Waellus

Sunnuntaina ladattiin kätköt gepsiin ja lähdettiin taas vuorille. Ensimmäisenä etappina oli Rautavuori, joka näkyy tuolla taustalla.

Kiipeäminen oli aika hengästyttävää ja lämpimässä auringossa tuli suorastaan hiki. Mutta pääsimme ylös ja voi taivas niitä maisemia. Jo tässä vaiheessa pitää varoittaa, että jos joku on kyllästynyt vuoriin, niin kannattaa ehkä skipata tämä postaus.

Sieltä näki kaikkialle ja joka puolella oli vuoria, ihan sama minne katsoit, niin siellä oli vuoria. Osa oli korkeampia ja osa vähemmän, osa oli lähempänä ja osa kauempana, mutta paljon niitä oli ja kaikki olivat vaikuttavia.

Näiden huippujen nimi oli Twin Peaks, miksi lie jäivät mieleen.

Laskeuduimme vuoren toista puolta ja haimme muutaman kätkön ja minä taisin jo siinä vaiheessa mainita, että minun varpaisiin koskee kummallisen paljon. Taivalsimme hyvän tovin rinnettä alas ja epämääräisiä polkuja pitkin, kunnes saavuimme joelle ja seurasimme sitä seuraavat aika monta kilometriä.

Hetken päästä A ilmoitti, että tuolla olisi kätkö noin sata metriä pusikkoon päin. Ja tottakai koko matka nousua. Vähän nyrpistelin polun puutetta, mutta suostuin lopulta rämpimään. Pääsimme noin puoleen väliin rinnettä, missä kuvittelimme kätkön olevan ja gepsi näytti vieläkin vain ylöspäin. Eikähän sitä siinä vaiheessa enää huvittanut luovuttaa, joten seurailimme lampaiden polkuja ylös asti paikoitellen pystysuoraa rinnettä.

Puolivälissä

Minä pääsin kätkölle ensimmäisenä ja matkalla näin sisiliskon ja jonkun epäonnekkaan kallon ja muitakin epämääräisiä luita. Ja nättejä maisemia.

Ja niin tosiaan, löysin minä sen kätkönkin, kaninkolosta. Odottelin hetken Aata, joka rymysi vielä vaikeampaa reittiä ylös ja sitten todettiin, että alas ei mennä samasta kohtaa. Ylhäällä oli polku, jota seurailemalla pääsimme lopulta samalle tielle, miltä lähdimmekin. Siihen helppoon sataan metriin saatiin kulumaan varmaan tunti ja nyt minun varpaisiin sattui jo todella paljon.

Jatkettiin joen viertä vielä tovi, kunnes saavuimme ihan kunnon tielle ja kuljimme hienon asuinalueen läpi takaisin kohti keskustaa. Matkalla ihastelimme rikkaiden asuntoja ja puistoja ja lintuja ja purjesurffareita (mitä ne oikeesti on?). Ja löysimme lähteen, missä on kuulemma Seelannin paras ja terveellisin vesi. Oman kaivon vesi maistuu siltikin paremmalta, vaikka tuokin ihan hyvää oli.

Selvisimme hostellille noin viiden tunnin jälkeen ja kun otin kengät ja sukat pois, varpaideni kunto järkytti meidät molemmat. Minun kengät ovat olleet tähän asti ihan mahtavat ja mukavat kävellä, eivätkä ne ole aiheuttaneet ensimmäistäkään rakkulaa. Nyt minulla on kaksi varvasta ja kantapää laastareiden peitossa. Syytän eilistä rannassa kävelyä ja tuollakin reissulla mentiin osan matkaa hiekalla, mikä ei sitten lopulta tuntunut kovin hyvältä kengissä.

Mutta hengissä selvittiin ja sääkin pysyi hyvänä. Meitä varoiteltiin, että Wanakan sää saattaa vaihdella todella nopeasti täydestä auringon paisteesta rankkasateisiin, mutta ihan niin huono tuuri meillä ei ollut. Aurinko paistoi lähes koko matkan ja tuuli riepotteli silloin tällöin, pari kertaa tihkutti hiukan vettäkin, mutta ei mitään kovin suurta. Sateiden lisäksi täällä on muuten toinenkin ärsyttävä asia: hiekkakärpäset. Ne muistuttavat meidän mäkäräisiä, ovat ehkä hiukan isompia eivätkä ihan niin aggressiivivia, mutta niiden puremat kutisevat todella paljon, sitten kun ne lopulta huomaa. Ja niitä kärpäsiä on paljon. Aata ne eivät tunnu häiritsevän lainkaan, mutta minä olen täynnä niitä puremia. Epäreilua sanon minä.

Huomenna olisi tarkoitus jatkaa taas matkaa etelämmäs. Toivotaan, että siellä ei sada lunta!