Hokitika-Franz Josef-Wanaka

Hokitikan viimeinen aamupäivä kulutettiin pelailemalla ja vain löhöämällä. Linja-auto lähti kolmen aikoihin kohti Franz Josefia, pienen pientä kaupunkia vuorten keskellä. Sää oli sateinen niin Hokitikassa kuin Franzissakin, mikä ei yllättäne ketään. Yksi sateeton päivä taitaa olla enemmän kuin kukaan voi pyytää.

Franzissa olimme viiden aikoihin, etsimme hostellin ja kävimme syömässä ja tutkimassa kaupunkia. Kaiken kaikkiaan noihin meni ehkä puolitoista tuntia. Hostellilla löysimme uneliaan kissan, jota piti silitellä hetki.

Tutustuimme huonekavereihin, saksalaiseen pariin ja amerikkalaiseen poikaan. Saksalaisia on jokapaikassa eikä siksi ihme, että meitäkin veikataan aika usein saksalaisiksi. Ai niin, linja-autossa törmäsimme emme vain yhteen tai kahteen vaan kolmeen, siis kolmeen, suomalaiseen. Taivas, että oli outoa kuulla ja puhua suomea. Tosin, haha, kun kyse oli suomalaisista niin eipä se keskustelu kovin pitkään jatkunut, vaikka A yrittikin parhaansa. Mutta jos yrittää kysyä, että missä kaikkialla meinasit matkustella ja vastaus on vain, että monissa paikoissa, niin eipä siitä riitä juttua kovin pitkäksi aikaa. Viimeksi törmättiin suomalaisiin, kun anoppi oli käymässä ja sitä ennen Aucklandissa noin kahdeksan kuukautta sitten, joten olemme saaneet olla aika rauhassa. Aucklandin Anni olikin ihmeen sosiaalinen ja aurinkoinen suomalainen ja olimme jo unohtaneet, miten tuppisuita ja epäsosiaalisia me olemmekaan siellä kotipuolessa. Hassua.

Perjantaina istuimme taas linja-autossa todella aikaisin matkalla kohti Wanakaa. Wanaka on myöskin aika pieni kaupunki länsirannikolla ja sinne oli noin kuuden tunnin bussimatka. Vähän jännitti, sillä kuulimme, että menemme ainakin kolmen vuoren yli ja aika monen ohi ja tie on pienen pieni ja mutkainen. Sen lisäksi matkaan lisäsi jännitystä se, että ei ollut varmuutta olisiko tie edes auki. Franz Josefista Wanakaan ei kulje kuin yksi tie ja sekin vuoria pitkin, joten rankkasateiden aikana vuorilta tulee alas kiviä sun muuta ihanaa ja kuulimme kauhutarinoita ihmisistä, jotka joutuivat odottamaan vuorten yli pääsyä monta päivää. Ja tietenkään siellä vuorten keskellä ei toimi mikään kännykkä, sateliittipuhelimet kuulemma jotenkuten. Kuskikaan ei ollut ihan varma, että pääsisimmekö koko matkaa, mutta hän lupasi tuoda meidät takaisin, mikäli tie olisi suljettu.

Koko matkan siis kaikki istuimme sormet ja varpaat ristissä toivoen, että tie olisi auki. Kuulimme, että edellisenä yönä oli taas tullut kivä alas tielle ja olin jo melko varma, että joutuisimme kääntymään takaisin. Onneksi ihmiset olivat jo raivanneet enimmät ja suurimmat kivet pois tieltä, joten pääsimme kulkemaan eikä myöhästytty aikataulustakaan kuin tunti. Tuntuu hassulta, että vielä nykyaikanakin jonnekin pääsy on noin epävarmaa. Toki sinne vie siis toinenkin tie, mutta sitten joutuisimme kiertämään melkein itärannikon kautta, enkä halua edes ajatella kuinka kauan siihen menisi.

Matkalla näimme taas kerran paljon kauniita vuoria ja jokia. Ja menimme Seelannin pisimmän yksikaistaisen sillan yli. Minä tosin nukuin sen ihmeen ohi hyvin tyytyväisenä. Ai ja melko lailla jokainen silta oli yksikaistainen ja osa niin kapeita, että miettisin ihan pyörälläkin niiden ylitystä, saati linja-autolla.

Olimme perillä Wanakassa noin kolmen aikaan, majoituimme ja kävimme syömässä ja tutustumassa kaupunkiin. Ei täällä ihan hirveästi taas uutta ollut, mutta maisemat ovat ihan mahtavia. Esimerkiksi ihan jo aamiaispöydästä näemme Wanaka-järven ja monen monta vuorta. Eikä täällä satanut, hetken aikaa piti ihan ihmetellä, että miten on näin mukava olo, mutta se johtui ihan vain vesisateen puutteesta. Toivottavasti se kestää.