Porrasvaellus

Tiistaina sää oli kummallisen aurinkoinen, joten lähdimme taas pienelle kävelylle. Melko lyhyelle matkalle oli saatu ängettyä ihan hirveän paljon portaita, tuntui ettei siellä mitään muuta olekaan. Ja niitä portaita oli ihan varmasti enemmän ylös- kuin alaspäin.

Toki siinä portaita kiivetessä sai kuunnella taas iloista tuiden konserttia ja muiden pienempien lintujen laulua, joten ihan mukavaa se oli. Ja oli siellä hienoja puita.

Kun viimein pääsimme pois sieltä pöpeliköstä, kartta ja gepsi olivat eri mieltä siitä, missä polun pitäisi kulkea, joten suunnitelmat menivät vähän uusiksi ja reitti lyheni huomattavasti. Kuljettiin jonkin matkaa ihan autotietä, kunnes erään mutkan takaa löytyi ankka. Yleensä ankat tyytyvät katselemaan ohikulkijoita vain kauempaa ja väistävät, jos menee kohti, mutta ei tämä. Tämä katseli meitä tovin ja lähti sitten vaappumaan hyvin määrätietoisesti meitä päin. Meillä ei valitettavasti ollut sille ruokaa mukana, joten hetken toisiamme ihmeteltyä jatkoimme matkaamme.

Näimme nättejä maisemia matkalla. Tuolla pienellä saarella olisi kätkö. Ei haettu.

Toinen kätkö vei meidät hienon muistomerkin luo. Muistomerkki sijaitsee yksityisalueella ja sinne vie kyllä polku, mutta ei näyttänyt siltä, että siellä olisi kävijöitä riesaksi asti. Kaunis ja tuulinen paikka, joka olikin meidän kävelyreitin päätepiste ja sieltä lähdettiin sitten palautumaan takaisin.

Paluumatka olikin enimmäkseen alamäkeä, joten se meni nopeasti. Keskustassa käytiin varaamassa lauttaliput, että päästään täältä pois. Huomenna lähdetään kahdeksan aikaan kohti Invercargilliä ja toivottavasti samana päivänä päästään vielä Dunediniin asti. Täällä saarella olisi voinut viettää paljon lyhyemmänkin ajan ja olisi saanut tehtyä ihan yhtä paljon, mutta oli ihanaa, kun meillä oli aikaa myös oleskella eikä koko ajan tarvinnut olla menossa. Ja sääkin oli niin epävarma, että oli mukavaa jättää vähänkään pidemmät kävelyt aurinkoisille päiville. Täällä olisi voinut lähteä patikoimaan useammaksikin päiväksi tai kiertää koko saaren parissa viikossa, mutta onneksi meillä ei ole välineitä sellaiseen, sillä raekuuron tai ukkosen sattuessa ei olisi kiva olla tuolla tallustamassa.

On ihana lähteä jo pohjoiseen lämpimään ja kun seurataan itärannikkoa, ei pitäisi sataakaan ihan niin paljon, toivottavasti. Jää silti ikävä näitä metsiä ja kaikkia ihania tuita, joiden lauluun en varmaan kyllästy ikinä.

Ulva-saari

Maanantaiaamuna ei satanut, vaan aurinko paistoi kauniisti, joskin sää oli hiukan tuulinen. Lähdimme vesitaksilla kohti läheistä Ulva-saarta. Rakiura-saari ei ole riittävän pieni, piti päästä vielä pienemmälle, missä ihmisasutus on lähes nollassa. Saatiin ehkä siisteimmät boarding passit ikinä:

Vesitaksi maksoi 20 dollaria meno-paluuna, joten ei kovin paha hinta eikä matkakaan kestänyt kuin ehkä viitisen minuuttia. Ulva-saarella ei tosiaan ole ihmisasutusta kuin yhden lomamökin verran eikä sielläkään ollut tällä hetkellä ketään. Mökki on kieltämättä kauniilla paikalla ja kaukana kaikesta, joten voisihan tuolla kesäänsä viettää, mitä nyt turisteja tulee aina pällistelemään.

Ulva-saari on lintujen paratiisi, sillä siellä ei ole minkäänlaisia saalistajia, joitain hiiriä ja rottia lukuunottamatta ja niitäkin pyydystetään aktiivisesti pois. Saari on samantapainen paikka kuin Zealandia Wellingtonissa, mutta tottakai paljon suurempi ja luonnollisempi, sillä täällä ei tarvitse olla korkeita aitoja pitämässä ketään poissa, meri hoitaa sen homman aika hyvin. Täällä on paljon paikallisia harvinaisia lintuja, joita ei oikeastaan näe enää missään muualla ja asustaa saarella useampi kiiwikin. Jotkut väittivät jopa nähneensä kiiwin päiväreissullaan, mutta epäilin aika suuresti. Ei sillä, olisi aika mahtavaa nähdä kiiwi päivänvalossa, mutta en jotenkin usko, että ne kovin usein vaihtavat päivärytmiään.

Heti ensimmäisenä minun huomioni kiinnitti luultavasti bellbird, kaunis vihreä lintu, jolla on melko ruman kuuloinen rääkäisy. A nyki minua jo hihasta, että jos me tästä laiturilta kuitenkin päästäis pois...

Saarella on parin tunnin kävelyreittejä ja koko saaren voi kiertää jopa puoleentoista tuntiin, jos pitää kiirettä, eikä jää ihmettelemään mitään. No, meillä oli onneksi neljä tuntia aikaa, joten sain jäädä ihan rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan lintuja. Näimme paljon papukaijoja, kakoja ja pienempiä kirkkaan vihreitä lintuja, joiden nimeä en tiedä. Kaka on muuten maoria ja tarkoittaa papukaijaa, aika kekseliästä ja mielikuvituksellista, eikö?

Rannalla etsimme taas kerran kätköä ja pieni robin tuli ihmettelemään meitä. Nämä linnut ovat mielettömän uteliaita ja jos rapisuttelet jotain, se tulee ihan viereen katsomaan, että mitä sinulla siinä on. Samalla se polkee ja tärisyttelee jalkojaan hassusti etsiessään hyönteisiä maasta. Me huvitimme itseämme ja lintua kaivelemalla hetken aikaa hiekkaa sen kanssa.

Kätköä etsiessämme meillä oli vähän erilainen jästi varottavana tällä kertaa.

Merileijona nukkui rannalla hyvin tyytyväisenä ehkä kymmenen metrin päässä kätkön nollapisteestä. Etsimme kätköä, könysimme ja kolusimme jokaisen mahdollisen paikan eikä tuo eläin tuntunut häiriintyvän ollenkaan. Ja hyvä niin, enpä haluaisi herättää sitä.

Kätkön jäätyä mysteeriksi jatkoimme matkaa metsässä. Pian näin pienen ruskean ja pyöreän otuksen kaivelevan maata ihan tohkeissaan ja sydämeni jätti jo pari lyöntiä välistä, että kiiwi! Ja ihan ymmärrettävä väärinkäsitys, sillä ainakin noin liikkeessä ja pää maassa weka muistuttaa hyvin paljon kiiwiä. Lintu tonki maata ja selvästi etsi jotain, eikä välittänyt meistä taas pätkääkään, toisin kuin Punakaikin wekat, jotka tulivat melkein syömään kädestä. Katselimme hetken sen touhuja ja jatkoimme matkaa.

Polkumme poikkesi aina välillä rannoille, mutta siellä sää oli hyvin tuulinen ja sateinen, joten pysyttelimme tyytyväisinä metsässä. Metsä oli kaunista, puut saivat kasvaa ja kuolla ihan rauhassa eikä kukaan ole niitä sinne istuttanut riviin tai raivannut pois polulta.

Oikeastaan aina, kun pysähdyimme katselemaan jotain, jostain ilmestyi robin ihmettelemään meitä. Ja joka kerran meillä oli aikaa leikkiä sen kanssa hetki.

Kierrettyämme polut palasimme ensimmäiselle rannalle ja kuljimme sitä pitkin. Hiekkaranta oli taas hassun kaksivärinen ja löysimme merimetson kuivattelemassa siipiään läheisiltä kiviltä.

Palatessamme takaisin kuljimme saman merileijonan ohi, ilmeisesti liian läheltä tällä kertaa, sillä se heräsi ja tuijotti meitä hetken. Vilkutin sille iloisesti huomenet ja se katseli meitä hiukan epävarmana ennenkuin heilautti eväänsä, käänsi kylkeään ja jatkoi taas uniaan. Kohteliaita otuksia näköjään.

Näimme vielä kauniita satulaselkiä paluumatkalla. Nuo ovat ilmeisesti harvinaisia jopa tuolla saarella, joten olen iloinen, että saimme hengailla heidän kanssaan hetken.

Saimme kulutettua saarella sen neljä tuntia melko kivuttomasti, etsimme paria kätköä, mutta emme löytäneet kumpaakaan. Saimme kävellä luonnossa ja löysimme paljon kauniita lintuja, joiden kaikkien nimiä en edes tiedä ja osa oli niin pieniä, että niiden kuvaaminen oli mahdotonta. Kerrankin sää oli sateeton lähes koko ajan, joten enpä taas paljon enempää voisi päivältä pyytäkään.

Laiska viikonloppu

Lauantaina satoi lähes koko päivän. Yritimme lähteä noin parin-kolmen tunnin kävelylle, vaikka vettä vähän tihkuttikin, saimme kiivettyä ensimmäisen ylämäen ja tajusimme, että gepsi unohtui ja palasimme hakemaan sitä. Kun yritimme toistamiseen lähteä, taivaalta satoi rakeita. Kyllä, rakeita. Päätimme, että olkoon, meidän ei tarvitse ulkoilla joka päivä. Rakeet eivät edes ole kovin ihmeellinen asia täällä, niitä sataa melkein päivittäin.

Emme siis tehneet mitään järkevää koko päivänä, pelattiin Seasonsia pari peliä ja katsottiin taas Star Trekiä ja siinäpä se päivä hujahtikin ihan ohi. Yöllä molemmat heräsimme järkyttävään sateeseen, kuulosti siltä kuin meri olisi yrittänyt tulla ikkunasta sisään ja maa oli valkoisenaan rakeista, ei kylläkään ukkostanut enää. Ihana sää täällä, odotan jo innolla pohjoiseen lähtöä.

Sunnuntaina uskaltauduimme ulos, vaikka vettä vähän ripeksikin. Lähdimme rantaa pitkin ja löysimme todella hienon kaksivärisen hiekkarannan. Ilmeisesti musta hiekka on alla ja sen päälle on huuhtoutunut vaaleampaa hiekkaa jostain. Todella hauskan näköinen ranta.

Menomatka sujui mukavasti, vettä ei satanut ja aurinkokin yritti välillä paistaa. Tarkoituksena oli kävellä niemen (jonka nimeä en juuri nyt muista) nokkaan, etsiä sieltä kätkö ja palata samaa tietä takaisin. Matkalla löysimme hienon kivitalon, jonka eräs laivanrakentaja oli omin käsin kasannut ja asunut siellä vaimonsa ja yhdeksän lapsensa kanssa. En tajua, miten he kaikki tuonne mahtuivat, mutta niin legenda kertoo. Talo sijaitsi kauniilla rannalla.

Yllättäen vettä alkoi sataa hiukan ennen kuin saavuimme niemelle ja sitä satoi jo melko rankasti, kun etsimme kätköä. Melko pian luovutimme ja lähdimme palaamaan takaisin. Saimme kävellä sateessa reilun puolisen tuntia ja vaikka olimme siihen varautuneet, ei se kovin mukavaa ollut. Ja tottakai, kun lähestyimme keskustaa, sade lakkasi ja aurinko paistoi niin kauniisti lähes pilvettömältä taivaalta. Niin muuten, kuvassa on aikalailla koko Obanin keskusta kirkkoineen ja kauppoineen.

Illalla lähdimme hämärän tultua rymyämään pusikkoihin toiveena nähdä kiiwi. Alkumatkasta oli vielä suhteellisen valoisaa ja eteensä ja metsään näki ihan hyvin, mutta pikkuhiljaa alkoi olla jo niin pimeää, ettei nähnyt edes kunnolla polulle, saati sinne pusikkoon. Se lintu olisi aikalailla saanut törmärä jalkoihin, jos sen olisi halunnut huomata. Ei sillä, ympäriltä kuului paljon Tuiden laulua ja luultavasti kuulimme parikin kiiwiä, mutta emme valitettavasti nähneet yhtäkään. Oli silti ihan mielenkiintoista hiipiä hämärässä sateisessa metsässä, kun ympäriltä kuului hullu huilukonsertti ja yläpuolelta silloin tällöin Predator-ääniä.

Näköalakivi

Perjantaina satoi. Havaitsetteko tekin kaavan? Löhösimme aamun, kunnes sää hiukan selkeni ja lähdimme kevyelle kävelylle. Tai sen piti olla, mutta heti ensimmäisenä vastassa oli järkyttävä ylämäki, mikä pisti pienen ihmisen puuskuttamaan. Ensimmäisenä kiipesimme tosiaan näköalakalliolle, missä tuuli melko kovasti. Minun piti tyypillisesti kiivetä isoimpien kivien päälle, että ylipäätään näin mitään ja meinasin heittää sieltä selälleni kevyessä tuulen puuskassa. Mutta ei se mitään, maisemat olivat taas ihania, vaikka olikin vähän pilvistä.

Kuljimme pienen lenkin välillä autotiellä (mikä ei muuten täällä ole kovin paljon polkua isompi) ja välillä pusikossa rämpien. Eikä voi sanoa, että maasto olisi ollut kovin tasaista, koko ajan sai mennä joko ylä- tai alamäkeen, en tajua, miten näin pienelle saarelle on saatu tällaisia korkeuseroja.

Etsimme erästä siltakätköä tai siis löysimme sen ja olin juuri sinne nimeä raapustamassa, kun jokin lensi melkein takaraivooni. Käännyin hitaasti ja tämmöinen otus tervehti minua parin metrin päässä olevalla oksalla.

Pian meidän luo lensi toinen samanmoinen ja sittenpä siinä ihmeteltiinkin toisiamme, me ja kakaijat. Ne tulivat selvästi katselemaan, että mitä kummaa me tehdään, kun ei perusturistimaisesti vain kävellä eteenpäin vaan jäätiin rapistelemaan jotain sinne sillan kupeelle. Hetken aikaa taas hengattiin näiden ihanien lintujen seurassa ja sitten jatkettiin kaikki matkaamme, kuka minnekin.

Päästyämme hostellille sää huononi taas sateeksi, joten meillä oli hyvä tekosyy vain oleskella sisällä. Pelailimme pingistä (hävisin) ja Blood Bowlia (tasapeli) ja katselimme pari jaksoa Star Trekiä. Siinäpä se ilta menikin ja vaikka minä nukuin yöni hyvin enkä herännyt yhtään mihinkään, A sanoi, että yöllä ja vielä aamullakin ukosti ihan kunnolla ja vettä satoi kaatamalla. Lupaavaa.

Pienet siniset pingviinit

Torstaiaamuna satoi, joten suunnittelimme jo löhöpäivää ja taisinpa kuulla toisen puoliskon suusta sanat Blood Bowl. Kummallisesti sitten ensimmäisten päikkäreiden jälkeen kaikki näytti kirkkaammalta ja uskaltauduimme ulos.

Tarkoituksena oli käydä pienellä 3-4 tunnin vaelluksella vähän katselemassa ympäristöä ja kätköjä. Ensimmäinen kätkö löytyikin hautausmaalta ja oli muuten aika nätillä paikalla.

Siellä samalla päätimme ei niin kovin yksimielisesti, että minä kannan reppua ainakin alkumatkan. Yleensä se on A, joka joutuu sitä raahaamaan selässään, joten ehkä oli ihan reiluakin, että minä otin sen välillä. Säädimme reppua hetken, mutta en silti päässyt yli ala-aste traumoista enkä liian isoista repuista ja minulla oli loppumatkan hyvin koppakuoriaismainen olo.

Ei se onneksi kävelytahtia haitannut, enemmän sitä haittasivat kaikki ihanat linnut, saniaiset, rannat, polut sun muut, mitkä veivät huomioni. Minun kanssa on varmasti kiva vaeltaa, kun unohdun aina kuvaamaan tai vain katselemaan juttuja ja A saa yleensä odotella sitten jossain, kun huomaa minun jääneen jälkeen. Nytkin löysin monenmonta Tuita ja konsertti oli taas melkoinen. Sain jopa ihan itse videolle erään yksilön päivän biisin. Näin myös paljon pikkulintuja, mutten valitettavasti tunnistanut niitä ja yksi Kakakin tuli hämmästelemään meitä.

Polkumme kulki aika monen rannan ohi, eivätkä kaikki onneksi olleet pelkkiä hiekkarantoja. Sää oli ihanan aurinkoinen, mutta viime kerrasta oppineena kuljimme rantojen ohi emmekä läpi.

Kuolleen miehen ranta, nätti nimi.

Maasto vaihteli aina noista rannoista sademetsiin ja kummakyllä myös havumetsiin. Oli ihan mielenkiintoista kävellä tuolla luonnossa, kun yhtenä hetkenä ympärillä on palmuja, seuraavana kivikkoinen ranta ja sitten synkkä kuusimetsä. Kauniita toki kaikki ja koko ajan meri oli ihan vieressä.

Joojoo, on siinä polku.

Saimme kulutettua tuolla reissulla vähän reilu kolme tuntia, vaikka minä aina unohduinkin ihmettelemään ja haimme pari kätköäkin. Ja ihan todisteeksi vielä matkamme lopulla, että ei täällä nyt ihan sivistyksen ulottumattomissa olla, löydettiin puhelinkoppi.

Palauduimme hostellille, jossa A pääsi töihin leikkaamaan nurmikkoa ja minä lähdin ostamaan itselleni paidan, johon ihastuin edellisellä kauppareissulla. Taitaa olla toinen vaate, jonka ostan uutena täällä, jos muistan oikein ja kenkiä ei lasketa. Olen toki ostanut usemmankin vaatteen, mutta yleensä ne ovat olleet kierrätyskaupoista. Tuokin oli hyvässä alennuksessa, ihanan pehmeää puuvillaa ja tehty vielä Seelannissa, joten ei tullut huono omatunto ollenkaan. Sen lisäksi löhöilin ulkosalla, kunnes hiekkakärpäset alkoivat käydä vähän liian läheisiksi ja siirryin löhöilemään sisätiloihin.

Illalla lähdimme kovasta tuulesta huolimatta ihmettelemään, josko pingviinit olisivat sosiaalisia. Niitä kuulemma saattaa nähdä ihan tässä lähirannassa tai sitten ei, riippuu ihan siitä, missä niitä huvittaa olla. Joten varauduin jo tulemaan takaisin seuraavana iltana tai odottamaan ainakin kolme tuntia. Matkalla näimme ankkaperheen nauttimassa auringonlaskusta, joten siinä vaiheessa jo tiesin, ettei ollut turha reissu.

Istuimme viileällä betonilla onneksi tuulen suojassa ja katselimme merta ja odottelimme. Auringonlasku oli ihan nätti ja tuuli pyörteili hauskasti meren pinnalla. Odotellessa näin kalan, pari ankkaa ja paljon lokkeja.

Meidän ei edes tarvinnut odottaa kovin kauan, kunnes tämmöinen pieni hauska otus ilmestyi kivien välistä ihmettelemään maailmaa.

Alkoi olla jo melko hämärä ja vaikka eteensä näki vielä oikein hyvin, kamera ei tallentanut näkemäänsä kovin tarkasti. Pingviini istui tuossa kivellä ihmettelemässä ja hetken päästä siihen ui toinen pingviini. Ne uivat todella sulavasti ja varsinkin pinnan alta niitä oli yllättävän vaikea huomata.

Odottelimme vielä jonkin aikaa ja kaksi muutakin pingviiniä ui paikalle. Niiden tekemisiä oli hauska seurata, kun ne yrittivät kiipeillä kivillä ja matkanteko maalla näytti niin kovin vaikealta. Kun alkoi hämärtää ihan kunnolla, mutkan takaa ui paikalle vielä yksi pingviini vaakkuen suureen ääneen. En todellakaan tiedä miksi se piti sellaista ääntä, mutta niin se vain teki. Istuimme vielä hetken ja vasta nyt niiden elämöinti kunnolla alkoi. Oletteko ikinä kuulleet pingviinien murisevan toisilleen?

Lopulta jätimme pingviinit omaan rauhaansa ja lähdimme iltapalalle. Tämä saari on kuuluisa ostereistaan, joten pitihän niitä päästä maistamaan. Itse en ole kovin suuri merenelävien ystävä, mutta pienen nyrpistelyn jälkeen suostuin maistamaan palasen enkä suoraan sanottuna ihastunut. Onneksi oli lasillinen viiniä, millä huuhtoa se alas, mutta en varmaan toista kertaa noihin koske. Olipahan kokemus taas.

Saaressa

Saavuimme Rakiura-saarelle Obaniin keskiviikkona vähän kymmenen jälkeen aamulla. Lauttamatka meni yllättävän hyvin, kun jätin aamiaisen välistä. Maksoimme lautan vain yhteen suuntaan, kun emme osanneet suorilta päättää, miten kauan haluamme saaressa olla.

Kyselimme ensimmäisestä vastaantulleesta infosta majoitusmahdollisuuksia ja kaksi hostellia olikin kartan mukaan ihan vierekkäin. Ensimmäisessä oli niin älyttömät hinnat eikä mahdollisuutta saada viikkoalennuksia että lähdimme siihen lähellä olevaan toiseen hostelliin kyselemään hintoja. No ei se ihan siinä vieressä ollut, kuten kartta näytti, vaan saimme raahautua yllättävän jyrkän pienen ylämäen hiekkatietä vieläpä, mitä ei karttaan ollut merkitty laisinkaan. Oli vähän raskasta matkalaukkujen kanssa. Mutta näihin karttoihin alkaa tottua, niissä ei yleensä ole merkitty minkäänlaista skaalaa, ilmansuuntaa ja muutenkin ne ovat vähän sinnepäin. Tässä välissä pitää muuten kiittää porukoita, kun ostitte joskus silloin tuon matkalaukun minulle, se on täydellinen, olen huomannut. Sinne mahtuu riittävästi tavaraa, muttei niin paljon, että se alkaisi painaa liikaa ja neljällä pyörällä se kulkee helposti vierellä ilman että sitä tarvitsee raahata takanaan, niin että koko paino tulee kädelle (tämä siis asfaltilla, hiekkatiellä se pitää kantaa ilmassa, silloin voi kiittää itseään, että on käynyt salilla).

Niin se hostelli. Saatiin viikkoalennus, joten ollaan nyt sitten täällä eristyksissä sivistyksestä viikko. Jee! Hostelli on kiva, yllättävän iso ja viihtyisä, ei ehkä kodikkain, missä ollaan oltu, mutta tosiaan ihan mukava. Huone on pieni, mutta riittävä. Keittiö on siisti ja siellä on paljon astioita eikä tarvitse tapella samasta paistinpannusta muiden kanssa. Yleisissä tiloissa voi myös pelata pingistä, missä olemme molemmat yhtälailla niin surkeita, että peli oli jo jännittävä. Ja jostain syystä minä eläydyin siihen ihan täysillä, onneksi ei ollut ketään muita kuulemassa ja näkemässä meidän "pelaamista". Suurin osa ajasta kului pallon metsästykseen, kun sen löi vähän liian kovaa jonnekin sohvan alle tai pianon taakse.

Ja luonto on muuten aika lähellä täällä ja siellä luonnossa on paljon lintuja. Olen paratiisissa. Joka paikassa on Tuita, jos muistatte ne hassusti ääntelevät linnut. Niiden naksuttelulaulu kuuluu joka puolelta ja se on jotain todella mahtavan kuuloista.

Löysin videon Tuin laulusta. Videolla ei kuulu läheskään kaikki sen eriskummallisimmat äänet, mutta ihan riittävästi, että saatte jonkinlaisen käsityksen, millaista täällä on liikkua metsässä.

Täällä on pari kauppaa, yksi ruokakauppa, ravintola, kirjasto, museo, eikä sitten paljon muuta. Paitsi niitä lintuja, metsää ja rantoja. Tarkoitus olisikin aikalailla kuljeskella nuo lähimetsät ja polut läpi ja yrittää mahdollisesti illalla spottailla pieniä sinisiä pingviinejä rannalta ja kiiwejä metsästä. Päivävaelluksilla näkee varmasti paljon muita lintuja, tosin niitä on näkynyt jo tässä ihan kaupungissakin, rannassa nähtiin jokin hassu vesilintu, äsken tuli Kaka istumaan meidän terassin kaiteelle ja vähän kauempana istuskeli taas läskipulu (ne on oikeasti ihan valtavia lintuja).

Saamme kulutettua viikon täällä helpostikin, jos sää vain pysyy edes suhteellisen hyvänä, mikä ei ole ollenkaan varmaa, mutta toivotaan nyt. Minä olen jo ihan rakastunut tähän paikkaan, lähinnä kaikkien lintujen ja luonnon takia. Ja kaikki vastaantulevat ihmiset ovat yhtä hymyä, joten ei täällä voi olla hymyilemättä koko ajan itsekin.