tiistai 15. lokakuuta 2013

Jännityspäivä

Tiistaina nukuttiin pitkään ja aamiaisella joku katsoi Aladdinia niin sitten sekin vähän venähti. Oli hassua katsella sitä englanniksi, kun muisti kaikki vuorosanat ulkoa suomeksi.

Kun jaksettiin lähteä ulos, kierreltiin kaupunkia, kunnes kyllästyttiin. Minä halusin nähdä kummitustalon ja A suostui lähtemään mukaan, vaikkakin pienen suostuttelun jälkeen. Täällä on siis elävä kummistustalo, vähän kuin kummitusjuna, mutta saat itse kävellä ja siellä on muita ihmisiä sinua pelottelemassa.

Saatiin ohjeiksi seurata punaisia valoja ja olla lyömättä ketään, vaikka ne tulisivatkin lähelle. Meidän käskettiin myös pysyä yhdessä koko ajan ja jos jossain vaiheessa kaikki olisi liikaa ja haluaisi luovuttaa, ei tarvinnut kuin seisoa paikoillaan ja huutaa "kana" ja joku tulisi hakemaan ulos. Lupaavaa.

Liikuttiin niin, että minä menin ensin ja A tuli perässä pitäen kiinni minun olkapäästä. Oletan, että se oli A koko ajan. Sisällä oli todella pimeä eikä siellä tosiaan nähnyt eteensä yhtään. Pienet punaiset valot yleensä löysi ihan hyvin ja sitten sitä vain haparoitiin menemään. Pari kertaa piti ihan kiljua, mutta suurimman osan aikaa vain hätkähti joko kovia ääniä, äkkinäisiä valoja tai kosketusta. Ja kun silmät tottuivat pimeään, silmäkulmastaan yleensä näki jonkin liikkuvan tai kuuli askelia ja huohotusta. Vähän väliä joku kuiski korvaan, että jää tänne leikkimään ja älä mene pois sun muuta kivaa. Silloin tällöin joku silitti päätä, joskus joku tarttui jalkaan ja kerran melkein kävelin jonkin päälle ennenkuin se juoksi pakoon.

Ketjuhuone oli ehkä kamalin. Yleensäähän siis edetessään ei nähnyt juuri mitään ja kun seinä tuli vastaan niin sitten käännyttiin jonnekin päin kunnes uusi seinä tuli vastaan. Ketjuhuoneessa kävelin nurkkaan ja törmäsin johonkin pehmeään, siinä vaiheessa vaistot sanoivat että poispoisäkkiäpois, mutta sitten törmäsi ketjuihin ja siellä ketjujen takana joku huusi hyvin vihaisesti. Siellä katoista roikkuvien (oletan, en nähnyt mitään) ketjujen keskellä oli vaikea suunnistaa, vaikka valon näkikin. Ja yhtä-äkkiä joku tarttui käteeni ja riuhtaisi niin kovasti, että olin menettää tasapainoni. Pian tunsin, että Aakin riuhtaistiin pois. Tai yritettiin riuhtaista, Aan ote minun olkapäästä oli sen verran tiukka, että minä menin mukana. Pian tasapainon löydyttyä jatkettiin matkaa kaikkien niiden vihaisesti huutelevien otusten keskellä yrittäen välttää ketjuihin tai niihin otuksiin törmäämistä. Sieltä selvittyä oltiinkin jo ulko-ovella.

Kokemus oli todella kiva (okei, ehkä väärä sana), muttei niin ahdistava kuin kuvittelin. Kuvittelin sellaisen labyrintin, jossa juuri ja juuri näkee eteensä ja siellä olisi tyyppejä sinua jahtaamassa ja saisit oikeasti juosta paniikissa tai niskaan tiputettaisiin kasa hämähäkkejä, kun käännyt väärään suuntaan tai jotain. Mutta tuolla tuli oikeastaan keskityttyä niihin valoihin ja niiden seuraamiseen, joten sinänsä aika rentoa, kun tiesi, ettei voi eksyä. Ja koko ajan tiesi, että ne ovat vain ihmisiä eikä siellä ole mitään sen kamalampaa, joten hyvillä mielin kuljettiin koko matka, eikä jänistetty kesken kaiken. Ollaan ehkä vähän tylsiä, odotin, että olisin pelännyt enemmän. Mutta käymisen arvoinen kokemus, ehdottomasti.

Sen jälkeen käveltiin taas päämärättöminä ympäri kaupunkia ja suunniteltiin jo kiiwien katselua, mutta se maksoi vähän turhan paljon ja kun sellainen on kuitenkin kerran jo luonnossä nähty, niin ei se ehkä eläintarhassa ole ihan niin hienoa enää. Mentiin infopisteelle katselemaan esitteitä, että keksittäisiin jotain halpaa tekemistä. Täällä olisi tosiaan niitä kävelyreittejä vaikka muille jakaa, mutta ei vielä näillä jaloilla.

Löydettiin itsemme lopulta gondolihissistä menossa korkeuksiin.


Ja korkealle se menikin. Ja ne maisemat taas! Nähtiin koko Queenstown samalla kertaa.


Ja joku hullu hyppäämässä alas.


Ylhäällä katseltiin hetki maisemia, mutta suunnitelmissa oli vielä lugeilua. Eli laskemista rullalauta-autoilla mäkeä alas hirveää kyytiä pientä ja mutkaista tietä pitkin.


Mentiin vielä pienemmällä hissillä ylös ja saatiin hienot leimat. Minä sain gängstätyyliin kirjaimet rystysiin, kiitos kämmekkäiden. Ai niin, siellä ylhäällä satoi lunta, siksi kämmekkäät, oli kylmä.



Meille opastettiin nopsaan mäkiautojen toimintaperiaatteet, eli tästä se jarruttaa ja tästä kääntyy, aika helppoa. Ja sitten vaan mäkeä alas. Mäkiä oli kaksi eri vaikeusastetta, eikä vaikeampaan saanut mennä ennen kuin oli laskenut helpomman. Meillä kuului onneksi pakettiin kaksi laskukertaa, joten päästiin molemmat mäet alas. Ja se oli ihan mielettömän kivaa ja siistiä! Ensimmäinenkin mäki oli suht haastava ja siinä sai jarrutella, että pääsi mutkista ja välillä saattoi laskea vain vapaalla hurjaa vauhtia. Toisessa mäessä oli jo pudotuksiakin, missä auto lähti hetkeksi tiestä irti ja tiukempia kurveja, mutta siinä vaiheessa oli jo niin yhtä sen rulla-autonsa kanssa, että ihan hyvin meni. Ja nopeasti, sanoinko jo, että se auto meni aika vauhtia alamäkeen?

Ihan mieletöntä ja melkein ostettiin uusintakierroksia, mutta niistä ei olisi tullut loppua, joten jätettiin väliin tällä kertaa. Sen jälkeen istuttiinkin hetki ja ihailtiin vain maisemia. Ja hienosti poseeraavaa lintua.







Siinäpä sitä olikin jo ihan riittävästi yhdelle päivälle. Huomenna sitten taas jotain ihan muuta.


maanantai 14. lokakuuta 2013

Kuningattaren kylä

Viikko aloitettiin Queenstownissa, melko lailla matkan määränpäässä. Tajuttiin, että ollaan lomailtu jo melkein kuukausi ja olemme kuluttaneet yllättävän vähän rahaa, hyvä me!

Löydettiin täältä hyvä ja halpa majoitus, vaikka tämä muuten aika kallis kaupunki onkin. Täällä on vain 13 000 asukasta, mutta tämä tuntuu paljon suuremmalta kaikkien turistien takia. Ja täältä tuntuu löytyvän tekemistä vaikka muille jakaa, että pitää jo vähän karsia, ettei kuluteta ihan kaikkia rahoja täällä.

Ensimmäinen päivä kului kaupunkia katsellessa ja ihmetellessä kaikkia menoja ja hullutuksia, mitä täällä voi tehdä. Pitää tehdä vielä tarkempaa suunnitelmaa, että mitä oikeasti halutaan ja mihin riittää rohkeus ja rahat ja sitten vaan menoksi. Osa jutuista on vähän säästäkin riippuvaisia, joten toivotaan sitä aurinkoa ja paljon!

Tuntuu ja näyttää oikein mukavalta kaupungilta tämä, keskustaakaan ei saatu koluttua yhdessä päivässä ja sen lisäksi täällä on paljon kuullemma kauniita kävelyreittejä, joihin voisi tutustua kunhan varpaat paranee. Ja yllättäen täälläkin näkyy vuoria joka puolella.


Ai ja hei äiteelle tiedoksi, meillä on nyt viikoksi hyvä ja ilmainen netti, että jos vaan vapaa-aikaa riittää, niin voisit päivystää skypessä joku päivä :)

Waellus

Sunnuntaina ladattiin kätköt gepsiin ja lähdettiin taas vuorille. Ensimmäisenä etappina oli Rautavuori, joka näkyy tuolla taustalla.


Kiipeäminen oli aika hengästyttävää ja lämpimässä auringossa tuli suorastaan hiki. Mutta pääsimme ylös ja voi taivas niitä maisemia. Jo tässä vaiheessa pitää varoittaa, että jos joku on kyllästynyt vuoriin, niin kannattaa ehkä skipata tämä postaus.


Sieltä näki kaikkialle ja joka puolella oli vuoria, ihan sama minne katsoit, niin siellä oli vuoria. Osa oli korkeampia ja osa vähemmän, osa oli lähempänä ja osa kauempana, mutta paljon niitä oli ja kaikki olivat vaikuttavia.



Näiden huippujen nimi oli Twin Peaks, miksi lie jäivät mieleen.


Laskeuduimme vuoren toista puolta ja haimme muutaman kätkön ja minä taisin jo siinä vaiheessa mainita, että minun varpaisiin koskee kummallisen paljon. Taivalsimme hyvän tovin rinnettä alas ja epämääräisiä polkuja pitkin, kunnes saavuimme joelle ja seurasimme sitä seuraavat aika monta kilometriä.


Hetken päästä A ilmoitti, että tuolla olisi kätkö noin sata metriä pusikkoon päin. Ja tottakai koko matka nousua. Vähän nyrpistelin polun puutetta, mutta suostuin lopulta rämpimään. Pääsimme noin puoleen väliin rinnettä, missä kuvittelimme kätkön olevan ja gepsi näytti vieläkin vain ylöspäin. Eikähän sitä siinä vaiheessa enää huvittanut luovuttaa, joten seurailimme lampaiden polkuja ylös asti paikoitellen pystysuoraa rinnettä.

Puolivälissä

Minä pääsin kätkölle ensimmäisenä ja matkalla näin sisiliskon ja jonkun epäonnekkaan kallon ja muitakin epämääräisiä luita. Ja nättejä maisemia.



Ja niin tosiaan, löysin minä sen kätkönkin, kaninkolosta. Odottelin hetken Aata, joka rymysi vielä vaikeampaa reittiä ylös ja sitten todettiin, että alas ei mennä samasta kohtaa. Ylhäällä oli polku, jota seurailemalla pääsimme lopulta samalle tielle, miltä lähdimmekin. Siihen helppoon sataan metriin saatiin kulumaan varmaan tunti ja nyt minun varpaisiin sattui jo todella paljon.

Jatkettiin joen viertä vielä tovi, kunnes saavuimme ihan kunnon tielle ja kuljimme hienon asuinalueen läpi takaisin kohti keskustaa. Matkalla ihastelimme rikkaiden asuntoja ja puistoja ja lintuja ja purjesurffareita (mitä ne oikeesti on?). Ja löysimme lähteen, missä on kuulemma Seelannin paras ja terveellisin vesi. Oman kaivon vesi maistuu siltikin paremmalta, vaikka tuokin ihan hyvää oli.

Selvisimme hostellille noin viiden tunnin jälkeen ja kun otin kengät ja sukat pois, varpaideni kunto järkytti meidät molemmat. Minun kengät ovat olleet tähän asti ihan mahtavat ja mukavat kävellä, eivätkä ne ole aiheuttaneet ensimmäistäkään rakkulaa. Nyt minulla on kaksi varvasta ja kantapää laastareiden peitossa. Syytän eilistä rannassa kävelyä ja tuollakin reissulla mentiin osan matkaa hiekalla, mikä ei sitten lopulta tuntunut kovin hyvältä kengissä.

Mutta hengissä selvittiin ja sääkin pysyi hyvänä. Meitä varoiteltiin, että Wanakan sää saattaa vaihdella todella nopeasti täydestä auringon paisteesta rankkasateisiin, mutta ihan niin huono tuuri meillä ei ollut. Aurinko paistoi lähes koko matkan ja tuuli riepotteli silloin tällöin, pari kertaa tihkutti hiukan vettäkin, mutta ei mitään kovin suurta. Sateiden lisäksi täällä on muuten toinenkin ärsyttävä asia: hiekkakärpäset. Ne muistuttavat meidän mäkäräisiä, ovat ehkä hiukan isompia eivätkä ihan niin aggressiivivia, mutta niiden puremat kutisevat todella paljon, sitten kun ne lopulta huomaa. Ja niitä kärpäsiä on paljon. Aata ne eivät tunnu häiritsevän lainkaan, mutta minä olen täynnä niitä puremia. Epäreilua sanon minä.

Huomenna olisi tarkoitus jatkaa taas matkaa etelämmäs. Toivotaan, että siellä ei sada lunta!

Wanakan epätodellinen maailma

Lauantaina lähdimme heti aamusta kohti paikkaa nimeltä Puzzling World, sinne oli hostellilta noin parin kilometrin kävely ja aamuauringossa se oli oikein mukavaa.

Minulla ei ollut ihan kovin tarkkaa tietoa, että mitä siellä pitäisi olla, mutta siinä se päivän mittaan selvisi.


Ensimmäisenä oli 3D-kuvia seinillä, oikein hienoja ja hauskoja katsella ja tuijotella pöljän näköisenä.

Sitten menimme huoneeseen, jossa kaikki oli vähän väärin. Ovella oli varoitus, että jos sinulla on vaikeuksia tasapainosi kanssa, niin ole erityisen varovainen. Hehe jo ensimmäisen huoneen läpikävely oli melko pelottavaa, hauskaa tietenkin, mutta minun tasapaino kun saattaa heittää ihan tasaisella maallakin, niin entäs sitten tuolla. Aalla ei tietenkään ollut minkäänlaista ongelmaa, kuten kuvista näkyy.



Sen lisäksi siellä vesi virtasi ylöspäin ja muutenkin kaikki oli vähän hassusti.

Oikein hauska paikka, mistä pääsimmekin seuraavien naamojen luo. Siinä oli siis seinä täynnä naamoja, jotka kaikki seurasivat sinua katseellaan, kun kävelit huoneen läpi. Hrrr. Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että sinua tuijotetaan?


Seinillä oli hienoja tauluja sun muuta mukavaa.

Taulu edestä

Sama taulu sivusta


Monijalkainen ronsu

Osassa jutuissa minun aivot hoksasivat heti, että mikä niissä on vialla ja miten ne toimivat, mutta sitten oli tämä yksi pallo vieterissä. Vaikka tiesin, että pallo on tuossa vaijerissa kiinni ja se vain pyörii paikoillaan, en pystynyt näkemään sitä, en sitten millään. Näytti siltä, kuin pallo olisi pyörinyt vain ilmassa tuon vieterin laskeutuessa sen yli.


Seuraavaksi menimme huoneeseen, joka vääristää mittasuhteet. Annan kuvien puhua puolestaan, vaikka tuo ensimmäinen näyttääkin ihan normaalilta.



Kun tuolta selvisi ulos, kahvilassa sai istua ja ratkoa erilaisia puzzleja. Olimme hiukan pettyneitä, sillä kuulimme huhua, että siellä olisi lautapelejä, mutta ne paljastuivatkin kaikki pulmapeleiksi. Useiden kanssa meni hermot, enkä jaksanut yrittää loppuun, mutta sain minä muutaman ratkaistua ja siellä vierähtikin tovi.

Sieltä jatkoimme minigolfille, jonka hävisin aika railakkaasti. Tein yhden holarin, mutta eihän se mihinkään riittänyt.

Kävimme hostellilla syömässä ja sitten manguin Aan minun kanssa ankkoja (sorsia) ruokkimaan. Kävimme ostamassa leipää ja kävelimme läheiselle rannalle, jossa ensimmäinen sorsapariskunta jo meitä odottelikin. Ne tulivat todella lähelle ja söivät suoraan kädestä, mikä oli hassua. A tosin keskittyi enemmän omaan syömiseensä kuin ankkojen ruokkimiseen, mutta ei se mitään.


Tovi ruokittiin vain näitä kahta ja lokkeja ja varpulaisia, mutta pian ihan tyhjästä paikalle ilmestyi kymmenkunta pikkuankkaa! Ne vasta arkoja ja ujoja olivatkin, kiipesivät kengille ja syliin asti ruuan perässä ja niitä sai silitellä, eivätkä ne olleet moksiskaan.




Voitte kuvitelle meikän riemua tuossa vaiheessa kun sylissä on koko ankkapoikue. Niiden emokin tuli ihan viereen vaakkumaan ja vaatimaan osansa.


Poikasille emme uskaltaneet syöttää leipää loputtomiin, etteivät ne räjähdä ja lopulta emokin kyllästyi ja lähti uimaan pois päin. Ahneimpia poikasia piti hätistellä, että olisivat lähteneet emonsa perään. Istuimme vielä hetken syöttämässä kahta ensimmäistä sorsaa ja lokkeja, mutta sää muuttui pian kylmäksi, joten palasimme hostellille. Eipä ole tuollaista ihan äsken tapahtunut, eikä varmaan tapahdu ihan heti toistekaan.


Hokitika-Franz Josef-Wanaka

Hokitikan viimeinen aamupäivä kulutettiin pelailemalla ja vain löhöämällä. Linja-auto lähti kolmen aikoihin kohti Franz Josefia, pienen pientä kaupunkia vuorten keskellä. Sää oli sateinen niin Hokitikassa kuin Franzissakin, mikä ei yllättäne ketään. Yksi sateeton päivä taitaa olla enemmän kuin kukaan voi pyytää.


Franzissa olimme viiden aikoihin, etsimme hostellin ja kävimme syömässä ja tutkimassa kaupunkia. Kaiken kaikkiaan noihin meni ehkä puolitoista tuntia. Hostellilla löysimme uneliaan kissan, jota piti silitellä hetki.


Tutustuimme huonekavereihin, saksalaiseen pariin ja amerikkalaiseen poikaan. Saksalaisia on jokapaikassa eikä siksi ihme, että meitäkin veikataan aika usein saksalaisiksi. Ai niin, linja-autossa törmäsimme emme vain yhteen tai kahteen vaan kolmeen, siis kolmeen, suomalaiseen. Taivas, että oli outoa kuulla ja puhua suomea. Tosin, haha, kun kyse oli suomalaisista niin eipä se keskustelu kovin pitkään jatkunut, vaikka A yrittikin parhaansa. Mutta jos yrittää kysyä, että missä kaikkialla meinasit matkustella ja vastaus on vain, että monissa paikoissa, niin eipä siitä riitä juttua kovin pitkäksi aikaa. Viimeksi törmättiin suomalaisiin, kun anoppi oli käymässä ja sitä ennen Aucklandissa noin kahdeksan kuukautta sitten, joten olemme saaneet olla aika rauhassa. Aucklandin Anni olikin ihmeen sosiaalinen ja aurinkoinen suomalainen ja olimme jo unohtaneet, miten tuppisuita ja epäsosiaalisia me olemmekaan siellä kotipuolessa. Hassua.

Perjantaina istuimme taas linja-autossa todella aikaisin matkalla kohti Wanakaa. Wanaka on myöskin aika pieni kaupunki länsirannikolla ja sinne oli noin kuuden tunnin bussimatka. Vähän jännitti, sillä kuulimme, että menemme ainakin kolmen vuoren yli ja aika monen ohi ja tie on pienen pieni ja mutkainen. Sen lisäksi matkaan lisäsi jännitystä se, että ei ollut varmuutta olisiko tie edes auki. Franz Josefista Wanakaan ei kulje kuin yksi tie ja sekin vuoria pitkin, joten rankkasateiden aikana vuorilta tulee alas kiviä sun muuta ihanaa ja kuulimme kauhutarinoita ihmisistä, jotka joutuivat odottamaan vuorten yli pääsyä monta päivää. Ja tietenkään siellä vuorten keskellä ei toimi mikään kännykkä, sateliittipuhelimet kuulemma jotenkuten. Kuskikaan ei ollut ihan varma, että pääsisimmekö koko matkaa, mutta hän lupasi tuoda meidät takaisin, mikäli tie olisi suljettu.


Koko matkan siis kaikki istuimme sormet ja varpaat ristissä toivoen, että tie olisi auki. Kuulimme, että edellisenä yönä oli taas tullut kivä alas tielle ja olin jo melko varma, että joutuisimme kääntymään takaisin. Onneksi ihmiset olivat jo raivanneet enimmät ja suurimmat kivet pois tieltä, joten pääsimme kulkemaan eikä myöhästytty aikataulustakaan kuin tunti. Tuntuu hassulta, että vielä nykyaikanakin jonnekin pääsy on noin epävarmaa. Toki sinne vie siis toinenkin tie, mutta sitten joutuisimme kiertämään melkein itärannikon kautta, enkä halua edes ajatella kuinka kauan siihen menisi.


Matkalla näimme taas kerran paljon kauniita vuoria ja jokia. Ja menimme Seelannin pisimmän yksikaistaisen sillan yli. Minä tosin nukuin sen ihmeen ohi hyvin tyytyväisenä. Ai ja melko lailla jokainen silta oli yksikaistainen ja osa niin kapeita, että miettisin ihan pyörälläkin niiden ylitystä, saati linja-autolla.


Olimme perillä Wanakassa noin kolmen aikaan, majoituimme ja kävimme syömässä ja tutustumassa kaupunkiin. Ei täällä ihan hirveästi taas uutta ollut, mutta maisemat ovat ihan mahtavia. Esimerkiksi ihan jo aamiaispöydästä näemme Wanaka-järven ja monen monta vuorta. Eikä täällä satanut, hetken aikaa piti ihan ihmetellä, että miten on näin mukava olo, mutta se johtui ihan vain vesisateen puutteesta. Toivottavasti se kestää.

Erillinen keskiviikko

Keskiviikkona heräsimme, jos nyt emme ihan suoraan auringon paisteeseen, niin ainakin sateen puuttumiseen. Se tuntui oudolta ja pelottava ajatus hiipi mieliimme: mitä jos lähdettäisiin ulos? Laiskotti hieman, kun tottui jo löhöämään sisällä, mutta toisaalta, kun kerrankin pääsi ulos niin pitihän se tilaisuus käyttää hyväkseen.

Emme päässeet yhteisymmärrykseen, mitä tekisimme. A halusi maastopyöräilemään ja minä en. Joten lopulta päädyimme siihen, että A lähti maastopyöräilemään ja minä en, aika yksinkertaista. Varmaan ensimmäinen kerta sitten Aucklandin, kun teimme jotain erillämme noin pitkän aikaa, jos työpäiviä ei lasketa, joten ehkä oli jo aikakin.

Hostellin pitäjä kyyditsi Aan reittinsä alkuun ja minut keskustaan. Ihan ensimmäisenä löysin museon, jossa oli esillä kaikenlaista paikallishistoriaa. Pyörin siellä aikani ja istuin katsomassa hienon videon kullankaivajista, kunnes kaikki oli aikalailla nähty. Sieltä lähdin pikkuhiljaa kulkeutumaan rantaa kohden, matkalla silittelin randomkoiraa ja tervehdin tuntemattomia ihmisiä enkä edes eksynyt.

Ranta oli ihana, tuulinen ja kivikkoinen valtavine aaltoineen.


Viihdyin siellä oikein hyvin vain kuljeskelemassa päämäärättömästi. Lopulta istahdin alas ja söin välipalacookien. Eikä tarvinnut syödä yksin. Enkä syönyt, vaikka cookie olikin todella hyvä.


Lopulta lähdin takaisin keskustaan ja löysin Aan jo minua odottelemasta. Yritin houkutella Aan kirjoittamaan omasta päivästään, mutta ehdotukseni ei saanut kovin suurta innostusta, joten tässä Aan päivä kuvina:





Loppuilta pelailtiin vielä ihmisten kanssa ja nautittiin kauniista auringonlaskusta, kun sellainen kerrankin näkyi. Tykästyin tuohon meren väriin, sillä päivisin se on vain harmaa, niinkuin taivaskin.


Kun tuli riittävän pimeä, eikä vieläkään satanut kaatamalla vettä, lähdimme katsomaan kiiltomatoja. Saimme houkuteltua saksalaiset mukaan ja porukalla se olikin hauskempaa. Kävelimme pilkkopimeässä autojen silloin tällöin ajaessa ohi ja pian saavuimme pienelle polulle. Tähdet ja sirppikuu valaisivat tietämme hyvin vähän, mutta pian ympärillämme avautui ihan uudenlainen tähtitaivas: kiiltomatoja joka puolella ja niitä oli todella paljon. En tiedä, millainen ympäristö on valossa, joten oli hauskaa nähdä vain pieniä sinisiä valoja kaikkialla. Uskomattoman kaunista.



Ja muuten, jos teillä ei tuossa viimeisessä kuvassa näy mitään, se johtuu teidän mielikuvituksen puuttteesta, ei huonosta kuvasta, ehei, oikeasti siinä on niitä pieniä sinisiä valoja...

tiistai 8. lokakuuta 2013

Sateisia päiviä

Lauantaina lähdettiin aamusta vaellukselle. Arvioitiin, että meillä menisi siellä koko päivä ja otettiin mukaan eväitä ja paljon vettä. Aluksi tie oli todella helppokulkuinen ja vaikka menimmekin ylämäkeen, kuljimme yllättävän hyvää tahtia.



Pian polku pieneni ja muuttui paikoitellen mutaiseksi ja todella liukkaaksi. Ympärillä oli metsää ja paljon kaikenlaisia puita.


Välillä kuljimme alamäkeen ja välillä ylämäkeen ja ympärillä oli silti sitä samaa metsää. Hienoa metsää, ihan erilaista kuin mihin olemme aiemmin Seelannissa tottuneet. Täällä kasvoi palmuja ja paljon erilaisia lehtipuita, ei niitä jättimäisiä havupuita, mitä yleensä näkee.



Sää oli mitä ihanin vaellusta ajatellen. Ei satanut, vaikka sääennuste sellaista lupailikin, mutta aurinkokaan ei paistanut niin paljon, että olisi tarvinnut pelätä lämpöhalvausta. Ei sillä, siellä metsässä oli tarpeeksi lämmin rämpiä. Ilma oli todella nihkeä ja kostea ja syvään hengittäessä se tuntui jumahtavan keuhkoihin. Onneksi pieni tuulenviire pyyhki ohitsemme aina silloin tällöin ja oli hiukan helpompi hengittää.

Pääsimme myös suurten kysymysten äärelle tuolla luonnon keskellä. Miksi kana meni tien yli? Miksi ankka kiipesi puuhun? Mutta loppujen lopuksi, tarvitsevatko ne syytä?


Matkalla etsimme muutaman kätkön ja yhden löysimme jopa ihan ensimmäisinä. Se oli saavutus sinänsä, sillä polulta piti poiketa useampi kymmenen metriä ja tuolla pusikossa gepsi ei jaksanut olla ihan niin tarkka kuin voisi toivoa. Sekin vähän jänskätti, kun tuonne lähtiessä meitä varoiteltiin moneen otteeseen syvistä kuopista, mitä ilmestyy tuonne vuosittain uusia. Meille teroitettiin, että polku on turvallinen, muu metsä ei niinkään. Mutta mitäpäs sitä ei ensimmäisen löydön eteen tekisi. Eikä löydetty kuoppia, paitsi paljon myöhemmin ja ihan polun varrelta eikä niihin kyllä olisi halunnut tipahtaa.


Selvittiin matkasta viidessä tunnissa, vaikka arvioimme, että meillä olisi voinut mennä paljon pidempään. Ihan hyvin siinä sai kuntoilla noinkin. Ja minä sain ilmeisesti kuitenkin ihan liikaa aurinkoa ja raitista ilmaa, sillä päästyämme hostellille pääni oli niin jäätävän kipeä, etten jaksanut tehdä muuta kuin käpertyä peiton alle. Sinnittelin hereillä noin kuuteen asti ja sitten horrostelin kymmeneen, kunnes Aakin tuli nukkumaan ja sen jälkeen nukuin tyytyväisenä aamuun asti. Sellaiset yli 12 tunnin unet tekee ihan hyvää silloin tällöin.

Sillä välin A tutustui paremmin muuhun hostellin väkeen ja pelaili lautapelejä heidän kanssaan. Siellä oli eräs perhe, johon kuului kolme hyvinkin innokasta lautapelaajalasta. Kävi ilmi, että kyseinen perhe omistaa myös hostellin hiukan etelänpänä ja saimme kutsun sinne. Alunperin suunnitelmissa oli lähteä vain noin tunnin päähän Punakaikista, mutta päädyimmekin sitten tänne Hokitikaan.


Täällä heti ensimmäisenä iltana, kun istuimme pelaamassa Magiciä oleskeluhuoneessa, löysimme saksalaisen pojan, joka on erittäin innostunut lautapelailija. Myös hänen pari kaveriaan pelaavat mielellään, samoin hostellin omistaja, vaikkakaan eivät ole niin fanaattisia. Eli ensimmäinen ilta kului siis lautapelailun merkeissä ja jos sää pysyy samanlaisena eli sateisen harmaana, pelailemme varmaan enemmänkin.

Pari päivää myöhemmin.


Täällä on satanut aikalailla koko ajan. Maanantaina kävimme tutustumassa keskustaan, kun sade hellitti hetkeksi. Saimme kyydin hostellin omistajalta, sillä keskustaan on parin kilometrin matka, minkä kävelisi mielellään aurinkoisena päivänä, mutta sellaisia ei täällä juuri ole. Keskustassa ei ollut oikein mitään, toki enemmän kuin Punakaikissa, missä ei ole edes keskustaa. Täältä löytyy ihan kauppoja ja jopa supermarkettikin ja useita kahviloita. A löysi itselleen väliaikaishiiren ja kävimme kirjastossa kuluttamassa taas kerran ilmaista nettiä, kun A päivitteli puhelimensa ja minä lueskelin sillä välin vanhoja Cosmoja. Hostellille palattuemme väkertelimme meeplejä uuteen Blood Bowl joukkueeseen ja pieni riiviö-Robbie (hostellin pitäjien poika) väkerteli niitä meidän kanssa ja pelaili Hey, that's my fishiä, kunnes kyllästyi. Illalla pelailimme koko hostelliporukan kanssa Sabotööriä, hauskaa tonttupeliä, joka vaatii ison porukan. Tuli naurettua taas todella paljon.

Täällä hostellissa on mielettömän mukavia ihmisiä ja kaikkien kanssa on helppo tulla toimeen ja olla. Ei täällä tosin ole kuin viisi ihmistä meidän lisäksi, joten eipä siihen kai mahdukaan kovin montaa tympeää tyyppiä. Kaikki kolme saksalaista pitävät pelailusta, samoin meidän japanilaisvahvistus, ainoastaan yksi kiwikaveri viihtyy mieluummin omissa oloissaan. Yleensä mekin Aan kanssa viihdytään omassa huoneessa, sillä hostelleissa ei aina ole kovin kiva ilmapiiri yleistiloissa, varsinkin, jos siellä on jo oma vakiporukka, jonka juttuihin on joskus vähän hankala päästä mukaan. Täällä sen sijaan tulee oltua paljon enemmän olohuoneessa, jo ihan senkin takia että se on viihtyisä ja kodikas, saatamme puuhailla ihan vain omiamme ja välillä höpistä muiden kanssa, kunnes A intoutuu pelailemaan jotain.

Tuo jatkuva sade ei haittaa, sillä meillä ei ole sen suurempaa tarvetta lähteä ulos, on ihan mukavaa vain olla. Ja mikäs tässä on ollessa sohvan nurkassa lämpimän viltin alla, kun takassa hehkuu tuli, jaloissa torkkuu unelias koira ja ulkona sade ropisee ikkunaan, josta näkyy vaahtopäisenä aaltoileva meri. Enpä oikeastaan kaipaa juuri nyt mitään muuta.