ostereistaan, joten pitihän niitä päästä maistamaan. Itse en ole kovin suuri merenelävien ystävä, mutta pienen nyrpistelyn jälkeen suostuin maistamaan palasen enkä suoraan sanottuna ihastunut. Onneksi oli lasillinen viiniä, millä huuhtoa se alas, mutta en varmaan toista kertaa noihin koske. Olipahan kokemus taas.