Wanakan epätodellinen maailma

Lauantaina lähdimme heti aamusta kohti paikkaa nimeltä Puzzling World, sinne oli hostellilta noin parin kilometrin kävely ja aamuauringossa se oli oikein mukavaa.

Minulla ei ollut ihan kovin tarkkaa tietoa, että mitä siellä pitäisi olla, mutta siinä se päivän mittaan selvisi.

Ensimmäisenä oli 3D-kuvia seinillä, oikein hienoja ja hauskoja katsella ja tuijotella pöljän näköisenä.

Sitten menimme huoneeseen, jossa kaikki oli vähän väärin. Ovella oli varoitus, että jos sinulla on vaikeuksia tasapainosi kanssa, niin ole erityisen varovainen. Hehe jo ensimmäisen huoneen läpikävely oli melko pelottavaa, hauskaa tietenkin, mutta minun tasapaino kun saattaa heittää ihan tasaisella maallakin, niin entäs sitten tuolla. Aalla ei tietenkään ollut minkäänlaista ongelmaa, kuten kuvista näkyy.

Sen lisäksi siellä vesi virtasi ylöspäin ja muutenkin kaikki oli vähän hassusti.

Oikein hauska paikka, mistä pääsimmekin seuraavien naamojen luo. Siinä oli siis seinä täynnä naamoja, jotka kaikki seurasivat sinua katseellaan, kun kävelit huoneen läpi. Hrrr. Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että sinua tuijotetaan?

Seinillä oli hienoja tauluja sun muuta mukavaa.

Taulu edestä

Sama taulu sivusta

Monijalkainen ronsu

Osassa jutuissa minun aivot hoksasivat heti, että mikä niissä on vialla ja miten ne toimivat, mutta sitten oli tämä yksi pallo vieterissä. Vaikka tiesin, että pallo on tuossa vaijerissa kiinni ja se vain pyörii paikoillaan, en pystynyt näkemään sitä, en sitten millään. Näytti siltä, kuin pallo olisi pyörinyt vain ilmassa tuon vieterin laskeutuessa sen yli.

Seuraavaksi menimme huoneeseen, joka vääristää mittasuhteet. Annan kuvien puhua puolestaan, vaikka tuo ensimmäinen näyttääkin ihan normaalilta.

Kun tuolta selvisi ulos, kahvilassa sai istua ja ratkoa erilaisia puzzleja. Olimme hiukan pettyneitä, sillä kuulimme huhua, että siellä olisi lautapelejä, mutta ne paljastuivatkin kaikki pulmapeleiksi. Useiden kanssa meni hermot, enkä jaksanut yrittää loppuun, mutta sain minä muutaman ratkaistua ja siellä vierähtikin tovi.

Sieltä jatkoimme minigolfille, jonka hävisin aika railakkaasti. Tein yhden holarin, mutta eihän se mihinkään riittänyt.

Kävimme hostellilla syömässä ja sitten manguin Aan minun kanssa ankkoja (sorsia) ruokkimaan. Kävimme ostamassa leipää ja kävelimme läheiselle rannalle, jossa ensimmäinen sorsapariskunta jo meitä odottelikin. Ne tulivat todella lähelle ja söivät suoraan kädestä, mikä oli hassua. A tosin keskittyi enemmän omaan syömiseensä kuin ankkojen ruokkimiseen, mutta ei se mitään.

Tovi ruokittiin vain näitä kahta ja lokkeja ja varpulaisia, mutta pian ihan tyhjästä paikalle ilmestyi kymmenkunta pikkuankkaa! Ne vasta arkoja ja ujoja olivatkin, kiipesivät kengille ja syliin asti ruuan perässä ja niitä sai silitellä, eivätkä ne olleet moksiskaan.

Voitte kuvitelle meikän riemua tuossa vaiheessa kun sylissä on koko ankkapoikue. Niiden emokin tuli ihan viereen vaakkumaan ja vaatimaan osansa.

Poikasille emme uskaltaneet syöttää leipää loputtomiin, etteivät ne räjähdä ja lopulta emokin kyllästyi ja lähti uimaan pois päin. Ahneimpia poikasia piti hätistellä, että olisivat lähteneet emonsa perään. Istuimme vielä hetken syöttämässä kahta ensimmäistä sorsaa ja lokkeja, mutta sää muuttui pian kylmäksi, joten palasimme hostellille. Eipä ole tuollaista ihan äsken tapahtunut, eikä varmaan tapahdu ihan heti toistekaan.