keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Invercargill

Maanantai oli taas kerran sateinen päivä, joten emme jaksaneet raahautua ulos kuin kauppaan ja infopisteelle kyselemään linja-autoaikatauluista. Varasimme liput seuraavaksi päiväksi kohti Invercargilliä. Loppupäivälle mietimme saleilua, mutta yllättäen koko kroppa oli niin jumissa edellisestä kuntoilusta, että jätimme väliin. A opetti minulle miten backgammonia pelataan, sillä jostain syystä en ole sitä koskaan aiemmin pelannut. Ja hyvin opettikin, voitin kaksi peliä kolmesta ihan hirveän noppatuurin ansiosta, kerrankin. Yleensä nopat ei ole minun puolella, ikinä, mitenkään, ainakaan Blood Bowlissa (ei yhtään katkeruutta, ehei).

Illalla pelattiin vielä hostellin ihmisten kanssa meidän yksinkertaisia pelejä, käytiin baarissa yksillä ja pelaamassa samalla biljardia. Ne yhdet oli litran tuopit, joten siellä sai kulumaan yllättävän pitkän aikaa, vaikka minun biljardi sujuikin surkeasti. Tutustuttiin samalla ihan kivoihin ihmisiin onnistuneesti juuri viimeisenä iltana.

Jostain syystä minä päätin herätä kolmelta aamulla ja valvoa virkeänä aina kellonsoittoon asti. Kumma kyllä, sittenkään ei väsyttänyt ihan hirveästi, joten mentiin aamupalalle, pakattiin viimeiset tavarat ja suunnistettiin bussipysäkille. Jossain välissä ehdin silitellä maailman hassuimmin naukuvaa ja kehräävää kissaa, se narisee ihan kummallisesti.


Bussilla lähdettiin kohti Invercargilliä. Todella kummallinen paikannimi. Aika paljon minä kestän ja muistan näitä hokitikoja ja punakaikeja, mutta Invercargill? Tämä on pieni kaupunki ihan eteläsaaren eteläosissa, että kovin paljon etelämmäs ei enää pääse. Täällä on paljon hienoja vanhoja rakennuksia ja yllättävä iso keskusta. Oltiin täällä sen verran hyvissä ajoin aamupäivästä, että ehdittiin majoittumisen lisäksi tutkia oikeastaan koko keskusta ja vähän ympäristöäkin ja löydettiin puisto ja paljon lintuja. Minä toimin päivän kartanlukijana emmekä edes eksyneet tai löytäneet itseämme mitenkään kovin kummallisista paikoista, hyvä minä siis.





Sää on täällä muuten myös kummallinen. Jos Queenstownissa tuntui, että se vaihtelee nopeasti niin täällä se vasta oikukas onkin. Yhtenä hetkenä paistaa täysillä aurinko ja seuraavaksi tulee vettä niskaan saavista kaatamalla. Ja sitten ihan kohta paistaa taas aurinko melkein pilvettömältä taivaalta. Kummallista. Ja tekee liikkumisesta todella helppoa ja mukavaa.

Onneksi sää näytti enimmäkseen tältä.

Olemme täällä vain yhden yön ja jatkamme huomenna lautalla kohti Rakiura-saarta. Se on jo todella pieni paikka keskellä ei mitään, siellä asuu ehkä noin 400 ihmistä koko saarella eikä siellä kuulemma ole muuta tekemistä kuin vaellus ja lintujen bongaus. Ja tottakai me haluamme sinne, ehdottomasti. Varmaan viikoksi. Meissä on jotain vikaa...

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Haaveista

Perjantaina satoi vettä, joten oleskelimme sisätiloissa oikeastaan koko päivän emmekä tehneet juuri mitään kehittävää. Lauantaina paistoi aurinko ja sää oli muutenkin mitä ihanin, joten lähdimme ulkokuntosalille. Täällä olisi ihan huippu sisäsalikin, mutta päivähinnat pyörivät niin korkealla, ettei mitään järkeä. Ja ulkosalille ei maksanut muu kuin bussikyyti, joten selvisimme aika vähällä.

Sali oli ripoteltu noin puolentoista kilometrin pituisen lenkkipolun varrelle ja sieltä löytyi oikeastaan kaikki tarvittava, tosin laitteet toimivat yleensä oman kehon painolla ja toisinaan se oli liikaa ja toisinaan liian vähän. Tapahtuipa sekin ihme, että minun piti ottaa A lisäpainoksi ja silti meni aika kevyesti. Leuanvedot tai siis se yksi ainoa leuaveto, jonka saan tehtyä, ei ole hävinnyt minnekään tässä lomailun aikana, tosin muuttunut hiukan vaikeammaksi.


Oli ihan mukavaa, mutta jotenkin tuolla ei saanut samanlaista fiilistä kuin sisäsalilla, joten tekemisen maku hommasta puuttui, mutta tulipa tehtyä edes jotain. Ai ja A opetti minua tekemään kärrynpyöriä. Yleensä en viihdy millään lailla pääalaspäin missään, tavan kuperkeikatkin ovat vähän niin ja näin, joten kärrynpyöriä en ole sitten lapsuusajan edes kokeillut. Mutta yllättäen ne onnistuivat ihan hyvin, ainakin Aan mukaan ja minulla oli hauskaa, joten sehän se riittääkin. Ja yllättäen siinä sai lihaksensa jumiin ihan uudella tavalla.


Sunnuntaina oli tarkoitus hypätä lentokoneesta laskuvarjon kanssa. Olemme koko viikon odottaneet hyvää säätä, ja viikonlopulle sellaista luvattiinkin, mutta aikalailla joka päivä on joko satanut tai tuullut liikaa ja hyppy on siksi peruttu.

Minä olen haaveillut koko pienen ikäni lentämisestä, ei lentokoneella vaan niinkuin linnut tai Peter Pan. Tunnen oloni maalla aina vähän kömpelöksi, vedessä liikkuminen on jo vähän helpompaa, mutta lentäminen tuntuu ihan minun jutulta, ainakin noin ajatustasolla. Tiedän, aika pöljää, mutta sellainen minä vähän olen. Laskuvarjohyppy on luultavasti lähinpänä sen haaveen toteutumista. Ja Seelannissa on siihen ihan mielettömän hienot puitteet ja olenkin odottanut, että pääsemme tänne Queenstowniin, sillä tämä on adrenaliininarkkareiden taivas. Mutta tosiaan koko viikon sää on ollut huono ja niin se oli sunnuntainakin, joten hyppy jää nyt tällä kertaa kokematta. Alkuviikoksikin on luvattu huonoa säätä, eikä me oikein keksitä enää mitään järkevää tekemistä täällä, joten on sama jatkaa matkaa ja miettiä sitä laskuvarjohyppyä sitten joskus toiste.

Mutta vaikka tuo nyt jäi kokematta, jäi meille täältä Queenstownista silti jotain uutta matkaan. Täällä tuli pelattua frisbeegolfia parikin kertaa ja nyt sitten olemme uusien hienojen kiekkojen ylpeitä omistajia, tai A ehkä vielä enemmän kuin minä. Kiekot eivät olleet pahan kalliit eivätkä oikeastaan vie tilaa matkalaukussa, joskin painavat hiukan ja tämä on kuitenkin aika halpa ja kiva harrastus, joten miksikäs ei. Olemme hyviä hurahtamaan juttuihin...

Tänään sunnuntaina kävimme testaamassa uusia kiekkoja. Aan ja hänen kiekkonsa (jonka muuten nimesin Hukaksi) yhteiselo alkoi melkoisen hyvin ja he tulivat juttuun heti alusta asti, toisin kuin minä oman Rauskuni kanssa. Me kuljimme läpi melkein jokaisen puskan ja törmäsimme aika moneen puuhun emmekä osuneet kovin helposti maaliin ja hävisimme ensimmäisen kierroksen railakkaasti, mutta ei se mitään, ehkä me opimme vielä pitämään toisistamme tai ainakin tulemaan toimeen. Ai mitenniin minä kiinnyn helposti juttuihin?

Toiselle kierrokselle vaihdettiin kiekkoja ja alku menikin paljon paremmin Aan kiekolla kuin omallani ja johdin jo aika reilustikin. Tosin puolenvälin jälkeen minun peli huononi tai Aan parani tai molempia ja hän voitti lopulta, mutta ei enää ihan niin reilusti kuin ensimmäistä. Mutta onpahan nyt omat kiekot, millä räimiä menemään aina kun kenttä vaan löytyy.

Meillä oli tarkoituksena lähteä jo huomenna jatkamaan matkaa, mutta ilmeisesti tie on suljettu tai jotain muuta kummaa on tapahtunut, sillä emme pääse etelämmäs. Tai pääsisimme, jos kiertäisimme jostain ihan hirveän kaukaa, mikä ei oikein huvita. Joten olemme täällä vielä yhden ylimääräisen yön ja käymme huomenna kyselemässä infosta, että onko sinne etelään edes mahdollista päästä ja milloin.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Haltiajokikruisailua

Keskiviikko otettiin rauhallisesti ja minä nukuin varmaan kolmet päikkärit jo ennen puoltapäivää. Sittenpä olikin energiaa lähteä läheiseen puistoon pelaamaan frisbeegolfia. Kiekot sai vuokrattua paikallisesta urheiluliikkeestä hurjaan 5dollarin päivähintaan, joten ei tarvinnut olla huolissaan budjetista.

Pelattiin Suomessa frisbeegolfia pari kertaa, mutta ei tosiaan olla hyviä siinä (tai minä ainakaan) ja ensimmäiset väylät jätin suosiolla laskematta, että montako heittoa meni päästä maaliin. Täällä on ihan kiva ja iso kenttä, missä on mukavan erilaisia väyliä. Pikkuhiljaa heitot alkoivat onnistua edes hiukan paremmin ja pysyivät edes suunnilleen suunnassaan. Tosin huomattiin, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia pitkillä väylillä, sillä tarvitsen ainakin kaksi heittoa samaan matkaan kuin A yhden. Mutta ei se mitään, yritin loistaa sitten niillä lyhyemmillä väylillä. Yleensä onnistuin silti kämmimään nekin jollain mystisellä tavalla ja pari kertaa piti kirmata sen kiekon perään, ettei se vierisi hirveän syvälle jorpakkoon. Oli nimittäin lämmin.


Sillä välin, kun A keskittyi pelaamiseen, minä keskityin ihanaisten luontokappaleiden kuvaamiseen. Löysin ankan samalla kun etsin Aan kiekkoa joesta. Siinä, kun minä vierittelin kiekkojani suurimman osan ajasta pusikon puolelle, A vain nakkasi omansa jokeen, tietysti.


Ja löysin Seelannin IsoPulun, kun piti aloittaa toinen kierros.


Hauskaa oli, vaikka hävisin ja tuli kierrettyä puisto pariinkiin kertaan läpi, joten sai mukavasti ulkoilua.

Torstaina sää näytti taas kerran hiukan vaihtelevalta, välillä paistoi aurinko, välillä oli pilvistä ja välillä melkein satoi. Ja kun kastumisen mahdollisuus kerran oli, niin päätettiin sitten käyttää se hyväksi ja lähteä kruilaisemaan moottoriveneellä kanjonijoelle. Tai siis istuttiin kyydissä, kun joku osaava ihminen ohjasi venettä.

Matka kesti noin tunnin verran ja bussista näimme mitä hienoimpia maisemia. Ja tie oli aika pelottavan pieni ja mutkainen, mutta ei se mitään.


Tuolla kanjonin lähellä on kuvattu aika paljon Sormusten herran kohtauksia ja tässä on esimerkiksi Mordorin portti, tai no, puolet siitä.


Tässä on kieleke, jolta Aragorn tipahti jossain kohtaa.


Ja tässä ihan random KingKong-kivi.


Joo joo, se näyttää ihan gorillan päältä, uskokaa pois. Päästiin lopulta joelle ja saatiin sadetakit ja pelastusliivit ja päästiin veneeseen. Meitä oli seitsemän henkeä kuskin lisäksi ja me päästiin ensimmäisinä istumaan ihan veneen perälle, niinkuin liput myynyt poika opasti.

Alkuun ajeltiin hetki edestakaisin ja tehtiin hauskoja pyörähdyksiä. Mentiin jokea alaspäin ihan mukavaa vauhtia ja osa kohdista oli melko kapeita. Joki kulkee tosiaan kanjonissa, joten rannat olivat usein pystysuoria kiviseinämiä.


Pysähdyttiin aina silloin tällöin ja kuski varmaan kertoi kaikkea mielenkiintoista, mutta koska istuin perällä, en kuullut juuri mitään. Tässä kohtaa oli nätti vesiputous ja paljon metalliromua.




Sitten löytyi vanha silta ja benjihyppypaikka.


Seuraava pysähdyspaikka olikin sitten hiukan kuuluisampi. Tässä kuvattiin Sormusten herran kohtaus, missä Arwen kantaa Frodon haltioiden maahan joen yli sormusaaveiden jahdatessa heitä. Tämä on nyt se joki ja toisella puolen alkaa haltiamaat, joille päästiin myöhemmin. Aika siistiä.


Ajelimme yhteensä noin puolisen tuntia jokea edestakaisin ja varsinkin paluumatka sujui aika vauhdikkaasti. Eikä menty kovin suoraa linjaa tai keskellä jokea, mikä oli oikein hauskaa. Kastuttiin molemmat sadetakeista huolimatta, mutta onneksi sää oli suhteellisen lämmin.

Veneestä päästyä jatkettiin linja-autolla tosiaan niille haltiamaille ja käytiin katsomassa benjihyppypaikkaa ylhäältä. No yllättäen sieltä oli aika nätit maisemat.


Ja minä bongasin myös joen toisella puolella vuorenrinteessä olevat hobitinkolot! Opas olisi varmaan sanonut niiden olevan luonnonmuodostelmia tai silmien valehtelevan tai antanut jonkun muun järkiselityksen, mutta enpä kysynyt, joten nyt ne ovat aina ja ikuisesti minulle hobittiasumuksia.


Näilläkin vuorilla kuvattiin joku kohtaus Sormusten herrasta ja lähemmillä kukkuloilla osa Wolverine-elokuvasta (siitä ensimmäisestä).




Kaikenkaikkiaan taas viehättävä ja hauska retki, josta ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Jännityspäivä

Tiistaina nukuttiin pitkään ja aamiaisella joku katsoi Aladdinia niin sitten sekin vähän venähti. Oli hassua katsella sitä englanniksi, kun muisti kaikki vuorosanat ulkoa suomeksi.

Kun jaksettiin lähteä ulos, kierreltiin kaupunkia, kunnes kyllästyttiin. Minä halusin nähdä kummitustalon ja A suostui lähtemään mukaan, vaikkakin pienen suostuttelun jälkeen. Täällä on siis elävä kummistustalo, vähän kuin kummitusjuna, mutta saat itse kävellä ja siellä on muita ihmisiä sinua pelottelemassa.

Saatiin ohjeiksi seurata punaisia valoja ja olla lyömättä ketään, vaikka ne tulisivatkin lähelle. Meidän käskettiin myös pysyä yhdessä koko ajan ja jos jossain vaiheessa kaikki olisi liikaa ja haluaisi luovuttaa, ei tarvinnut kuin seisoa paikoillaan ja huutaa "kana" ja joku tulisi hakemaan ulos. Lupaavaa.

Liikuttiin niin, että minä menin ensin ja A tuli perässä pitäen kiinni minun olkapäästä. Oletan, että se oli A koko ajan. Sisällä oli todella pimeä eikä siellä tosiaan nähnyt eteensä yhtään. Pienet punaiset valot yleensä löysi ihan hyvin ja sitten sitä vain haparoitiin menemään. Pari kertaa piti ihan kiljua, mutta suurimman osan aikaa vain hätkähti joko kovia ääniä, äkkinäisiä valoja tai kosketusta. Ja kun silmät tottuivat pimeään, silmäkulmastaan yleensä näki jonkin liikkuvan tai kuuli askelia ja huohotusta. Vähän väliä joku kuiski korvaan, että jää tänne leikkimään ja älä mene pois sun muuta kivaa. Silloin tällöin joku silitti päätä, joskus joku tarttui jalkaan ja kerran melkein kävelin jonkin päälle ennenkuin se juoksi pakoon.

Ketjuhuone oli ehkä kamalin. Yleensäähän siis edetessään ei nähnyt juuri mitään ja kun seinä tuli vastaan niin sitten käännyttiin jonnekin päin kunnes uusi seinä tuli vastaan. Ketjuhuoneessa kävelin nurkkaan ja törmäsin johonkin pehmeään, siinä vaiheessa vaistot sanoivat että poispoisäkkiäpois, mutta sitten törmäsi ketjuihin ja siellä ketjujen takana joku huusi hyvin vihaisesti. Siellä katoista roikkuvien (oletan, en nähnyt mitään) ketjujen keskellä oli vaikea suunnistaa, vaikka valon näkikin. Ja yhtä-äkkiä joku tarttui käteeni ja riuhtaisi niin kovasti, että olin menettää tasapainoni. Pian tunsin, että Aakin riuhtaistiin pois. Tai yritettiin riuhtaista, Aan ote minun olkapäästä oli sen verran tiukka, että minä menin mukana. Pian tasapainon löydyttyä jatkettiin matkaa kaikkien niiden vihaisesti huutelevien otusten keskellä yrittäen välttää ketjuihin tai niihin otuksiin törmäämistä. Sieltä selvittyä oltiinkin jo ulko-ovella.

Kokemus oli todella kiva (okei, ehkä väärä sana), muttei niin ahdistava kuin kuvittelin. Kuvittelin sellaisen labyrintin, jossa juuri ja juuri näkee eteensä ja siellä olisi tyyppejä sinua jahtaamassa ja saisit oikeasti juosta paniikissa tai niskaan tiputettaisiin kasa hämähäkkejä, kun käännyt väärään suuntaan tai jotain. Mutta tuolla tuli oikeastaan keskityttyä niihin valoihin ja niiden seuraamiseen, joten sinänsä aika rentoa, kun tiesi, ettei voi eksyä. Ja koko ajan tiesi, että ne ovat vain ihmisiä eikä siellä ole mitään sen kamalampaa, joten hyvillä mielin kuljettiin koko matka, eikä jänistetty kesken kaiken. Ollaan ehkä vähän tylsiä, odotin, että olisin pelännyt enemmän. Mutta käymisen arvoinen kokemus, ehdottomasti.

Sen jälkeen käveltiin taas päämärättöminä ympäri kaupunkia ja suunniteltiin jo kiiwien katselua, mutta se maksoi vähän turhan paljon ja kun sellainen on kuitenkin kerran jo luonnossä nähty, niin ei se ehkä eläintarhassa ole ihan niin hienoa enää. Mentiin infopisteelle katselemaan esitteitä, että keksittäisiin jotain halpaa tekemistä. Täällä olisi tosiaan niitä kävelyreittejä vaikka muille jakaa, mutta ei vielä näillä jaloilla.

Löydettiin itsemme lopulta gondolihissistä menossa korkeuksiin.


Ja korkealle se menikin. Ja ne maisemat taas! Nähtiin koko Queenstown samalla kertaa.


Ja joku hullu hyppäämässä alas.


Ylhäällä katseltiin hetki maisemia, mutta suunnitelmissa oli vielä lugeilua. Eli laskemista rullalauta-autoilla mäkeä alas hirveää kyytiä pientä ja mutkaista tietä pitkin.


Mentiin vielä pienemmällä hissillä ylös ja saatiin hienot leimat. Minä sain gängstätyyliin kirjaimet rystysiin, kiitos kämmekkäiden. Ai niin, siellä ylhäällä satoi lunta, siksi kämmekkäät, oli kylmä.



Meille opastettiin nopsaan mäkiautojen toimintaperiaatteet, eli tästä se jarruttaa ja tästä kääntyy, aika helppoa. Ja sitten vaan mäkeä alas. Mäkiä oli kaksi eri vaikeusastetta, eikä vaikeampaan saanut mennä ennen kuin oli laskenut helpomman. Meillä kuului onneksi pakettiin kaksi laskukertaa, joten päästiin molemmat mäet alas. Ja se oli ihan mielettömän kivaa ja siistiä! Ensimmäinenkin mäki oli suht haastava ja siinä sai jarrutella, että pääsi mutkista ja välillä saattoi laskea vain vapaalla hurjaa vauhtia. Toisessa mäessä oli jo pudotuksiakin, missä auto lähti hetkeksi tiestä irti ja tiukempia kurveja, mutta siinä vaiheessa oli jo niin yhtä sen rulla-autonsa kanssa, että ihan hyvin meni. Ja nopeasti, sanoinko jo, että se auto meni aika vauhtia alamäkeen?

Ihan mieletöntä ja melkein ostettiin uusintakierroksia, mutta niistä ei olisi tullut loppua, joten jätettiin väliin tällä kertaa. Sen jälkeen istuttiinkin hetki ja ihailtiin vain maisemia. Ja hienosti poseeraavaa lintua.







Siinäpä sitä olikin jo ihan riittävästi yhdelle päivälle. Huomenna sitten taas jotain ihan muuta.


maanantai 14. lokakuuta 2013

Kuningattaren kylä

Viikko aloitettiin Queenstownissa, melko lailla matkan määränpäässä. Tajuttiin, että ollaan lomailtu jo melkein kuukausi ja olemme kuluttaneet yllättävän vähän rahaa, hyvä me!

Löydettiin täältä hyvä ja halpa majoitus, vaikka tämä muuten aika kallis kaupunki onkin. Täällä on vain 13 000 asukasta, mutta tämä tuntuu paljon suuremmalta kaikkien turistien takia. Ja täältä tuntuu löytyvän tekemistä vaikka muille jakaa, että pitää jo vähän karsia, ettei kuluteta ihan kaikkia rahoja täällä.

Ensimmäinen päivä kului kaupunkia katsellessa ja ihmetellessä kaikkia menoja ja hullutuksia, mitä täällä voi tehdä. Pitää tehdä vielä tarkempaa suunnitelmaa, että mitä oikeasti halutaan ja mihin riittää rohkeus ja rahat ja sitten vaan menoksi. Osa jutuista on vähän säästäkin riippuvaisia, joten toivotaan sitä aurinkoa ja paljon!

Tuntuu ja näyttää oikein mukavalta kaupungilta tämä, keskustaakaan ei saatu koluttua yhdessä päivässä ja sen lisäksi täällä on paljon kuullemma kauniita kävelyreittejä, joihin voisi tutustua kunhan varpaat paranee. Ja yllättäen täälläkin näkyy vuoria joka puolella.


Ai ja hei äiteelle tiedoksi, meillä on nyt viikoksi hyvä ja ilmainen netti, että jos vaan vapaa-aikaa riittää, niin voisit päivystää skypessä joku päivä :)

Waellus

Sunnuntaina ladattiin kätköt gepsiin ja lähdettiin taas vuorille. Ensimmäisenä etappina oli Rautavuori, joka näkyy tuolla taustalla.


Kiipeäminen oli aika hengästyttävää ja lämpimässä auringossa tuli suorastaan hiki. Mutta pääsimme ylös ja voi taivas niitä maisemia. Jo tässä vaiheessa pitää varoittaa, että jos joku on kyllästynyt vuoriin, niin kannattaa ehkä skipata tämä postaus.


Sieltä näki kaikkialle ja joka puolella oli vuoria, ihan sama minne katsoit, niin siellä oli vuoria. Osa oli korkeampia ja osa vähemmän, osa oli lähempänä ja osa kauempana, mutta paljon niitä oli ja kaikki olivat vaikuttavia.



Näiden huippujen nimi oli Twin Peaks, miksi lie jäivät mieleen.


Laskeuduimme vuoren toista puolta ja haimme muutaman kätkön ja minä taisin jo siinä vaiheessa mainita, että minun varpaisiin koskee kummallisen paljon. Taivalsimme hyvän tovin rinnettä alas ja epämääräisiä polkuja pitkin, kunnes saavuimme joelle ja seurasimme sitä seuraavat aika monta kilometriä.


Hetken päästä A ilmoitti, että tuolla olisi kätkö noin sata metriä pusikkoon päin. Ja tottakai koko matka nousua. Vähän nyrpistelin polun puutetta, mutta suostuin lopulta rämpimään. Pääsimme noin puoleen väliin rinnettä, missä kuvittelimme kätkön olevan ja gepsi näytti vieläkin vain ylöspäin. Eikähän sitä siinä vaiheessa enää huvittanut luovuttaa, joten seurailimme lampaiden polkuja ylös asti paikoitellen pystysuoraa rinnettä.

Puolivälissä

Minä pääsin kätkölle ensimmäisenä ja matkalla näin sisiliskon ja jonkun epäonnekkaan kallon ja muitakin epämääräisiä luita. Ja nättejä maisemia.



Ja niin tosiaan, löysin minä sen kätkönkin, kaninkolosta. Odottelin hetken Aata, joka rymysi vielä vaikeampaa reittiä ylös ja sitten todettiin, että alas ei mennä samasta kohtaa. Ylhäällä oli polku, jota seurailemalla pääsimme lopulta samalle tielle, miltä lähdimmekin. Siihen helppoon sataan metriin saatiin kulumaan varmaan tunti ja nyt minun varpaisiin sattui jo todella paljon.

Jatkettiin joen viertä vielä tovi, kunnes saavuimme ihan kunnon tielle ja kuljimme hienon asuinalueen läpi takaisin kohti keskustaa. Matkalla ihastelimme rikkaiden asuntoja ja puistoja ja lintuja ja purjesurffareita (mitä ne oikeesti on?). Ja löysimme lähteen, missä on kuulemma Seelannin paras ja terveellisin vesi. Oman kaivon vesi maistuu siltikin paremmalta, vaikka tuokin ihan hyvää oli.

Selvisimme hostellille noin viiden tunnin jälkeen ja kun otin kengät ja sukat pois, varpaideni kunto järkytti meidät molemmat. Minun kengät ovat olleet tähän asti ihan mahtavat ja mukavat kävellä, eivätkä ne ole aiheuttaneet ensimmäistäkään rakkulaa. Nyt minulla on kaksi varvasta ja kantapää laastareiden peitossa. Syytän eilistä rannassa kävelyä ja tuollakin reissulla mentiin osan matkaa hiekalla, mikä ei sitten lopulta tuntunut kovin hyvältä kengissä.

Mutta hengissä selvittiin ja sääkin pysyi hyvänä. Meitä varoiteltiin, että Wanakan sää saattaa vaihdella todella nopeasti täydestä auringon paisteesta rankkasateisiin, mutta ihan niin huono tuuri meillä ei ollut. Aurinko paistoi lähes koko matkan ja tuuli riepotteli silloin tällöin, pari kertaa tihkutti hiukan vettäkin, mutta ei mitään kovin suurta. Sateiden lisäksi täällä on muuten toinenkin ärsyttävä asia: hiekkakärpäset. Ne muistuttavat meidän mäkäräisiä, ovat ehkä hiukan isompia eivätkä ihan niin aggressiivivia, mutta niiden puremat kutisevat todella paljon, sitten kun ne lopulta huomaa. Ja niitä kärpäsiä on paljon. Aata ne eivät tunnu häiritsevän lainkaan, mutta minä olen täynnä niitä puremia. Epäreilua sanon minä.

Huomenna olisi tarkoitus jatkaa taas matkaa etelämmäs. Toivotaan, että siellä ei sada lunta!

Wanakan epätodellinen maailma

Lauantaina lähdimme heti aamusta kohti paikkaa nimeltä Puzzling World, sinne oli hostellilta noin parin kilometrin kävely ja aamuauringossa se oli oikein mukavaa.

Minulla ei ollut ihan kovin tarkkaa tietoa, että mitä siellä pitäisi olla, mutta siinä se päivän mittaan selvisi.


Ensimmäisenä oli 3D-kuvia seinillä, oikein hienoja ja hauskoja katsella ja tuijotella pöljän näköisenä.

Sitten menimme huoneeseen, jossa kaikki oli vähän väärin. Ovella oli varoitus, että jos sinulla on vaikeuksia tasapainosi kanssa, niin ole erityisen varovainen. Hehe jo ensimmäisen huoneen läpikävely oli melko pelottavaa, hauskaa tietenkin, mutta minun tasapaino kun saattaa heittää ihan tasaisella maallakin, niin entäs sitten tuolla. Aalla ei tietenkään ollut minkäänlaista ongelmaa, kuten kuvista näkyy.



Sen lisäksi siellä vesi virtasi ylöspäin ja muutenkin kaikki oli vähän hassusti.

Oikein hauska paikka, mistä pääsimmekin seuraavien naamojen luo. Siinä oli siis seinä täynnä naamoja, jotka kaikki seurasivat sinua katseellaan, kun kävelit huoneen läpi. Hrrr. Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että sinua tuijotetaan?


Seinillä oli hienoja tauluja sun muuta mukavaa.

Taulu edestä

Sama taulu sivusta


Monijalkainen ronsu

Osassa jutuissa minun aivot hoksasivat heti, että mikä niissä on vialla ja miten ne toimivat, mutta sitten oli tämä yksi pallo vieterissä. Vaikka tiesin, että pallo on tuossa vaijerissa kiinni ja se vain pyörii paikoillaan, en pystynyt näkemään sitä, en sitten millään. Näytti siltä, kuin pallo olisi pyörinyt vain ilmassa tuon vieterin laskeutuessa sen yli.


Seuraavaksi menimme huoneeseen, joka vääristää mittasuhteet. Annan kuvien puhua puolestaan, vaikka tuo ensimmäinen näyttääkin ihan normaalilta.



Kun tuolta selvisi ulos, kahvilassa sai istua ja ratkoa erilaisia puzzleja. Olimme hiukan pettyneitä, sillä kuulimme huhua, että siellä olisi lautapelejä, mutta ne paljastuivatkin kaikki pulmapeleiksi. Useiden kanssa meni hermot, enkä jaksanut yrittää loppuun, mutta sain minä muutaman ratkaistua ja siellä vierähtikin tovi.

Sieltä jatkoimme minigolfille, jonka hävisin aika railakkaasti. Tein yhden holarin, mutta eihän se mihinkään riittänyt.

Kävimme hostellilla syömässä ja sitten manguin Aan minun kanssa ankkoja (sorsia) ruokkimaan. Kävimme ostamassa leipää ja kävelimme läheiselle rannalle, jossa ensimmäinen sorsapariskunta jo meitä odottelikin. Ne tulivat todella lähelle ja söivät suoraan kädestä, mikä oli hassua. A tosin keskittyi enemmän omaan syömiseensä kuin ankkojen ruokkimiseen, mutta ei se mitään.


Tovi ruokittiin vain näitä kahta ja lokkeja ja varpulaisia, mutta pian ihan tyhjästä paikalle ilmestyi kymmenkunta pikkuankkaa! Ne vasta arkoja ja ujoja olivatkin, kiipesivät kengille ja syliin asti ruuan perässä ja niitä sai silitellä, eivätkä ne olleet moksiskaan.




Voitte kuvitelle meikän riemua tuossa vaiheessa kun sylissä on koko ankkapoikue. Niiden emokin tuli ihan viereen vaakkumaan ja vaatimaan osansa.


Poikasille emme uskaltaneet syöttää leipää loputtomiin, etteivät ne räjähdä ja lopulta emokin kyllästyi ja lähti uimaan pois päin. Ahneimpia poikasia piti hätistellä, että olisivat lähteneet emonsa perään. Istuimme vielä hetken syöttämässä kahta ensimmäistä sorsaa ja lokkeja, mutta sää muuttui pian kylmäksi, joten palasimme hostellille. Eipä ole tuollaista ihan äsken tapahtunut, eikä varmaan tapahdu ihan heti toistekaan.