Sateisia päiviä

Lauantaina lähdettiin aamusta vaellukselle. Arvioitiin, että meillä menisi siellä koko päivä ja otettiin mukaan eväitä ja paljon vettä. Aluksi tie oli todella helppokulkuinen ja vaikka menimmekin ylämäkeen, kuljimme yllättävän hyvää tahtia.

Pian polku pieneni ja muuttui paikoitellen mutaiseksi ja todella liukkaaksi. Ympärillä oli metsää ja paljon kaikenlaisia puita.

Välillä kuljimme alamäkeen ja välillä ylämäkeen ja ympärillä oli silti sitä samaa metsää. Hienoa metsää, ihan erilaista kuin mihin olemme aiemmin Seelannissa tottuneet. Täällä kasvoi palmuja ja paljon erilaisia lehtipuita, ei niitä jättimäisiä havupuita, mitä yleensä näkee.

Sää oli mitä ihanin vaellusta ajatellen. Ei satanut, vaikka sääennuste sellaista lupailikin, mutta aurinkokaan ei paistanut niin paljon, että olisi tarvinnut pelätä lämpöhalvausta. Ei sillä, siellä metsässä oli tarpeeksi lämmin rämpiä. Ilma oli todella nihkeä ja kostea ja syvään hengittäessä se tuntui jumahtavan keuhkoihin. Onneksi pieni tuulenviire pyyhki ohitsemme aina silloin tällöin ja oli hiukan helpompi hengittää.

Pääsimme myös suurten kysymysten äärelle tuolla luonnon keskellä. Miksi kana meni tien yli? Miksi ankka kiipesi puuhun? Mutta loppujen lopuksi, tarvitsevatko ne syytä?

Matkalla etsimme muutaman kätkön ja yhden löysimme jopa ihan ensimmäisinä. Se oli saavutus sinänsä, sillä polulta piti poiketa useampi kymmenen metriä ja tuolla pusikossa gepsi ei jaksanut olla ihan niin tarkka kuin voisi toivoa. Sekin vähän jänskätti, kun tuonne lähtiessä meitä varoiteltiin moneen otteeseen syvistä kuopista, mitä ilmestyy tuonne vuosittain uusia. Meille teroitettiin, että polku on turvallinen, muu metsä ei niinkään. Mutta mitäpäs sitä ei ensimmäisen löydön eteen tekisi. Eikä löydetty kuoppia, paitsi paljon myöhemmin ja ihan polun varrelta eikä niihin kyllä olisi halunnut tipahtaa.

Selvittiin matkasta viidessä tunnissa, vaikka arvioimme, että meillä olisi voinut mennä paljon pidempään. Ihan hyvin siinä sai kuntoilla noinkin. Ja minä sain ilmeisesti kuitenkin ihan liikaa aurinkoa ja raitista ilmaa, sillä päästyämme hostellille pääni oli niin jäätävän kipeä, etten jaksanut tehdä muuta kuin käpertyä peiton alle. Sinnittelin hereillä noin kuuteen asti ja sitten horrostelin kymmeneen, kunnes Aakin tuli nukkumaan ja sen jälkeen nukuin tyytyväisenä aamuun asti. Sellaiset yli 12 tunnin unet tekee ihan hyvää silloin tällöin.

Sillä välin A tutustui paremmin muuhun hostellin väkeen ja pelaili lautapelejä heidän kanssaan. Siellä oli eräs perhe, johon kuului kolme hyvinkin innokasta lautapelaajalasta. Kävi ilmi, että kyseinen perhe omistaa myös hostellin hiukan etelänpänä ja saimme kutsun sinne. Alunperin suunnitelmissa oli lähteä vain noin tunnin päähän Punakaikista, mutta päädyimmekin sitten tänne Hokitikaan.

Täällä heti ensimmäisenä iltana, kun istuimme pelaamassa Magiciä oleskeluhuoneessa, löysimme saksalaisen pojan, joka on erittäin innostunut lautapelailija. Myös hänen pari kaveriaan pelaavat mielellään, samoin hostellin omistaja, vaikkakaan eivät ole niin fanaattisia. Eli ensimmäinen ilta kului siis lautapelailun merkeissä ja jos sää pysyy samanlaisena eli sateisen harmaana, pelailemme varmaan enemmänkin.

Pari päivää myöhemmin.

Täällä on satanut aikalailla koko ajan. Maanantaina kävimme tutustumassa keskustaan, kun sade hellitti hetkeksi. Saimme kyydin hostellin omistajalta, sillä keskustaan on parin kilometrin matka, minkä kävelisi mielellään aurinkoisena päivänä, mutta sellaisia ei täällä juuri ole. Keskustassa ei ollut oikein mitään, toki enemmän kuin Punakaikissa, missä ei ole edes keskustaa. Täältä löytyy ihan kauppoja ja jopa supermarkettikin ja useita kahviloita. A löysi itselleen väliaikaishiiren ja kävimme kirjastossa kuluttamassa taas kerran ilmaista nettiä, kun A päivitteli puhelimensa ja minä lueskelin sillä välin vanhoja Cosmoja. Hostellille palattuemme väkertelimme meeplejä uuteen Blood Bowl joukkueeseen ja pieni riiviö-Robbie (hostellin pitäjien poika) väkerteli niitä meidän kanssa ja pelaili Hey, that's my fishiä, kunnes kyllästyi. Illalla pelailimme koko hostelliporukan kanssa Sabotööriä, hauskaa tonttupeliä, joka vaatii ison porukan. Tuli naurettua taas todella paljon.

Täällä hostellissa on mielettömän mukavia ihmisiä ja kaikkien kanssa on helppo tulla toimeen ja olla. Ei täällä tosin ole kuin viisi ihmistä meidän lisäksi, joten eipä siihen kai mahdukaan kovin montaa tympeää tyyppiä. Kaikki kolme saksalaista pitävät pelailusta, samoin meidän japanilaisvahvistus, ainoastaan yksi kiwikaveri viihtyy mieluummin omissa oloissaan. Yleensä mekin Aan kanssa viihdytään omassa huoneessa, sillä hostelleissa ei aina ole kovin kiva ilmapiiri yleistiloissa, varsinkin, jos siellä on jo oma vakiporukka, jonka juttuihin on joskus vähän hankala päästä mukaan. Täällä sen sijaan tulee oltua paljon enemmän olohuoneessa, jo ihan senkin takia että se on viihtyisä ja kodikas, saatamme puuhailla ihan vain omiamme ja välillä höpistä muiden kanssa, kunnes A intoutuu pelailemaan jotain.

Tuo jatkuva sade ei haittaa, sillä meillä ei ole sen suurempaa tarvetta lähteä ulos, on ihan mukavaa vain olla. Ja mikäs tässä on ollessa sohvan nurkassa lämpimän viltin alla, kun takassa hehkuu tuli, jaloissa torkkuu unelias koira ja ulkona sade ropisee ikkunaan, josta näkyy vaahtopäisenä aaltoileva meri. Enpä oikeastaan kaipaa juuri nyt mitään muuta.