maanantai 1. heinäkuuta 2013

Rotorua

Lähdimme Aucklandista aamulla varhain kohti Rotoruaa. Rotorua on tunnettu kaikenlaisista vulkaanisista jutuistaan, kuumista lähteistään, mutalammikoistaan ja geysireistään sekä pahasta hajustaan. Minä nukuin osan matkasta ja loppumatkan voin pahoin pienien mutkaisten teiden takia.


Rotorualla etsimme ensimmäisenä hotellin, joka on todella hyvä hintaansa nähden. Meillä on viiden hengen huone, kaksi huonetta ja neljä sänkyä, eli valinnanvaraa riittää eikä tarvitse törmäillä toisiinsa ihan hirveästi. Huoneeseen kuuluu keittiö jääkaappeineen ja astioineen kaikkineen ja suihku. Niiden lisäksi hotellista löytyy kolme kuumavesiallasta, jotka ovat vapaasti käytössä.

Jätimme ylimääräiset tavarat hotellille ja sen jälkeen lähdimme katselemaan kaupunkia. Ensimmäisenä löysimme museon, johon käydään tutustumassa, jos jää liikaa ylimääräistä aikaa, mutta tänään tuntui tekemistä riittävän muutenkin.




Kuljimme rantaa pitkin ja etsiskelimme pari kätköä matkalla. Aika kului melkein huomaamatta ja napsin kuvia vähän kaikesta. Varsinkin nälkäisistä linnuista, joita riitti.




Käytiin syömässä pizzat ja löydettiin samalla pieni tori, joka oli kylläkin juuri pakkautumassa pois kun saavuimme paikalle.


Käveltiin läheiseen puistoon, jossa sai tutustua kuumiin rikkilähteisiin ihan itse ja ilmaiseksi. Haju oli kamala, mädäntyneen kananmunan ja hernekeittopierun sekoitus, mutta maisemat ihan mielettömän kauniita. Aavemaisen hiljaisia lammikoita, joista kohosi usvaa pieninä ja vähän suurempinakin kiehkuroina. Välillä ei meinannut nähdä eteensä, kun lämmin usvapilvi peitti kaiken alleen.







Pisteet sille, joka tietää, mikä tämä on:





Päivä kului nopeasti ja illan istuimme lämpimissä altaissa hotellilla. Huomiseksi ja ylihuomiseksi ja sitä seuraavaksi päiväksi onkin sitten suunniteltu ihan uudet seikkailut.



Kuvavandaali:


Paluu Aucklandiin

Viime viikolla olimme vielä Ashburtonissa töissä, minulle keskiviikko oli viimeinen työpäivä, mutta Aalle oli hommaa vielä puoleksi päiväksi torstainakin. Vain puoleksi päivää, koska linja-automme lähti kolmen aikoihin kohti Christchurchiä. Vuokraisäntä sanoi että voisimme olla ulkona kämpästä kymmenen aikaan aamulla ja Aan lähdettyä töihin anivarhain minä nukuin vielä muutaman tunnin ja lähdin kaupungille kuluttamaan aikaani. Oli onneksi mukavan lämmin päivä, niin jaksoin hengailla Ashburtonin yhdellä ainoalla ostoskadulla.

Päädyin ostamaan itselleni housut, maksoin niistä hurjan dollarin. Op-shopeista eli paikallisista kirppareista on tullut olennainen osa meidän elämää, sieltä saa halvalla niin astioita, petivaatteita kuin vaatteitakin, joskin kokojen löytäminen näin mini-ihmiselle on joskus vaikeaa. Sen lisäksi ostin itselleni maailman ihanimmat sukat. Kuolailin näitä ihan alkuaikoina Aucklandissa ollessa, mutta ne maksoivat niin paljon, etten halunnut ostaa niitä silloin. Tällä hetkellä ne olivat puoleen hintaan, joten olen nyt ihanimpien-sukkien-ikinä onnellinen omistaja. Ne on ne elämän pienet asiat.


Christchurchistä lensimme Aucklandiin, jossa anoppi odotteli meitä. Oli jo ilta, joten suunnistimme suoraan yöpymispaikkaan. Pääsimme ensimmäistä kertaa oikeaan hotelliin, olimme Aan kanssa innoissamme: oma huone, jota ei tarvitse jakaa, lämmin suihku ja ihan oikea sänky. Tosin ensimmäisenä minä hajotin vessan oven eikä sitä enää sen jälkeen saanut kiinni ja suihku hajosi ihan omia aikojaan, mutta se oli aika pientä.

Seuraavana aamuna lähdimme näyttämään Aucklandia anopille. Aamiaisen jälkeen ajattelimme, että pieni jännitys voisi olla paikallaan karistamaan matkaväsymystä. Jotenkin A onnistui jäämään pois tästä mahtavasta kyydistä, mutta minä menin innoissani. Anoppia sai hetken suostutella, mutta lähti se lopulta mukaan.


Kyyti oli ehkä vielä kamalampi kuin viime kerralla: viimeksi se pysyi tasapainossa eikä kieppunut holtittomasti ympäriinsä, toisin kuin nyt. Oli ihan mielenkiintoista tipahtaa maata kohti ja nähdä lähestyvä katu ja autot ja ihmiset ja toivoa, että köysi kiristyisi ja lähtisi takaisin ylöspäin. Mutta mukavaa oli, tosin anopilta tuli hyvin jämäkkä ei siinä vaiheessa, kun minä hihkuin että lähdetäänkö uudestaan. Että sitä perintöä vielä odotellessa...


Sen jälkeen mentiin kyselemään linja-autoasemalta meidän kameraa. Meillehän siis soitettiin, että hei teidän kamera löytyi, voitte noutaa sen täältä Aucklandista. Oletimme tottakai, että voimme vain kävellä sinne henkkareiden kanssa ja saamme kameran mukaamme. No eihän se todellisuudessa ihan niin mennyt. Virkailija ei tuntunut tietävän mitään mistään kamerasta ja meidän olisi pitänyt muistaa, mikä päivä lähdimme Hastingsiin ja mielellään vielä linjan numero ja milloin meille soitettiin takaisin, eihän siinä ollutkaan väliä kuin pari kuukautta. Meikällä meinasi mennä hermo, mutta sovittiin, että me selvitellään nuo asiat, kaikki pitäisi löytyä kuitenkin sähköpostista. Onneksi seuraavana päivänä tiskin takana oli eri ihminen ja meillä oli tarvittavat tiedot ja saimme oman kameramme takaisin kuvien kera. Tässä siis kuvia, kun ensimmäisen kerran lähdimme Aucklandista kohti Hastingsiä. Huomatkaa varsinkin todella hienosti pakatut laukut ja reput ja Moro.



Kaiken säätämisen jälkeen  päätimme kiivetä Skytoweriin katselemaan Aucklandia, jotta elämä ei olisi liian maanläheistä. Ja näkyihän sieltä paljon joka suuntaan ja aika pitkälle:





Siellä olisi päässyt myös ulkopuolelle kävelylle tornin ympäri, mutta meille riitti sisätilat.  Opas sanoi, että ikkunoihin saa nojata ihan vapaasti, joten tottakai, eihän tuosta kovin suuri tiputus alaspäin ole.



Juotiin myös tosi hienot kaakaot siellä ylhäällä.


Kaiken lisäksi sieltä olisi voinut hypätä alaskin, mutta hissi tuntui paremmalta idealta.

Sen jälkeen pyöriskeltiinkin ympäri Aucklandia ihan katutasolla, hommattiin anopille paikallinen puhelinliittymä ja yritettiin löytää minulle kengät. Minähän siis lankkasin ja liimasin itselleni vedenpitävät kengät, mutta niiden vetoketju hajosi hiukan ennen lähtöä eikä töiden ohella ehtinyt käydä suutarilla. Sovittiin sitten Aan kanssa, että minä saan ostaa kengät ja hän saa ostaa Descentiin pienoismallityyppejä. Arvatkaapa huviksenne kumpi pääsi halvemmalla, vinkki: minä saan hankkia itselleni vielä toisetkin kengät.

Loppuaika Aucklandissa kului kätköilyn ja hyvän ruuan parissa. Koska tunnetusti kuvat osaavat kertoa paljon enemmän kuin köyhät sanat, joita on jo muutenkin liikaa:









Aucklandista lähdimme kohti Rotoruaa, siellä vietämme varmaan parikolme yötä ja sitten mietitään, että minne seuraavaksi. Nettiin pääsy on aina ihan tuurista kiinni, joten päivityksiä tulee sitten vähän milloin sattuu. Ja muuten, kuvia tulee olemaan sitten ihan kamalan paljon, älkää kyllästykö. Ja kuvat on otettu kolmella eri kameralla ja värit ja valotukset ovat kaikissa vähän erilaiset. Tiedän, ettei se varmaan häiritse ketään muuta kuin minua, mutta selittelenpä lämpimikseni.

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Erilainen perjantaiajelu

Viime päivät ovat olleet jokseenkin kylmiä. Aamuisin sataa lunta ja päivällä vettä tai parhaassa tapauksessa räntää. Ja täällä tunnetusti ei varauduta talveen millään lailla, ei lämmitystä eikä eristystä. Ja joka paikka tulvii noiden sateiden takia.

Töissä ollaan silti oltu, ollaan saatu tehdä kaikenlaisia sisähanttihommia. Ei siellä sisällä ole lämmin työskennellä, mutta parempi kuin ulkona sateessa. Minä olen jatkanut seinien tilkkausta ja viimeistellyt betonipintoja, menee ne päivät niinkin: seiniä silitellessä. Myös A on ollut mukana hinkkaamassa seiniä tasaisiksi.



Perjantaina iltapäivällä, kun ei ollut oikein mitään tähdellistä tekemistä, A otti tehtäväkseen opettaa minulle JCB:llä eli kuormaajalla ajoa. Alkuun hirvitti, että minä varmasti tapan jonkun sillä vehkeellä tai vähintään kolhin kaikkia mahdollisia autoja lähipiirissä ja vähän kauempanakin. Mutta eipä tuo opettaja kuunnellut minun järkiperusteluita, miksi minua ei pitäisi päästää niin valtavan laitoksen rattiin, vaan siellä minä istuin. Sain pikaisen ohjeistuksen, että mitä tapahtuu mistäkin vivusta. Vaihteita siinä ajokissa ei ollut, tai on, mutta niitä ei käytetä, joten ei tarvinnut kuin valita että eteen- tai taaksepäin, melko simppeliä. Muita vipuja kauhan liikuttamiseen oli sitten ihan riittävästi, mutta aina pienen muistelemisen ja kokeilemisen jälkeen löytyi oikea. Ja sitten A vielä varoitti, että ajaessa älä nosta kierroksia yli tietynmäärän, vaikka se liikkuukin hitaasti.


Lopulta JCB:llä ajelu oli kivaa: se ei kulkenut kovin kovasti (kierrokset ei ollu lähelläkää maksimia minun ajovauhdilla), joten ehdin reagoida. Ei sieltä ihan hirveästi nähnyt että mitä tapahtuu, mutta kun oli riittävästi tilaa, en teilannut mitään enkä ketään. Ja se kääntyy ihanasti! Sekä etu- että takapyörät liikkuvat, joten se menee ympäri pienessäkin tilassa. Todella kätsää, haluan autooni samanlaiset kiitos.

Viikonlopuksi ei ole kovin kummoisia suunnitelmia. Jossain vaiheessa pitäisi lähteä tuonne sateeseen tulostamaan lento- ja bussiliput ja käydä kyselemässä että mistähän meidän bussi lähtee. Sen lisäksi pitää käydä palauttamassa pyörät. Muuten voisi vain löhötä lämpimän peiton alla tekemättä mitään järkevää.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Hiljaiseloa

Ei ole tullut päiviteltyä nyt hetkeen. Ollaan oltu enimmäkseen töissä, kotona käyty vain syömässä ja nukkumassa. Eipä sillä, noissa maisemissa tekee töitä ihan mielellään.


Töissä on mennyt oikein mukavasti, minä olen edelleen tehnyt enimmäkseen tilkitsemishommia, sen lisäksi olen päässyt maalailemaan putkia ja purkamaan betonimuotteja eli irrottamaan ruuveja ja hakkaamaan vasaralla lautoja irti betonista. A on tehnyt kaikkea mahdollista betoniin liittyvää, siis ihan kaikkea, alusta loppuun ja enemmän. Ja sen lisäksi päässyt vielä huristelemaan isoilla koneilla, mistä en ole edes yhtään kade.


Sen lisäksi hiljaiseloa on lisännyt allekirjoittaneen sairastuminen. Olen maannut sängynpohjalla viimeiset - sekosin jo laskuissa - aika monta päivää kuumeen ja päänsäryn kanssa, kunnes lopulta käytiin lääkärissä ja sain kivoja nappeja. Lääkäri oli muutenkin todella mukava ja asiansaosaava, kyseli oikeat asiat ja ilmeisesti tuli oikeaan lopputulokseen vaikkei minun kuumehoureisista vastauksista välttämättä aina saanut selvää. A oli onneksi mukana tulkkaamassa. Yllätyin myös lääkärissäkäynnin ja lääkkeiden hinnasta, niihin ei tuhlaantunutkaan koko viikon budjetti. Lääkkeiden syönnin jälkeen olo parani parissa päivässä ja huomenna voin mennä jo töihin, sain lääkäriltäkin luvan siihen.


Tässä olisi töitä jäljellä enää tämä viikko ja ensi viikon alku, sitten lennetään Aucklandiin. Sinänsä huvittavaa, että palataan lähes täysin aloituspisteeseen, mutta onneksi ei sentään samaan hostelliin ja dormiin, hrrr. Aucklandissa vietämme viikonlopun, suunnitelmissa on tehdä kaikenlaista mielenkiintoista ja toivottavasti siinä ajassa anoppi ehtii hiukan toipua aikaerosta, sillä sen jälkeen jatkamme matkaa paikkaan x. Minulla on jo pieni lista, missä kaikkialla voisimme käydä, mutta katsotaan nyt, mitä mieltä muu porukka on. Sitten yritän päivitellä blogiakin enemmän, kun on jotain kerrottavaa ja näytettävää, joten yrittäkää jaksaa tätä hiljaisuutta vielä hetki.

Loppuun vielä: A on ollut ahkerana töissä minun sairastaessa, ja kuten kuvista näkyy hän on ollut todella hyödykäs. Näitä ihania otuksia näkyy aika ruokatauolla, varsinkin jos tiputtaa vahingossa myslin palasia ympäriinsä. Näköjään niille maistuu lähes kaikki jogurtista ranskalaisiin.



sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Älynväläyksiä ja ystävällisyyksiä

Töissä on ollut kivaa, yllättäen minä viihdyn siellä oikein mainiosti. Päästiin rakentamaan jotain tosi hienoa lehmien navettalypsypaikkaa jonnekin peltojen ja vuorien keskelle. On ihan mielettömän kauniit maisemat, kun joka puolella näkyy lumihuippuisia vuoria. En varmaan ikinä kyllästy näihin vuoriin, jaksan intoilla niistä vielä aika monta kertaa. Siellä hoksasin muuten yksi kaunis aurinkoinen päivä, että aurinko kiertää täällä vastapäivään. Kesti hetken tajuta sellainen huomaamaton pikkuseikka, vaikka olisihan se pitänyt jo arvata, kaikkihan täällä on ihan nurinkurin ja väärinpäin.

A on tehnyt kaikenlaisia betonihommia, tasottelusta sen hajottamiseen ja minä olen tilkinnyt paneeliseinien ja lattian välejä. Leppoisaa puuhaa, yleensä istun lattialla tilkkiaineen kanssa, levittelen sitä ympäriinsä (enimmäkseen omiin vaatteisiin ja naamaan, käsistä puhumattakaan) ja silittelen sen tasaiseksi. Vaikka ollaan töissä ennen auringonnousua ja kotona vasta auringonlaskun jälkeen, ei päivät silti tunnu pitkiltä, johtuu ehkä kolmesta tauosta: työmiesten vartti venähtää helposti puoleksi tunniksi. Eikä kukaan tunnu valittavan. Työkaverit on todella mukavia ja leppoisia, kaikilla tuntuu olevan hyvä huumorintaju, joten sekin lisää työviihtyvyyttä. Ja siellä on hiiriä, aina ruokatauoilla ne tulee kyttäämään ja reput pitää säilyttää autossa, ettei ne syö kaikkia ruokia ja reppuja siinä sivussa.

Nyt meillä onkin kolmen päivän vapaa, sillä ilmeisesti töitä ei tehdä kuin viitenä päivänä viikossa ja ensi viikolla maanantai on yleinen vapaapäivä kuningattaren synttäreiden takia. Tosin olemme Ashburtonissa ja palkka tulee vasta tiistaina, joten eipä ole kovin suuret suunnitelmat näille vapaille. Sen verran että kauppareissulla löydettiin pienenpieni tivoli, jossa A katseli enimmäkseen kaikenlaisia pelejä ja meikän mielessä pyöri vain että hattarahattarahattarahattara.


Muutimme vihdoin ja viimein pois sieltä leirintäalueelta. Täytyy myöntää, että on erittäin mukavaa päästä pois, vaikka muuttaminen raskasta aina onkin. Uusi talo muistuttaa enemmän suomuista bunkkeria kuin kotia, mutta eipä tuo haittaa. Kaikki kämppikset vaikuttaa näin lyhyen ajan jälkeen oikein mukavilta, tai ainakin ne, jotka olemme jo löytäneet. Ei mitään hajua, miten monta kanssa-asujaa meillä on, arviolta neljästä kuuteen. Eiköhän nuo tule tutuiksi tässä ajassa.


Me asumme pienessä ulkomökissä. Tai pienessä ja pienessä, tässä on enemmän tilaa, kuin missään aiemmassa huoneessamme. Patjat oli valmiina, piti käydä ostamassa vain tyynyt ja peitot (peitot löytyi kierrätyskeskuksesta, Aan pussilakana on ihan ookoo kivan siniraidallinen, minulla on Bratzkukertava), sen lisäksi täällä on pieni kaappi vaatteille ja naulakko. Oikeastaan kaikki mitä tarvitaan. Ja lämmitin. Se alkaa olla ehdoton näillä säillä. Aina välillä on mukavan lämmin ja aurinkoista, mutta jotkut päivät on jäätävän kylmiä, Christchurchissä satoi luntakin tällä viikolla. Vähän meinasi kateus iskeä, kun luin Suomen helteistä, mutta vain ihan vähän.


Meillä on myös ihan suunnattoman suuri takapiha. Tilaa vaikka muille jakaa. Jos olisi kesä, siellä olisi varmaan ihan mukava kuntoilla (löhötä) auringossa, mutta näillä säillä saattaa jäädä tekemättä.


Eräs työkaveri lupasi lainata meille pyörät siksi aikaa kun olemme täällä. Ei kuulemma itse käytä niitä, eikä meidän tarvitse maksaakaan mitään, vaikka oltaisiin ihan hyvin voitu. Osa näistä ihmisistä on vaan ihan älyttömän ystävällisiä ettei aina tajuakaan. Haettiin pyörät tänä aamuna ja palautetaan ne ennenkuin lähdetään täältä. Työkaverilla oli ihana koirakaveri Teddy, sellainen pikkuinen ilopakkaus, joten suurin osa minun ajasta ja huomiosta meni siihen. A laittoi pyörät kuntoon, pyyhki pölyt ja ilmasi renkaat ja minä istuin maassa silittelemässä koiraa. Jokin tärkeysjärjestys se elämässä olla pitää. En ole muuten varmaan ikinä ajanut miesten pyörällä, joten tangon yli pääseminen oli alkuun hiukan hankalaa ja onnistuin jo kertaalleen kaatumaankin sen pyöräni kanssa (onneksi saatiin myös kypärät, niin on hiukan turvallisempi olo). Mutta kyllä se tästä, on paljon helpompi huristella nyt vähän kauemmaskin eikä kauppareissutkaan enää tunnu niin tappopitkiltä. Ja onpahan taas uusi tapa leikkiä hengellään liikenteen seassa.

Ja kaiken lisäksi bussiyhtiö soitti meille päin tuossa yksi päivä ja ilmoitti että meidän kamera on löytynyt! Oltiin hiukan hämmentyneitä, että miten se löytyy näin pitkän ajan päästä, mutta ilmeisesti näillä ihmisillä ei ole ollut kovin kiire. Haetaan kamera samalla reissulla kun haetaan anopintekele Aucklandista, joten sitten ei ole niin paniikkia tämän uuden kameran akun kanssa. Ja minä saan pitää tän uuden kameran ihan itselläni, minunminunminun hahaa!

Kaikenkaikkiaan töiden ja asunnon löytymisen jälkeen on alkanut tuntua siltä, että hei ehkä me sittenkin sopeudutaan tähän kaupunkiin ihan hyvin. Ja muuten, jos jollain olisi hyvää ideaa, miten tilkkisilikoonin saa käsistä pois, otan mielelläni ehdotuksia vastaan.


tiistai 28. toukokuuta 2013

Omatoimisuus palkitaan

Viime viikko kulutettiin lähinnä pyöritellen peukaloita eikä tehty oikeastaan mitään fiksua. Siitä kertoo se, että meikän päivien kohokohtia oli muun muassa se, kun sain leikkiä kulkukissan kanssa ja kun A kolautti läppärin seinään eikä läppärille käynyt kuinkaan, mutta seinään jäi kolo. Hulvatonta.

Saavuimme Ashburtoniin viikko sitten maanantaina. Soitimme vielä Christchurchistä, että onhan täällä varmasti töitä ja vastaus oli, että kyllä jotain aina löytyy, joten uskalsimme matkata hyvillä mielin. Majapaikaksi löytyi ylikallis leirintäalue, täällä kun ei tunneta reppureissaajien hostelleja. Maksamme pienenpienestä huoneesta, erillisestä keittiöstä ja jääkylmästä suihkusta enemmän kuin Suomessa mistään asunnosta tähän mennessä, joten toiveissa oli löytää hiukan halvempi majoitusvaihtoehto.

Asunnon etsinnän ja töiden odottelun lisäksi kulutimme aikaa tutustuen Ashburtoniin. Siihen ei kyllä kovin kauaa mennyt, sen verran pieni paikka tämä on, mutta siitä kätevä että kaikki on kävelymatkan päässä. Aloimme olla epäluuloisia siinä vaiheessa, kun töistä ei kuulunut loppuviikkoon mennessä. Soitimme toimistoon tai vierailimme siellä lähes joka päivä ja vastaus oli aina sama: töitä ei ole ja soitamme teille päin sitten kun jotain löytyy. Töiden viivästyminen ei edes haittaisi, jos ei olisi minkäänlaista aikarajaa, vaan voisimme työskennellä miten kauan tahansa siitä lähtien kunhan työt alkaisivat. Siinä saisi kuitenkin tienattua niiden työttömien viikkoen menot takaisin ja ylimääräistäkin. Nyt on kuitenkin suunnitelmissa lähteä takaisin Aucklandiin noin kuukauden päästä, joten työaika on aika rajattu ja rahat sen verran vähissä, että meinaa epätoivo iskeä.

Lauantaina löysimme vihdoin paremman asunnon ja olimme jo innoissamme muuttamassa sinne jo viikonloppuna, kun tajusimme että meidän pitää antaa viikon varoitus ennen kuin muutamme. Viikon! Voi taju, että meinas mennä hermo, ymmärrän että viikon varoitus annetaan silloin kun asutaan vuokralla, mutta että leirintäalueellakin! Onneksi uusi vuokraisäntä suostui odottamaan viikon ennenkuin muutamme ja suostui vielä alentamaan hiukan vuokraa, kunhan siivoamme useammin kuin muut. Asunnosta enemmän kunhan muutamme sinne.

Alkuviikosta kyllästyimme odottamaan töitä ja lähdimme aamiaisen jälkeen erään kanssaleiriläisen kanssa kyselemään paikalliselta rakennusfirmalta, että tarvittaisiinkohan siellä työntekijöitä. Minun -ja varmaan kaikkien muidenkin- ennakko-oletus oli, että A luultavasti saa töitä, mutta minulle vain nauretaan päin naamaa, että hahah mee kotiin kasvamaan. Herra työnjohtaja lupasi soittaa meille vielä samana päivänä, joten odotukset eivät olleet kovin korkealla, että enää kuulemme koko työpaikasta mitään. Mutta, melkein samalla hetkellä, kun pääsimme ylikalliiseen pikkuloukkoomme, Aan puhelin soi ja meille luvattiin töitä jo samalle päivälle. Ja kyllä, meille molemmille. Ei A ole turhaan niitä koulujaan käynyt tai sitten se on vaan luonnonlahjakkuus, kun saa suostuteltua minut töihin rakennustyömaalle.

Meillä oli pari tuntia aikaa enne töiden alkua, jonka kulutimme tehokkaasti löhöämällä ja syömällä. Työpäivä olisi lyhyt, jotta näkisimme millaista se on ja työnantaja näkisi onko meistä siihen, ainakin oletan niin. Minä sain tehtäväkseni pestä tällaisen kaverin. En ole ennen käyttänyt noin valtavaa painepesuria ja kaikille oli hiukan epäselvää, pysyisinkö edes pystyssä sen kanssa.



A teki jotain muuta johon liittyi betoni, porakone, nauloja, vasara ja rautakanki. Jotain se repi jostain irti jollakin. Kuka näistä ottaa selvää? Aalle oli tiedossa töitä myös seuraavaksi päiväksi, minun kohtaloni ei ollut ihan niin varma. Työnjohtaja kävi kyselemässä töiden loppupuolella, että miten viihdyn ja että onko riittävän rankkaa työtä. Se oli rankkaa, olkapää meinasi vääntyä sijoiltaan ja kädet jäätyi, mutta eihän sitä nyt ylemmille tahoille myönnetä. Joten minullekin luvattiin lisää töitä, vaikka käytinkin noin neljä tuntia tuon yhden ainoan koneen pesemiseen. Sinänsä rentouttavaa puuhaa, saa olla omissa oloissaan ja ajatuksissaan, joten viihdyin kuitenkin ihan hyvin.

Töistä maksetaan enemmän kuin minimipalkka, eli ei haittaa, vaikkemme voikaan työskennellä kuin neljä viikkoa. Siinä ajassa ehtii tienata ihan mukavasti, kunhan edes toinen meistä on töissä lähes koko viikon. Vaikka aamut ovat aikaisia ja päivät todella pitkiä, on ihanaa olla taas töissä.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Matkalla taas



Viimeinen yö Hastingsissä ei sujunut mitenkään kovin rauhallisesti palohälytyksen takia. Toki siinä vaiheessa kun herää kesken kaikkein syvimmän unen kamalaan ulinaan miesäänen kehottaessa ulostautumaan, ei ehkä ole kovin yllättävää, jos kestää hetken tajuta mistä on kyse. Toimin täysiautomaatilla, eli aivot nollissa, ja jotenkin kampesin sängystä ja nappasin takin ja kengät käteen ja keittiön kohdalla heräsin siihen, kun A sanoi, että muistatko mitä meidän piti tässä tilanteessa tehdä. Pirhana sentään, toki muistin. A rupesi etsimään avainta ja minä tarkistin, ettei keittiö ole tulessa. Ulko-oven vieressä on katkaisija, jonka saa auki sillä tietyllä avaimella ja josta palohälytyksen saa pois päältä. Siinä vaiheessa, kun minä pääsin ulos asti, hostellikanssa-asukit olivat jo tehneet työt ja hälytys lakkasi. Kysyin vain että onko kaikki ok ja palasin nukkumaan. Tosin nukahtaminen uudelleen oli hiukan hankalaa, mutta lopulta nukuin kuin pieni possu liian aikaiseen kellonsoittoon asti. En vieläkään tiedä, mitä tapahtui ja kenen vika, mutta enää sillä ei oikeastaan ole väliäkään.

Saatiin kyyti bussiasemalle kivalta ranskalaispojalta, johon tutustuimme hiukan ennen lähtöä. Hän ja tyttöystävänsä suostuivat pelaamaan meidän kanssa lautapelejä ja vielä viihtyivät niiden parissa, joten ystävystyimme nopeasti. Vaikuttivat muutenkin ihmisiltä, joiden kanssa olisi viettänyt mielellään enemmänkin aikaa. Tässä matkatessa on ihanaa tutustua kivoihin ihmisiin, mutta yleensä se jää hyvin lyhyeksi, sillä joko he muuttavat muualle tai sitten me jatkamme matkaa. Mutta elämä on eikä Seelantikaan suuren suuri ole, joten ehkä vielä törmäillään.

Bussissa päädyimme istumaan takapenkille ja keskelle, enkä viitsinyt kuvailla toisten sylien yli, eli ei kuvia matkalta. Tie oli pieni, mutkainen ja mäkinen, enkä nähnyt ulos, joten pahoinvointi oli taattua. Ajattelin nukkua pahimman olon yli, mutta A reiluna ihmisenä päätti herättää minut kesken pahimman vuoristoseudun, että kato miten kivoja mäkisiä maisemia. Onneksi pian sen jälkeen pysähdyttiin ja siitä eteenpäin kyyti oli vähän tasaisempaa.

Saavuttiin sateiseen Wellingtoniin iltapäivästä ja etsittiin yöpaikka. Valitettavasti halpoja dormeja ei ollut enää saatavilla, joten jouduttiin voi harminpaikka ottamaan kahden hengen huone. Wellingtonista ei oikein jäänyt mieleen muuta kuin huonot nuudelit, hassut rakennukset ja vesisade. Ja Sormusten Herra, kaupungista löytyy kaikkea siihen liittyvää t-paidoista opastettuihin kierroksiin kuvauspaikoille. Tiedän parikin ihmistä, jotka olisivat varmaan innoissaan sellaisesta. Löysin myös miljoona paikkaa, joissa haluan käydä ja asioita, jotka haluan kokea, kunhan on enemmän aikaa.

Yö nukuttiin oikein hyvin ja herätys oli 5.20. Eikä nukuttanut enää yhtään siinä vaiheessa, kumma kyllä. Minibussi haki meidät ovelta ja vei lentokentälle. Siihen aikaan ei ollut ruuhkaa, joten oltiin ajoissa ja tutustuttiin hetki lentokenttään. Eipä siellä juuri näkemistä noin aikaisin ollut, suurin osa kaupoista oli kiinni, mutta jotain sentään.



Ajattelin jatkaa uniani tunnin lennolla, mutta noustuamme pilvien yli katselin kaukaisuuteen ja kysäisin, että onkohan nuo tuolla horisontissa pilviä vai vuoria. A sanoi, että vuoria ja on niitä tuossa lähempänäkin. Siinä sitten kuluikin tunti nenä ikkunassa. Siinä on jotain huumaavaa, kun näkee taivasta, ihan sama minne katsoo. Auringonvalo pilvissä oli jotain todella kaunista ja kun sen kaiken täydellisyyden vielä rikkoin sieltä täältä pilkistävät lumihuippuiset vuoret, olin ihan haltioissani. En ole selvästikään nähnyt turhan montaa vuorta elämässäni. Tai merta, kun luulin sitä järveksi...




Laskeuduimme sateiseen Christchurchiin ja yritimme soittaa Ashburtoniin, että onkohan niitä töitä. No, meille ei vastattu, toivottavasti koska nyt on lauantai. Ei huvittanut lähteä sinne asti, jos siellä ei olekaan mitään ja täältä on helppo lähteä minne vain, joten jäädään nyt viikonlopun yli tänne.

Tämä päivä vietettiin kävelemällä ja kiertelemällä kaupunkia. Ensimmäisenä päädyttiin konttikauppoihin. Todella viehättävä paikka, mutta kallis kuin mikä.


Sieltä mentiin bussilla ostoskeskukseen, sillä ulkona satoi edelleen ja oli mukavaa viettää hetki sisätiloissa. Emme tarvitse mitään tällä hetkellä, joten kävelimme takaisin keskustaan. Matkalla törmäsimme rugbypeliin ja jäimme seuraamaan sitä hetkeksi. Mitään pelistä ymmärtämättä oli se hetken viihdyttävää ja siinä ajassa tehtiin yksi maali, jos oikein ymmärsin ja ainakin kolme tyyppiä tarvitsi lääkintämiestä. Kuten sanoin, viihdyttävää.



Siitä eteenpäin kävelimme kasvitieteellisen puutarhan läpi ja minä näin taas mitä ihanimpia puita.


Ja hassuhattuisia tyyppejä!


Kuten näkyy, täällä on jo syksy, lehdet kellastuvat ja tippuvat ja sää on sateinen.


Puutarhassa näimme myös ensimmäisen opossumin! Se makasi tienlaidassa näytellen todella uskottavasti kuollutta. Mutta eihän ne ikinä oikeasti kuole, ne vain näyttelee. Niin teki tämäkin. Varmasti. Mutta kuulemma niistä saisi oikein lämpimät rukkaset.

Illan vietämme koneella, emmekä aio tehdä mitään. On hiukan univelkaa, joka olisi mukava nukkua pois. Huomenna näemme sitten ehkä toivottavasti eläimiä! Eläviä vieläpä.