maanantai 14. lokakuuta 2013

Hokitika-Franz Josef-Wanaka

Hokitikan viimeinen aamupäivä kulutettiin pelailemalla ja vain löhöämällä. Linja-auto lähti kolmen aikoihin kohti Franz Josefia, pienen pientä kaupunkia vuorten keskellä. Sää oli sateinen niin Hokitikassa kuin Franzissakin, mikä ei yllättäne ketään. Yksi sateeton päivä taitaa olla enemmän kuin kukaan voi pyytää.


Franzissa olimme viiden aikoihin, etsimme hostellin ja kävimme syömässä ja tutkimassa kaupunkia. Kaiken kaikkiaan noihin meni ehkä puolitoista tuntia. Hostellilla löysimme uneliaan kissan, jota piti silitellä hetki.


Tutustuimme huonekavereihin, saksalaiseen pariin ja amerikkalaiseen poikaan. Saksalaisia on jokapaikassa eikä siksi ihme, että meitäkin veikataan aika usein saksalaisiksi. Ai niin, linja-autossa törmäsimme emme vain yhteen tai kahteen vaan kolmeen, siis kolmeen, suomalaiseen. Taivas, että oli outoa kuulla ja puhua suomea. Tosin, haha, kun kyse oli suomalaisista niin eipä se keskustelu kovin pitkään jatkunut, vaikka A yrittikin parhaansa. Mutta jos yrittää kysyä, että missä kaikkialla meinasit matkustella ja vastaus on vain, että monissa paikoissa, niin eipä siitä riitä juttua kovin pitkäksi aikaa. Viimeksi törmättiin suomalaisiin, kun anoppi oli käymässä ja sitä ennen Aucklandissa noin kahdeksan kuukautta sitten, joten olemme saaneet olla aika rauhassa. Aucklandin Anni olikin ihmeen sosiaalinen ja aurinkoinen suomalainen ja olimme jo unohtaneet, miten tuppisuita ja epäsosiaalisia me olemmekaan siellä kotipuolessa. Hassua.

Perjantaina istuimme taas linja-autossa todella aikaisin matkalla kohti Wanakaa. Wanaka on myöskin aika pieni kaupunki länsirannikolla ja sinne oli noin kuuden tunnin bussimatka. Vähän jännitti, sillä kuulimme, että menemme ainakin kolmen vuoren yli ja aika monen ohi ja tie on pienen pieni ja mutkainen. Sen lisäksi matkaan lisäsi jännitystä se, että ei ollut varmuutta olisiko tie edes auki. Franz Josefista Wanakaan ei kulje kuin yksi tie ja sekin vuoria pitkin, joten rankkasateiden aikana vuorilta tulee alas kiviä sun muuta ihanaa ja kuulimme kauhutarinoita ihmisistä, jotka joutuivat odottamaan vuorten yli pääsyä monta päivää. Ja tietenkään siellä vuorten keskellä ei toimi mikään kännykkä, sateliittipuhelimet kuulemma jotenkuten. Kuskikaan ei ollut ihan varma, että pääsisimmekö koko matkaa, mutta hän lupasi tuoda meidät takaisin, mikäli tie olisi suljettu.


Koko matkan siis kaikki istuimme sormet ja varpaat ristissä toivoen, että tie olisi auki. Kuulimme, että edellisenä yönä oli taas tullut kivä alas tielle ja olin jo melko varma, että joutuisimme kääntymään takaisin. Onneksi ihmiset olivat jo raivanneet enimmät ja suurimmat kivet pois tieltä, joten pääsimme kulkemaan eikä myöhästytty aikataulustakaan kuin tunti. Tuntuu hassulta, että vielä nykyaikanakin jonnekin pääsy on noin epävarmaa. Toki sinne vie siis toinenkin tie, mutta sitten joutuisimme kiertämään melkein itärannikon kautta, enkä halua edes ajatella kuinka kauan siihen menisi.


Matkalla näimme taas kerran paljon kauniita vuoria ja jokia. Ja menimme Seelannin pisimmän yksikaistaisen sillan yli. Minä tosin nukuin sen ihmeen ohi hyvin tyytyväisenä. Ai ja melko lailla jokainen silta oli yksikaistainen ja osa niin kapeita, että miettisin ihan pyörälläkin niiden ylitystä, saati linja-autolla.


Olimme perillä Wanakassa noin kolmen aikaan, majoituimme ja kävimme syömässä ja tutustumassa kaupunkiin. Ei täällä ihan hirveästi taas uutta ollut, mutta maisemat ovat ihan mahtavia. Esimerkiksi ihan jo aamiaispöydästä näemme Wanaka-järven ja monen monta vuorta. Eikä täällä satanut, hetken aikaa piti ihan ihmetellä, että miten on näin mukava olo, mutta se johtui ihan vain vesisateen puutteesta. Toivottavasti se kestää.

Erillinen keskiviikko

Keskiviikkona heräsimme, jos nyt emme ihan suoraan auringon paisteeseen, niin ainakin sateen puuttumiseen. Se tuntui oudolta ja pelottava ajatus hiipi mieliimme: mitä jos lähdettäisiin ulos? Laiskotti hieman, kun tottui jo löhöämään sisällä, mutta toisaalta, kun kerrankin pääsi ulos niin pitihän se tilaisuus käyttää hyväkseen.

Emme päässeet yhteisymmärrykseen, mitä tekisimme. A halusi maastopyöräilemään ja minä en. Joten lopulta päädyimme siihen, että A lähti maastopyöräilemään ja minä en, aika yksinkertaista. Varmaan ensimmäinen kerta sitten Aucklandin, kun teimme jotain erillämme noin pitkän aikaa, jos työpäiviä ei lasketa, joten ehkä oli jo aikakin.

Hostellin pitäjä kyyditsi Aan reittinsä alkuun ja minut keskustaan. Ihan ensimmäisenä löysin museon, jossa oli esillä kaikenlaista paikallishistoriaa. Pyörin siellä aikani ja istuin katsomassa hienon videon kullankaivajista, kunnes kaikki oli aikalailla nähty. Sieltä lähdin pikkuhiljaa kulkeutumaan rantaa kohden, matkalla silittelin randomkoiraa ja tervehdin tuntemattomia ihmisiä enkä edes eksynyt.

Ranta oli ihana, tuulinen ja kivikkoinen valtavine aaltoineen.


Viihdyin siellä oikein hyvin vain kuljeskelemassa päämäärättömästi. Lopulta istahdin alas ja söin välipalacookien. Eikä tarvinnut syödä yksin. Enkä syönyt, vaikka cookie olikin todella hyvä.


Lopulta lähdin takaisin keskustaan ja löysin Aan jo minua odottelemasta. Yritin houkutella Aan kirjoittamaan omasta päivästään, mutta ehdotukseni ei saanut kovin suurta innostusta, joten tässä Aan päivä kuvina:





Loppuilta pelailtiin vielä ihmisten kanssa ja nautittiin kauniista auringonlaskusta, kun sellainen kerrankin näkyi. Tykästyin tuohon meren väriin, sillä päivisin se on vain harmaa, niinkuin taivaskin.


Kun tuli riittävän pimeä, eikä vieläkään satanut kaatamalla vettä, lähdimme katsomaan kiiltomatoja. Saimme houkuteltua saksalaiset mukaan ja porukalla se olikin hauskempaa. Kävelimme pilkkopimeässä autojen silloin tällöin ajaessa ohi ja pian saavuimme pienelle polulle. Tähdet ja sirppikuu valaisivat tietämme hyvin vähän, mutta pian ympärillämme avautui ihan uudenlainen tähtitaivas: kiiltomatoja joka puolella ja niitä oli todella paljon. En tiedä, millainen ympäristö on valossa, joten oli hauskaa nähdä vain pieniä sinisiä valoja kaikkialla. Uskomattoman kaunista.



Ja muuten, jos teillä ei tuossa viimeisessä kuvassa näy mitään, se johtuu teidän mielikuvituksen puuttteesta, ei huonosta kuvasta, ehei, oikeasti siinä on niitä pieniä sinisiä valoja...

tiistai 8. lokakuuta 2013

Sateisia päiviä

Lauantaina lähdettiin aamusta vaellukselle. Arvioitiin, että meillä menisi siellä koko päivä ja otettiin mukaan eväitä ja paljon vettä. Aluksi tie oli todella helppokulkuinen ja vaikka menimmekin ylämäkeen, kuljimme yllättävän hyvää tahtia.



Pian polku pieneni ja muuttui paikoitellen mutaiseksi ja todella liukkaaksi. Ympärillä oli metsää ja paljon kaikenlaisia puita.


Välillä kuljimme alamäkeen ja välillä ylämäkeen ja ympärillä oli silti sitä samaa metsää. Hienoa metsää, ihan erilaista kuin mihin olemme aiemmin Seelannissa tottuneet. Täällä kasvoi palmuja ja paljon erilaisia lehtipuita, ei niitä jättimäisiä havupuita, mitä yleensä näkee.



Sää oli mitä ihanin vaellusta ajatellen. Ei satanut, vaikka sääennuste sellaista lupailikin, mutta aurinkokaan ei paistanut niin paljon, että olisi tarvinnut pelätä lämpöhalvausta. Ei sillä, siellä metsässä oli tarpeeksi lämmin rämpiä. Ilma oli todella nihkeä ja kostea ja syvään hengittäessä se tuntui jumahtavan keuhkoihin. Onneksi pieni tuulenviire pyyhki ohitsemme aina silloin tällöin ja oli hiukan helpompi hengittää.

Pääsimme myös suurten kysymysten äärelle tuolla luonnon keskellä. Miksi kana meni tien yli? Miksi ankka kiipesi puuhun? Mutta loppujen lopuksi, tarvitsevatko ne syytä?


Matkalla etsimme muutaman kätkön ja yhden löysimme jopa ihan ensimmäisinä. Se oli saavutus sinänsä, sillä polulta piti poiketa useampi kymmenen metriä ja tuolla pusikossa gepsi ei jaksanut olla ihan niin tarkka kuin voisi toivoa. Sekin vähän jänskätti, kun tuonne lähtiessä meitä varoiteltiin moneen otteeseen syvistä kuopista, mitä ilmestyy tuonne vuosittain uusia. Meille teroitettiin, että polku on turvallinen, muu metsä ei niinkään. Mutta mitäpäs sitä ei ensimmäisen löydön eteen tekisi. Eikä löydetty kuoppia, paitsi paljon myöhemmin ja ihan polun varrelta eikä niihin kyllä olisi halunnut tipahtaa.


Selvittiin matkasta viidessä tunnissa, vaikka arvioimme, että meillä olisi voinut mennä paljon pidempään. Ihan hyvin siinä sai kuntoilla noinkin. Ja minä sain ilmeisesti kuitenkin ihan liikaa aurinkoa ja raitista ilmaa, sillä päästyämme hostellille pääni oli niin jäätävän kipeä, etten jaksanut tehdä muuta kuin käpertyä peiton alle. Sinnittelin hereillä noin kuuteen asti ja sitten horrostelin kymmeneen, kunnes Aakin tuli nukkumaan ja sen jälkeen nukuin tyytyväisenä aamuun asti. Sellaiset yli 12 tunnin unet tekee ihan hyvää silloin tällöin.

Sillä välin A tutustui paremmin muuhun hostellin väkeen ja pelaili lautapelejä heidän kanssaan. Siellä oli eräs perhe, johon kuului kolme hyvinkin innokasta lautapelaajalasta. Kävi ilmi, että kyseinen perhe omistaa myös hostellin hiukan etelänpänä ja saimme kutsun sinne. Alunperin suunnitelmissa oli lähteä vain noin tunnin päähän Punakaikista, mutta päädyimmekin sitten tänne Hokitikaan.


Täällä heti ensimmäisenä iltana, kun istuimme pelaamassa Magiciä oleskeluhuoneessa, löysimme saksalaisen pojan, joka on erittäin innostunut lautapelailija. Myös hänen pari kaveriaan pelaavat mielellään, samoin hostellin omistaja, vaikkakaan eivät ole niin fanaattisia. Eli ensimmäinen ilta kului siis lautapelailun merkeissä ja jos sää pysyy samanlaisena eli sateisen harmaana, pelailemme varmaan enemmänkin.

Pari päivää myöhemmin.


Täällä on satanut aikalailla koko ajan. Maanantaina kävimme tutustumassa keskustaan, kun sade hellitti hetkeksi. Saimme kyydin hostellin omistajalta, sillä keskustaan on parin kilometrin matka, minkä kävelisi mielellään aurinkoisena päivänä, mutta sellaisia ei täällä juuri ole. Keskustassa ei ollut oikein mitään, toki enemmän kuin Punakaikissa, missä ei ole edes keskustaa. Täältä löytyy ihan kauppoja ja jopa supermarkettikin ja useita kahviloita. A löysi itselleen väliaikaishiiren ja kävimme kirjastossa kuluttamassa taas kerran ilmaista nettiä, kun A päivitteli puhelimensa ja minä lueskelin sillä välin vanhoja Cosmoja. Hostellille palattuemme väkertelimme meeplejä uuteen Blood Bowl joukkueeseen ja pieni riiviö-Robbie (hostellin pitäjien poika) väkerteli niitä meidän kanssa ja pelaili Hey, that's my fishiä, kunnes kyllästyi. Illalla pelailimme koko hostelliporukan kanssa Sabotööriä, hauskaa tonttupeliä, joka vaatii ison porukan. Tuli naurettua taas todella paljon.

Täällä hostellissa on mielettömän mukavia ihmisiä ja kaikkien kanssa on helppo tulla toimeen ja olla. Ei täällä tosin ole kuin viisi ihmistä meidän lisäksi, joten eipä siihen kai mahdukaan kovin montaa tympeää tyyppiä. Kaikki kolme saksalaista pitävät pelailusta, samoin meidän japanilaisvahvistus, ainoastaan yksi kiwikaveri viihtyy mieluummin omissa oloissaan. Yleensä mekin Aan kanssa viihdytään omassa huoneessa, sillä hostelleissa ei aina ole kovin kiva ilmapiiri yleistiloissa, varsinkin, jos siellä on jo oma vakiporukka, jonka juttuihin on joskus vähän hankala päästä mukaan. Täällä sen sijaan tulee oltua paljon enemmän olohuoneessa, jo ihan senkin takia että se on viihtyisä ja kodikas, saatamme puuhailla ihan vain omiamme ja välillä höpistä muiden kanssa, kunnes A intoutuu pelailemaan jotain.

Tuo jatkuva sade ei haittaa, sillä meillä ei ole sen suurempaa tarvetta lähteä ulos, on ihan mukavaa vain olla. Ja mikäs tässä on ollessa sohvan nurkassa lämpimän viltin alla, kun takassa hehkuu tuli, jaloissa torkkuu unelias koira ja ulkona sade ropisee ikkunaan, josta näkyy vaahtopäisenä aaltoileva meri. Enpä oikeastaan kaipaa juuri nyt mitään muuta.




perjantai 4. lokakuuta 2013

Pilviä ja pannukakkukiviä

Perjantaiaamuna herättiin todella aikaisin, sillä Nelsonista ei lähde kuin yksi ainoa linja-auto Punakaikiin ja se on seitsemän aikoihin. Jotenkin saimme itsemme ylös kuudelta ja aamiaiset naamaan ja sittenpä sitä jo mentiinkin. Nelson oli kiva paikka, jossa viihtyi sen viikon oikein mainiosti, mutta sitten olisi jo pitänyt rueta keksimään tekemistä, joten ihan hyvä aika lähteä.

Matka sujui rattoisasti, kuuntelin musiikkiani ja A luki kirjaansa. Tie oli taas kerran todella mutkainen ja mäkinen, mutta se ei ole enää kovin suuri uutinen täällä päin. Joko täällä länsirannikolla on todella korkeita vuoria tai sitten pilvet olivat erityisen matalalla tänään, sillä ne peittivät suurimman osan vuorista. Oli mielenkiintoista ajaa eräänkin vuoren yli, kun sieltä ei nähnyt yhtään mitään, ehkä kymmenen metriä ja sitten vastaan tuli valkea pilviseinä ja maailma loppui.




Pysähdyimme pienessä kylässä matkalla ja sitäkin ympäröivät vuoret olivat valkoiset.


Ei sillä, aurinko paistoi silti silloin tällöin eikä koko taivas ollut harmaa, mutta jostain syystä nuo vuoret keräsivät kaikki pilvet ympärilleen.


Loppumatka sujuikin nopeasti, sillä taisin nukahtaa tyytyväisenä ja hyvä niin, sillä tie alkoi olla ihan liian mutkainen ja vauhti ihan liian nopea, joten en halunnut rueta katumaan aamiaisen syömistä.

Saavuimme Punakaikiin lounaan aikoihin ja pysähdyimme kylän ainoalle kahvilalle, joka toimii myös pienenä markketina, josta ostimme maitoa. Kyselimme kuskilta, että minne päin meidän pitäisi tästä lähteä, sillä joka suuntaan näkyi ainoastaan metsää tai merta. Kuski kertoi ystävällisesti, että meidän hostelli on "tuohon suuntaan 400 metriä" eikä täällä takseja tunneta. Eikun laukut kantoon ja menoksi.


Matkalla löysimme kauniiden maisemien lisäksi jopa kirjakaupan, ei voi enää haukkua kovin pikkupaikaksi tätä, ei.




Kuskin 400 metriä osoittautui kilometriksi, mutta ei se mitään, suurin osa matkasta oli alamäkeä. Hostelli on oikein mukava, pieni ja kodikas. Ja tällä hetkellä melko tyhjä, joten meillä on dormi vain itsellemme. Ja maisemat hostellin pihalta ja terassilta ovat mahtavat.



Hostelli on aivan meren rannalla, mikä on aivan ihanaa, sillä meren kuulee ja haistaa koko ajan. Hostellin pihalla meillä on myös säänennustajakivi, todella hieno ja kätevä keksintö ja varmasti toimiva. Oleskelutilat ovat kodikkaat ja siistit, täällä on sohvia ja pöytiä ja lautapelejä ja löysimme jopa pelaajan seuraksi, tai useammankin, jos meidän pelit olisivat lapsiystävällisempiä. Omistaja vaikuttaa ystävälliseltä ja opasti meidät oikeaan suuntaan nähtävyyksien kanssa. Eipä sillä, täällä on tasan yksi tie, joten kovin pahasti vikaan ei voi mennä.


Ajattelimme tutustua näihin lähinähtävyyksiin, sillä saapuessamme sää näytti harmaalta ja pilviseltä ja hiukan pelkäsimme sadetta. Ensimmäisenä menimme tutustumaan läheiseen luolaan, jonka luulimme olevan melko pieni, mutta joka osoittautuikin yllättävän laajaksi. Luola oli todella kaunis, kiviaines oli mielenkiintoinen sekoitus hiekkaa ja multaa ja jotain, pehmeää ja puuterimaista. Siellä oli myös muutama kiiltomato, vaikka yöllä niitä voisi nähdä enemmänkin. Emme päässeet kovin pitkälle, sillä tietenkään meillä ei ollut taskulamppuja, paitsi kännyköissä ja ne ovat vähän säälittävät. Ehkä palaamme sinne kunnon kätkölampun kanssa tutkimaan, minne voisimme päätyä.




Ja tottakai sieltä piti raahautua pois pöljänpolkua. Menimme nätisti rappusia pitkin luolaan ja tulimme ulos kontaten mudassa. Eipä yllätä ketään.

Siitä jatkoimme kohti kuuluisia pannukakkukiviä. Niiden luo ei ollut kovin pitkä matka, sillä tosiaan, tämä on todella pieni paikka. Ne sijaitsevat aivan I-siten vieressä, jossa bussit pysähtyvät, joten siellä oli muutama turisti meidän seurana, mutta ei häiritsevän paljon. Meillekin I-siten opas sanoi, että voisimme pysähtyä täällä vain puolen tunnin tai tunnin ajan ja jatkaa sitten matkaa, mutta halusimme kuitenkin pysähtyä pariksi yöksi, olipa tämä miten pieni tahansa. Ja se päätös oli hyvä. Sillä, kun pääsimme lähemmäs merta ja pannukakkukiviä, minä rakastuin ihan täysin. Ne maisemat ja meri ja kivet ja taivas ja vuoret, ei sitä tunnetta voi sanoin kuvailla: henki salpautui eikä tiennyt mitä katsoisi ensin.




Meri myllersi hurjana ja aallot olivat todella korkeat, eipä huvittaisi olla uimassa tuolla.




Ja pääsinpäs ihan lähelle, eipä voi joka tyttö sanoa istuneensa pannukakkukivillä.


Pannukakkukivien lisäksi nähtävänä oli meren puhallusreikiä. En ihan tarkkaan tiedä, miksi tai mitä ne ovat, mutta kun riittävän isot aallot iskeytyvät rantaan, ne puhaltuvat ulos tuollaisista aukoista yllättävän kaukana itse merestä.


Aika hienon näköisiä sateenkaarineen kaikkineen ja merta on aina hauska kuunnella.



Emme ole oikein rantaihmisiä. Nelsonistakin meille sanottiin, että rakastuisimme sen rantoihin, mutta ei. Pelkät kauniit hiekkarannat eivät oikeastaan viehätä minua tai saa minua jäämään, ellei ole todella kuuma päivä ja siellä ole varjoa ja jätskiä. Tosin todella kuumana päivänä istun mielelläni missä tahansa varjossa, jos siellä on jätskiä. Kivikkoiset rannat ovat enemmän minun makuuni ja itse meri viehättää minua sellaisenaan, mutta hiekkarannat ovat vain hiukan tylsiä.



Siellä taapertaessamme vastaan tallusti tämmöinen otus.


Ensin sihisin Aalle, että ole hiljaa ja varovainen, ettei se karkaa ja että saan hyvän kuvan siitä, mutta sitten lintu päättikin kävellä luokse ja kun laskeuduin kyykkyyn ja ojensin käteni, se melkein söi minun sormet. Arka luontokappale, juupa juu. Harmi, ettei meillä ollut sille ruokaa mukana. Kyseessä on siis Weka eli puukana vapaasti suomennettuna, utelias ja tempperamenttinen, lentokyvytön lintu, jonka yleensä vain kuulee tuolla vaellellessaan. Tuokin hävisi pian tajuttuaan, ettei meillä ole sille ruokaa tai muita helyjä. Tosin törmäsimme toiseen myöhemmin jäätelökioskilla, että eivät ne niin harvinaisia ole nähdä sitten kuitenkaan.


Sää pysyi aurinkoisena aikalailla koko meidän ulkoilun ajan, vaikka lähtiessä se vaikuttikin vähän epävakaalta. Meillä onkin ollut hyvä tuuri säiden suhteen ja olemme välttyneet pahimmilta sateilta aikalailla koko Seelannissa olo ajan. Tosin se voi muuttua nyt, sillä länsirannikko on kuuluisa siitä, että siellä eli täällä sataa usein, joten ei pidä iloita vielä liikaa. Huomenna olisi tarkoitus lähteä noin kahdeksan + tunnin vaellukselle tuonne pusikkoon etsimään kätköjä, joten toivotaan, että säähän vaikuttavat tyypit ovat suotuisat meille vielä jatkossakin.


torstai 3. lokakuuta 2013

Keskellä viikkoa

Keskiviikko kului aika rauhallisesti. Käytiin tutustumassa Richmondiin, pieneen kylään tässä lähellä. Se oli aikalailla samanlainen kuin mikä tahansa pienehkö keskusta täällä päin, mutta oikein mukava kierrellä pari tuntia. Siellä oli useita kierrätyskauppoja, mutta mitään omannäköistä ja tarpeellista ei tullut vastaan. Parin dollarin kaupasta sen sijaan löytyi uudet aurinkolasit meikäläiselle. Edelliset päättivät hyötyhyviään hajota ihan ilman varoitusta. Vähän niitä tulee ikävä, niissä kun oli Amiraalin hampaanjäljet ja kaikkea... Mutta uudet on ihan samannäköiset, eli törkeät lentäjälasit, joissa näytän todella coolilta, eivätkä maksaneet paljoa.

Palauduttuamme Nelsonin keskustaan kävimme maalaismarkkinoilla ihmettelemässä, kyllä maalaismarkkinoilla tässä ihan keskustassa. Maisteltiin uudenlaista hunajaa ja ostettiin valtavat omenat, kun myyjä sanoi, että ne maistuvat melkein samalle kuin Tyynenmeren Ruusut. Niitä mutustaessa olikin mukava tutkia loput markkinoista ja istua vain ihmettelemässä maailman menoa. Ja lokkeja, joille ei omena kelpaa. Varpulaiselle kelpasi oikein hyvin, mutta yksikin lokki alkoi huutaa todella äkäisesti maistettuaan omenan palasta. Kummallisia otuksia.

Hostellilla loppuilta kuluikin Blood Bowlin parissa. Tyypit ovat saaneet lomailla ihan kunnolla, kun ei olla pelattu aikoihin ja nyt otettiin sitten vanhanajan malliin Hipit vastaan Örkit. Minun peli sujui yllättävän hyvin, vaikka välillä piti miettiä todella pitkään. Örkit hakkasivat hippejä niinkuin kuuluukin ja tappoivatkin pari, mutta tyypilliseen tapaansa eivät osanneet pelata palloa ollenkaan... Varmasta maalista onnistuin kaatamaan kaksi, ei vain yhtä, ehei, vaan kaksi tyyppiä maaliviivalle. Ihan hiukan otti pattiin, kun tilanne oli siinä vaiheessa tasan ja oli minun viimeinen vuoro. Voi Nuffle, minä kun jo luulin, että hylkäsit Hipit. Huoh.

Sellaisen urheilusuorituksen jälkeen olikin hyvä mättää maha täyteen ruokaa ja katsoa huono toimintaleffa siinä samalla. Ei ehkä kovin tehokas ja tekemisen täyteinen päivä, mutta eipä niiden onneksi lomalla tarvitse ollakaan.

Torstai oli melko harmaa ja sateinen päivä, joten kulutimme aamun vain oleskelemalla. Iltapäivällä lähdimme kiertämään Nelsonin taidegallerioita. Täällä niitä on muutamakin eikä varmaan edes löydetty kaikkia, vaikka meillä oli kartta. Gallerioita oli kaikenlaisia eikä kahta samanlaista. Parissa oli ihan maalauksia, mutta niiden lisäksi oli lasitaidetta, erilaisia neulekäsitöitä, koruja ja paljon, paljon muuta. Valitettavasti tuollaisissa paikoissa ei saa kuvata, joten joudutte tyytymään minun sanaani, että olivat hienoja. Osa varsinkin lasiteoksista olivat sellaisia, ettei mitään käsitystä, miten ne on tehty ja muutaman maalauksen olisin voinut ottaa itsellenikin, elleivät ne olisi maksaneet miljoonia.


Kierroksen jälkeen menimme I-sitelle kyselemään, että minne meidän kannattaisi tästä lähteä. Karttaa hetken katseltuamme ja juteltuamme opasihmisen kanssa päätimme lähteä paikkaan nimeltä Punakaiki. Se on tästä etelään noin neljä tuntia, mutta pysytellään kuitenkin länsirannikolla. Se on todella pieni paikka, missä ei opaskirjan mukaan ole edes ruokakauppaa, mutta hienoja vaellusreittejä kuitenkin ja pannukakkukiviä. Ollaan siellä nyt alustavasti pari päivää ja lähdetään sitten taas etelään päin.

Ainiin, niistä Maisemista, mitä piti käydä katsomassa täällä Nelsonissa. Täällä olisi kuulemma upea luonnonpuisto, missä olisi kaikenlaista hienoa nähtävää, mutta sinne pääsy ja siellä liikkuminen tuntui niin vaikealta ja valmiiksi tehdyltä, että jätimme välistä. Ja toisekseen se oli todella kallista. Ensinnäkin sinne olisi pitänyt ottaa lautta, joka vei aloituspisteeseen, josta meidät olisi haettu bussilla ja sen jälkeen oli valittavissa erilaisia reittejä, joista osa matkaa kuljettiin veneellä, osa bussilla ja siellä täällä sait jopa kävelläkin vähän. Kyselimme, että emmekö voisi vain mennä vaikka paikkaan A ja kävellä paikkaan B, josta sitten ottaisimme kyydin takaisin, mutta kuulemma sellainen ei ole mahdollista, vaan meidän pitää mennä paikkaan A, mistä meidät viedään paikkaan C, mistä saamme kävellä paikkaan B, mistä meidät taas haetaan paikkaan A ja sitten kotiin. Joten katselemme maisemia mieluummin omin aivoin ja jaloin jossain muualla, kiitos vain.

Loppuilta kuluukin varmaan pakkailessa ja rentoillessa. Perjantaiaamuna lähtö olisi 07.15, minkä ei luulisi olevan ongelma, mutta tässä nyt parin viikon lomailun jälkeen yhdeksään nukkuminen on tuntunut aika mukavalta ja sopivalta, joten voi väsyttää aamulla. Onneksi on neljä tuntia aikaa ottaa päikkäreitä matkalla.