Jälkikirjoitus

Ihan ensimmäisenä haluan kiittää kaikkia, jotka ovat jaksaneet seurailla vuoden meidän tekemisiä. On ollut ilo kirjoitella teille. Tämä viimeinen kirjoitus on pitkä ja rönsyilevä, mutta se on viimeinen, lupaan. Halataan, kun tavataan!

Olemme nyt palautuneet Suomeen 32 tunnin matkustuksen jälkeen ja ajattelin vielä kirjoittaa sanasen Seelannista. Vuodessa on ehtinyt tapahtua kaikenlaista, niin hyvää kuin huonoakin, mutta mitään en vaihtaisi pois. Olemme kokeneet maanjäristyksen ja hiekkamyrskyn, ryömineet luolissa, uineet meressä, kiivenneet tulivuorelle ja hypänneet lentokoneesta sekä puuhailleet siinä välissä vaikka ja mitä. Olemme tutustuneet uusiin hienoihin ihmisiin ja oppineet valtavasti uutta niin maailmasta kuin itsestäänkin. Ja kaiken tuon minä nyt yritän mahduttaa tähän yhteen ei-niin-kovin-lyhyeen kirjoitukseen.

Tämä reissu on pistänyt uusiksi niinkin pinttyneet itsestäänselvyydet kuten

-aurinko kiertää myötäpäivään

-jouluna on lunta, kesäkuussa helle

-pohjoisessa on kylmä, etelässä lämmin

-autot ajavat tien oikealla puolella

-laskut maksetaan kerran kuussa

-valot syttyvät kun katkaisinta kääntää ylöspäin

Ei nimittäin Seelannissa, ehei. Edes Opel ei ole täällä Opel vaan Holden. Oikeasti. Eikä oma nimikään ole pysynyt samana, minua on kutsuttu muun muassa nimillä Alice, Alissa, Lisa, Elsa ja Elise. Aan nimestä nyt puhumattakaan.

Vuoden aikana on jäänyt tekemättä aika paljon normaalijuttuja, mitkä Suomessa kuuluivat kyselemättä arkeen kuten ompelu, tv:n katselu, saunominen ja autolla ajo (no okei, raksatöissä tuli ajettua kuormuria, mutta sitä ei lasketa). Sen lisäksi on pienempiä juttuja kuten kampaajalla käynti, kynsien lakkaus ja korkkareiden pito ynnä muuta turhamaista, mitkä ovat tässä vuodessa jääneet tekemättä, koska ei ole ollut aikaa eikä rahaa eikä kiinnostusta. Osaa noista olen kaivannut enemmän kuin toisia ja tämä vuosi on auttanut näkemään ihan eri tavalla tuollaiset pienet mukapakolliset arjen jutut (joojoo kyllä kynsien lakkauskin kuuluu tähän!), joista sitten luultavasti ainakin osa karsiutuu Suomessakin pois, kun tajusi, ettei niitä oikeasti tarvitse tai edes halua.

Sen lisäksi reissu on opettanut arvostamaan joitain asioita ihan eri tavalla kuin ennen.

Omenat. Jokaisen omenan, joka siellä kaupan hyllyllä istuu, on joku ressukka poiminut orjatyönä. Omenoista on oppinut myös paljon, sillä enää minulle ei ole olemassa enää vain vihreitä ja punaisia omenoita, sen lisäksi on Roseja, Jazzeja, BraeBurneja ja Royal Galoja, noin muutaman mainitakseni. Ja minusta on tullut todella nirso sen suhteen, mitä noista suostun syömään.

Viinit. Niidenkin eteen on joku ressukka raatanut niska limassa töitä hirveässä helteessä ylipitkiä päiviä liian pienellä palkalla. En taida edes haluta ajatella, minkä kaiken meille arkipäiväisen eteen joku pieni ihmisressu on joutunut tekemään töitä surkealla palkalla surkeissa olosuhteissa.

Aikaiset aamut. Kun heräät kukon pierun aikaan ja ilma on kirpeän viileä, kun taivaalla loistavat vielä tähdet ja kuu ja saat katsella auringonnousua kauniissa laaksossa vuorien keskellä. Tosin sitä en niinkään kaipaa, että sen auringonnousun ihailun ohella piti tehdä töitä.

Kävely. Kun päätti olla hankkimatta autoa, on ollut pakko kävellä joka paikkaan. Ja jos sinne on liian pitkä matka, voi joko olla menemättä tai käyttää julkista liikennettä. Sillä tavalla olemme säästäneet paljon, sillä kauppaan ei ole aina jaksanut raahautua pelkän mielihalun takia, eikä kaupasta ole jaksanut raahata kovin paljon ylimääräistä kaiken tarpeellisen lisäksi, bensakustannuksista nyt puhumattakaan.

Oma koti. Kun vaatteitaan ei tarvitse penkoa ja kaivella matkalaukusta joka päivä. Kun voit valita useammista kuin kaksista kengistä, joista toinen pari on märkä. Kun keittiöön/vessaan/suihkuun ei tarvitse mennä eri rakennukseen, joka on yleensä kylmä. Kun suihkusta ei lopu lämmin vesi viiden minuutin jälkeen vaan voit olla siellä niin kauan kuin haluat. Kun vaatteet voi pestä silloin kun huvittaa eikä sitä varten tarvitse aina olla tietty määrä kolikoita eikä niitä tarvitse kuivattaa kiireellä. Kun voi käyttää omia astioita, eikä niitä välittämättä tarvitse tiskata heti. Kun jääkaapissa on riittävästi tilaa kaikelle eikä kaikkea tarvitse nimetä eikä pelätä, että joku syö sinun viimeisillä rahoillasi ostamat ruuat.

Oikea työ. Ei tarvitse koko ajan laskea, että montako omenaa olet poiminut tai montako puuta karsinut, vaan saat aina saman palkan ja ylitöistä maksetaan myös automaattisesti. Työolosuhteet ovat ihan siedettävät eikä myöskään paras motivointikeino ole potkuilla uhkaaminen.

Rajaton netti. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, olen oppinut arvostamaan nettiä, joka ei katkeile vähän väliä, jossa ei ole latausrajoitusta ja joka on voimassa koko kuukauden, kun siitä olet kerran sen verran maksanut.

Ystävällisyys. Ihmiset Seelannissa osaavat olla todella ystävällisiä ja avoimia ihan vieraitakin kohtaan, eikä se lakkaa hämmästyttämästä minua. Toivon todella, että edes pieni osa siitä ystävällisyydestä on tarttunut minuun pysyvästi.

Muita hyödyllisiä arjen oppeja:

Makaronit voi keittää mikrossakin, miksikäs sitä kattilaa turhaan likaamaan.

Säilykepurkin saa auki pelkällä lusikalla, jos purkinavaajaa ei ole saatavilla.

Kengistä saa mukavedenkestävät, kun pistää muovipussin kengän ja sukan väliin. Ja jos muovipussi sattuu vielä olemaan ohut ja pehmeä, ei se edes hierrä pahasti. En tosin silti pitäisi sitä koko päivää jalassa, varsinkin jos on lämmin.

Reppuihin saa pienellä suunnittelulla mahtumaan paljon tavaraa, myös ulkopuolelle on hyvä kiinnittää kaikenlaista roinaa aina maitotonkista ja paistinpannuista lähtien.

Kengännauhat toimivat hyvin niin pyykkinaruina, housujen vyötärönaruhana kuin myös itsenään, kengännauhoina. Plus niillä on aika kätsä kiinnittää kaikkea kamaa repun ulkopuolelle.

Pihka lähtee vaatteista voilla. Voin aiheuttaman rasvatarhan taas saa pois astianpesuaineella (esim. Fairy). Betoni sen sijaan ei lähde vaatteista millään, jos se ehtii kuivua kunnolla (tietääkseni).

Mitä jään kaipaamaan.

Joitain ruokia enemmän kuin toisia. Kuten halpa naudanliha. Suomessa pitää tottua taas syömään possua ja kanaa... mälsää. Morot. Moro-suklaapatukat ovat parhaita. Jos minulla olisi enemmän rahaa, ostaisin matkalaukkuni täyteen moroja enkä enää ikinä söisi mitään muuta. Halvat ja mielettömän hyvän makuiset hedelmät. Varsinkin kiivejä tulee ikävä, sillä en muista Suomessa ikinä syöneeni näin hyviä kiivejä. Ja feijoajoja en ole Suomessa nähnytkään.

Fyysinen työ. Vaikka kaikki työt täällä ovatkin olleet raskaita ja joskus olen miettinyt, että en kykene tähän, ne ovat opettaneet periksiantamattomuutta ja rohkeutta tehdä jotain, mihin ei itsekään oikein usko pystyvänsä. Plussana myös se, että kun rehkii 8-12 tuntia päivässä, pysyy ihan hyvässä kunnossa ja salilla on helpompaa. Raksatöistä minä saan kiittää muun muassa sitä, että pystyn nyt tekemään leuanvetoja.

Aurinko. Vaikka Seelannin aurinko onkin aika oikukas ja vaarallinen, tulen kaipaamaan sitä ja lämpimiä kesäpäiviä, kun ei tarvitse pukea kenkiä jalkaan vaan voi hippastella avojaloin.

Luonto ja upeat maisemat. Jään kaipaamaan kauniita vuoria ja merta ja tuntematonta tähtitaivasta. Ruohoisia mäkiä, jotka näyttävät valtavilta entisaikojen pedoilta, joiden kiiltävää kultaista turkkia puuskainen tuuli silittelee. Kaikkialla laiduntavia lampaita. Joka paikassa sirittäviä kaskaita. Lintuja, uteliaita kakaijoja ja varsinkin tuita ja niiden hullua laulua.

Vapaus. Me ollaan nyt saatu vain olla vuosi, mennä minne huvittaa ja olla siellä niin kauan kuin huvittaa ja sitten jatkaa matkaa, kun huvittaa. Ja me olemme nähneet ja kokeneet niin paljon vuoden aikana, koska olemme matkanneet joka paikassa. Joskus tämä vuosi on tuntunut pitkältä ja hitaalta ja toisinaan aika on hujahtanut ohi ihan huomaamatta, mutta koko aikana mikään ei ole sitonut meitä mihinkään, ellemme ole itse niin halunneet.

Tähän väliin laulu, joka on soinut päässä aina, kun olemme jälleen kerran pakanneet laukut, hypänneet bussiin, jättäneet kaiken tutun taakse ja vaihtaneet maisemaa: 

Metallica - Wherever I May Roam.

Yhdessäolo. Me olemme olleet tämän vuoden todella tiiviisti yhdessä. Olemme käyneet lähes koko ajan yhdessä töissä ja salilla ja yhdessä pelailleet lautapelejä ja katsoneet Star Trekiä. Olemme saaneet lomailla yhdessä, vaeltaa luonnossa ja kierrellä kaupunkeja, syödä jäätelöä ja mansikoita ja juoda viiniä. Kaikki yhdessä. Totta kai mukana on ollut ihan mahtavaa porukkaa aina silloin tällöin, mutta mukana on ollut se elämäni mahtavin ihminen koko ajan. Kuvittelin aina, että vuosi ulkomailla tekisi minusta jotenkin itsenäisemmän ihmisen, mutta se vuosi onkin hitsannut meitä vielä enemmän yhteen ja se on mahtavaa.

Onko tuo lunta?!

Perjantaina lähdettiin aamusta kohti Aucklandin merimaailmaa. Päästiin maailman siisteimmän minibussin kyytiin ikinä.

Ostettiin liput netistä, sillä niin ne tulivat noin 7 dollaria halvemmaksi per henki kuin paikan päältä ostetut. Ei sillä, ei päästy yhtään sen nopeammin jonojen ohi, mutta mihinkäs meillä kiire. Ensimmäisenä nähtiin pingviinejä. Vedessä. Oli taas aika mahdoton kuvata, kun ne vain suhahtelivat ohi ja aina kun laitoit kameran pois, että okei, ei sitten, ne tulivat lasin taa lillumaan paikoillaan ja ihmettelemään sinua. Mutta ihan huikean siistin näköisiä otuksia ja liikkuivat niin vaivattoman oloisesti vedessä.

 

Sitten nähtiin samaisia pingviinejä maalla. Yksi linssilude tuli ihan ikkunaan kiinni ja seuraili jokaista, jolla oli kamera. Lasissa oli lappunen, että pingviinejä ei saa häiritä millään lailla, mutta ei tämä yksilö tuntunut häiriintyvän huomiosta ollenkaan.

  

Pingviinien luo olisi päässyt ihan kosketusetäisyydelle, jos olisi maksanut noin 160 dollaria. Eipä sattunut ihan niin paljon olemaan ylimääräistä, muuten olisin varmasti ollut tyytyväisenä istumassa tuolla lumessa pingviinien keskellä shortseissani. Ohimennen kuultiin jonkin pennun kyselevän, että tuoko nyt on sitä lunta. Kyllä, keinotekoista kylläkin, mutta lunta se oli. Tuntui hiukan pöljältä. Me sentään nähdään kohta lunta ihan kyllästymiseen asti, oletettavasti ainakin.

Pingviinien jälkeen löydettiin meduusoja ja paljon erilaisia rapuja. Isoja rapuja ja kuulin jo Aan vatsan kurnivan.

 

Sitten jäätiin hetkeksi ihastelemaan isoja kaloja ja vielä isompia rauskuja. Pahoittelen kuvien laatua/puutetta, mutta lasin läpi veden alle on todella vaikea ottaa kuvia tällä kameralla. Kalojen ei tarvitse liikkua kovin nopeasti, että kuvasta tulee tärähtänyt (eikä johdu siis meikän käsien vapinasta tällä kertaa). Rauskut uivat aina silloin tällöin täyden ympyrän ja menivät ihan millien päästä ohi lasin takana. Ne olivat siis oikein hupaistaa seurattavaa ja minä istuin lattialla nenä kiinni lasissa kunnes A kyseli, että joko jatkettaisiin matkaa.

 

Sitten päästiin haitunneliin, josta en taaskaan saanut fiksuja kuvia. Kuljimme siis muoviputkessa ja ympärillä uiskenteli haita ja joitain pienempia kaloja. Oli aika siistiä nähdä haiden vain lipuvan sinun yli ja viereltä. Muistelisin jostain lukeneeni, että tuo on ensimmäisiä tuollaisia tunneleita maailmassa, mutta enpä lottoaisi tuon tiedon puolesta kovin paljon. (Ja jos joku tietää, miksi noita kutsutaan, niin saa sivistää.) Ja koska en saanut otettua kuvia, otin videota (anteeksi hiukan poukkoileva kuva). En tosin älynnyt mainita Aalle asiasta, joten siksi hän välillä palloilee kuvassa, mutta tuskinpa tuo haitannee. 

Sitten löydettiin paljon pienempiä kaloja ja ankeriaita, osa pelottavia, osa kauniin värikkäitä.

Nähtiin me myös hieno pieni mustekala! Jostain syystä  se näytti siltä, että se yrittäisi syödä Aan pään.

Lopuksi ihastelimme muutamia merihevosia, jotka olivat kylläkin vielä siihen aikaan hyvin unisia ja vain löhösivät pohjassa.

Ei, en vain unohtanut kääntää kuvaa.

Tämä ressu yritti maastoutua parhaansa mukaan.

Muuten päivä kului aika hiljaisesti. Käytiin ostamassa noppia ja Magic-kortteja, koska mihinkäs muuhun nörtit rahojaan kuluttaisivat. Minä ostin vielä viimeisiä tuliaisia ja voin nyt vihdoin lopettaa hermoilun niiden osalta (oikeasti minusta on kiva hermoilla lahjoista).

Tuntuu ihan hassulta palata Suomeen, jännitän paluuta jostain syystä enemmän kuin vuosi sitten jännitin tänne lähtöä.

Tuliaisia ja laiskuutta

Tiistai kului Hamiltonissa aika rennoissa tunnelmissa ja oikeastaan vain kuljeskelimme ympäriinsä. Käytiin hohtominigolfaamassa, mikä oli aika mielenkiintoinen kokemus. Radat olivat mustia, joten kallistuksia ei nähnyt pimeässä sitten millään. Toki reunat ja esteet oli maalattu neonväreillä, jotka hohtivat pimeässä, joten ne kyllä huomasi, mutta koskaan palloa lyödessään ei voinut tietää, minne päin se lähtisi ja pysyisikö se suunnassaan. Oli ihan hauskaa ja minulla meni todella hyvin aina viimeiselle väylälle asti, missä olisi pitänyt lyödä pallo ylämäessä olevaan reikään. Eipä onnistunut, tai onnistui lopulta aika monen yrityksen jälkeen. Ja karuinta oli, että hävisin vain yhdellä lyönnillä. Huoh. Ehkä ensi kerralla.

Keskiviikkona lähdimme aamusta kohti Aucklandia ja koska olimme perillä jo puolen päivän aikaan, päätimme hoitaa veroasiat alta pois. Toivomme saavamme veronpalautuksia edes jonkin verran tältä vuodelta. Täytimme kasan papereita ja tulostimme vielä useamman liitteeksi ja nyt sitten vain toivotaan parasta. Päätökseen menee kuulemma 6-8 viikkoa, joten en vielä pidättäisi henkeäni.

Torstaina lähdin ostelemaan tuliaisia. Päässä oli suunnilleen tiedossa, että mitä haluan kenellekin, mutta oli kyseenalaisempaa löytyisikö sellaisia. Osan tuliaisista olen ostanut jo matkan varrelta, mutta osan jätin suosiolla näille viimeisille päiville, sillä tiesin, että Aucklandissa on aika paljon matkamuistokauppoja. Eniten päänvaivaa tuottivat siskojen poikien tuliaiset. Toista en ole vielä koskaan nähnytkään ja kaikki vauvanvatteet näyttivät niiiiiin pieniltä, että oli vaikea arvioida oikeaa kokoa. Luotin myyjään ja toivon, että ostin mieluummin liian ison kuin että poika ei mahdu koko vaatteeseen. Toiselle siskonpojalle tilasin lahjan noin kuukausi sitten, koska sitä ei löytynyt enää mistään ja kun menin sitä kyselemään, myyjä sanoi sen tulevan varmasti ensi viikolla. Niiiin... ensi viikolla. En ole täällä enää ensi viikolla. Myyjä pahoitteli kovasti, mutta minkäs teet, kun kuljetukset eivät aina pelaakaan toivotusti. Huoh. Onneksi on varasuunnitelma. Tai siis, jos siskonpoika tätä lukee (mitä epäilen hiukan) se varasuunitelma oli niin hieno, että meni ensimmäisen idean edelle ehehe.

Niin tuliaisista. Olen hiukan pakkomielteinen niiden suhteen (kuten kaikkien lahjojen). Rakastan tuliaisten ostelua (kuten lahjojenkin) yli kaiken! Olen nähnyt useampanakin yönä painajaista, että unohdin ostaa kenellekään mitään ja sitten kotona minua harmitti ihan vietävästi. Tiedän, vähän pöljää, eikä kovin moni varmaan edes odota mitään, mutta kun... Tuliaiset. Tällä kertaa tosin pidin itseäni niskasta kiinni ja ostin tuliaisia vain perheenjäsenille (koirasta lähtien). Mutta enimmät on nyt ostettu, vielä on pari juttua, mutta onneksi tiedän, mitä ne ovat ja mistä ne löytää.

Tuntuu ihan hullulta, että ensi viikolla ollaan Suomessa. Lentomme lähtee sunnuntaina aamusta ja ollaan perillä maanantai aamuna 06.20. Ei jotenkin osaa keksiä itselleen hirveän järkevää tekemistä näille viimeisille päiville, varsinkin, kun Auckland tuntuu aika nähdyltä eikä nyt huvittaisi kovin kauas lähteäkään. Toisaalta haluaisin nauttia näistä viimeisistä päivistä täysillä, en vain oikein osaa enkä enää jaksa. Mutta jospa sitä jotain vielä keksisi.

Tiikerin halimisesta

Maanantaina lähdettiin Hamiltonin eläintarhaan. Ensimmäisenä löysimme sarvikuonoja, ne olivat suuria ja niitä oli paljon. Ne olivat selvästi aamupalailemassa, joten seurailimme heidän touhujaan hyvän tovin.

A, Raino ja Reino (kyllä, nimesin heidät ihan itse).

Sitten löydettiin seeproja, seepravauvoja ja hienosarvisia antilooppeja.

Oli todella lämmin päivä ja suurin osa eläimistä löhösi varjossa, mikä oli ihan fiksua.

Täpläkoirakoira.

Eläintarhoissa on kivaa, mutta viihdyn paremmin sellaisissa pienissä eläinpuistoissa, joissa pääsee eläinten lähelle ja syöttämään ja silittämään heitä. Tästä innostuneena varasinkin itselleni paikan tiikerin esittelyyn, missä päästiin ihan lähelle pientä Sally-tiikeriä. Ei kylläkään syöttämään eikä silittämään kuten otsikko ehkä antaa ymmärtää. Voin kertoa, että siinä tiikerin vieressä istuessa, kun välissä oli vain vähäinen aita, oli itsekuri aika kovilla, etten työntänyt sormiani verkon läpi ja silittänyt tuota eläintä (ei, minulla ei ole niin minkäänlaista itsesuojeluvaistoa).

Maito tuntui maistuvan ihan samaan tapaan kuin muillekin kissoille.

Hieno eläin ja oli mahtavaa päästä noin lähelle.

Päästiin ohimennen seuraamaan simpanssien lounasruokailua.

Minä viihdyn eläintarhoissa hyvinkin vaikka koko päivän pällistelemässä erilaisia eläimiä, varsinkin lintuja. Tänäänkin harmittelin, kun ei ollut leipää mukana, että olisi voinut syöttää sorsia, ankkoja ja joutsenia.

Valkeita joutsenia näkee täällä todella harvoin.

A yleensä viihtyy minun seurana, mutta jostain syystä vähänkään isommat linnut eivät pidä hänestä. Tänäänkin pari lintua hyökkäsi suoraan kohti heti Aan nähtyään, onneksi välissä oli sentään aita. Kakadut eivät tällä kertaa olleet moksiskaan Aan läheisyydestä, mutta eräs sorsa ja hyvin kummallisen näköinen joskin kauniin värinen danphe (nepalilainen fasaani) viestittivät melko selvästi, että eivät halua Aata lähelleen. Danphe meinasi tulla nokkien ja potkien lasista läpi, kun A ei ihan heti älynnyt jatkaa matkaa (minua se ei tainnut huomatakaan). Helppohan se oli sieltä lasin takaa nauraa, mutta onneksi luonnonvaraiset linnut eivät ole vielä älynneet vihastua.

Muuten aika eläintarhassa sujui ongelmitta ja päästiin näkemään pari keaakin ihan läheltä. En ole varma, olemmeko nähneet samoja lintuja luonnossa vai vain kakoja, mutta nuo ovat siis erittäin älykkäitä ja ilkikurisia otuksia ja pöllivät varmasti kaiken mikä irti lähtee. Häkin seinässä oli ilmoitus, että ei kannata hätääntyä, jos joku linnuista makaa maassa kuin kuollut; sillä on joko liian kuuma tai sitten se vain kerjää hoitajien huomiota. Yksi keoista tuli ihan aidan viereen tutkimaan meitä ja huuteli kovaan ääneen joko meille tai lajitovereilleen. Keat ovat kauniita otuksia, selvästi fiksuja ja keskeliäitä ja kaipaavat varmasti paljon virikkeitä itselleen.

Tämä rakenteli jonkinmoista kaarnalaivaa vesiputoukseen.

Päivä kului nopeasti ja minä viihdyin, vaikken päässytkään silittelemään kovin montaa otusta (elin vaarallisesti ja silitin paria possua, kun ne keskittyivät syömään). Loppupäivästä käytiin tutustumassa Seelannin suurinpaan ostoskeskukseen, lähinnä sen takia, että meillä oli bussiliput koko päiväksi eikä oikein muitakaan suunnitelmia.

Ruru, maailmojen tuhoaja.

Hamilton

Perjantaina kävimme tutustumassa Hamiltonin kasvitieteelliseen puutarhaan ja puistoon, joka on yksi jos ei maailman niin ainakin Seelannin hienoimmista. Ihan ensimmäisenä löysimme ruusutarhan, missä meillä on tullut tavaksi haistella eri ruusuja ja kommentoida niitä suureen ääneen. Eli siinä missä normaalit ihmiset kävelevät nätisti ruusupuskien välissä ja katselevat niitä ihastellen, me rymistämme niihin puskiin ja upotamme naamamme kukkien keskelle. Ihan vain koska se on hauskaa.

Puutarhassa oli monta pienempää eksoottista osiota, joissa kaikissa viihdyin vallan mainiosti. Opin, että kukkia on kiva kuvata, sillä ne ovat kauniita ja pysyvät yleensä paikallaan. Opin myös, että perhosia ei ole kiva kuvata, sillä vaikka ne ovat kauniita, ne eivät pysy paikallaan ja kun pysyvät, ovat niin huomaamattomia, että niitä on vaikea löytää.

Japanilainen puutarha.

Kiinalainen puutarha.

Englantilainen puutarha.

Intialainen puutarha.

Italialainen puutarha.

Ankkalammikossa oli isompia ja pienempiä ankkoja, joista kuvailin lähinnä jälkimmäisiä.

Illalla kävimme vielä samaisessa puistossa lasten leikkipaikalla kuntoilemassa. Hamilton on sen verran iso paikka, että täällä ei ole kuin isoja kuntosaleja, joiden kertamaksuhinnat ovat melko korkeat eikä nyt oikein huvittaisi liittyä enää minkään jäseneksi. Onneksi puisto ja mielikuvitus helpottavat tätä ongelmaa jonkin verran. En tosin löytänyt sopivaa tankoa, josta tehdä leuanvetoja, sillä olen hurjan tarkka, millaisesta tangosta jaksan ne kaksi huimaa vetoani tehdä. Joten jätin nyt tekemättä ja tein jotain muuta, kuten kärrynpyöriä (käsilläseisomista en uskaltanut edes kokeilla) ja mukavaa oli.

Lauantai-iltana kävimme iltatorilla, jossa oli enimmäkseen ruokakojuja ja vain muutama krääsämyyjä. Mikä sinänsä ei haitannut, sillä ruoka oli todella halpaa ja löysinpä siitä melkein ainokaisesta krääsäkojusta etsimäni tuliaisen! Sen lisäksi A osti baotzuja ja kanajätskin ja minä söin pirtelön. Piti syödä terveellinen vähärasvaiseen jogurttiin tehty hedelmäsmoothie, mutta päädyin sitten lopulta siihen jäätelö-suklaakeksi-pirtelöön, jossa oli suklaakastiketta ja kermavaahtoa päällä.

Sunnuntaiaamuna herättiin aikaisin, eli ehkä kahdeksalta ja suunnistettiin farmers marketille. Matkalle oli pystytetty katutori, jolla pyörimme myös aikamme ja ihastelimme kaikenlaista. Siellä oli jopa erikseen lautapelimyyjä, joka möi tosin vain tylsiä pelejä. Ja minä rupesin haaveilemaan lasten unipussista, kun sellaisia näin. Vitsillä kyselin, että eikö ois mekän kokoja, mutta ei löytynyt, joskin olisin varmaan kyennyt survoutumaan suurimpaan tarjolla olevaan, jos oikein haluaisin. Mutta onneksi Suomessa odottaa oma ompelukone ja äiteen kangasvarastot!

Päästiin sinne farmers marketillekin asti lopulta. A osti itselleen valkosipuli- ja ruisleipää. Nauroin, että et sitten viikkoa enää jaksanut odottaa, mutta näköjään ei. Ei ole turhan usein kyllä tullut ruisleipää vastaan täällä päin maailmaa. Minä ostin mansikoita ja maailman söpöimmän minisateenkaarikuppikakun, joka oli ehkä hiukan liian sokerinen jopa minun makuuni.

Kotimatkalla pysähdyttiin puistoon tammen varjoon katselemaan paikallisten rugbypeliä ja -harjoituksia ja syömään luumuja. Ja minä mietiskelin, että mistä tietää olleensa liian kauan ulkomailla ja tässä muutama esimerkki.

-Maisemat näyttävät kotoisilta näyttämättä kuitenkaan lainkaan Suomelta.
-Eurot pitää kääntää päässä dollareiksi, että ymmärtää oikean arvon.
-Pidät paikallista roskaruokaa (täällä piiraat ja fish&chips) ihan oikeana ruokana.
-Heräät keskellä yötä ja kysyt kelloa englanniksi suomalaiselta kanssa-asujalta.
-Puhut kovaan ääneen kaikki asiasi suomeksi, koska kukaan ei kuitenkaan ymmärrä. Ja jos satut jossain kuulemaan ohimennen suomea, järkytyt niin paljon, että et vahingossakaan sano mitään.
-Pahastut, jos ruokakaupan kassa ei kyselekään kuulumisia ja jää jutustelemaan. Aloitat lopulta keskutelun itse.
-Ruisleivän löytyminen on järkyttävä asia, jota et oikein usko todeksi.