tiistai 14. toukokuuta 2013

Lintu vai kala?


Lopetettiin omenahommat viime viikolla, sillä olimme liian hitaita ja omenat ihan liian pieniä ja kasvoivat vielä liian korkeissa puissa. Tuntipalkka olisi ollut noin kolmen euron luokkaa, joten meidän mielestä sillä hinnalla on ihan sama vain laiskotella. Jäätiin kuitenkin Hastingsiin, sillä täällä olisi mahdollisesti voinut lajitella vielä sipuleita, homma olisi kestänyt noin kuukauden ja niin pitkäaikainen työ oli odottamisen arvoista. Kun lopulta saimme yhteyden sipuliomistajaan, kaikki työpaikat olivat jo täynnä.

Joten tässä ollaan nyt muutama päivä vaan lomailtu tekemättä oikein mitään. Tai tein minä ylijäämäomenoista ja muiden jättämistä jämätarvikkeista omenapiiraan tuossa yksi päivä! Tarjolla oli vain riisijauhoja, joten siitä tuli hiukan riisipuuroista ja liisterimäistä, mutta maistui se oikein hyvin silti.


Ostettiin vielä jäätelöä sen kanssa: minä vaniliaa, kuten kuuluukin ja A sitten jotain muuta.


Vaikka sää onkin nyt ollut taas mitä kesäisin, ostin kirpparilta kaiken varalta sadetakin (lastenmallia, ilmeisesti joku nappulaliigan rugbytakki). Todennäköisesti kun minulla nyt on uusi ja hieno sadetakki, niin täällä ei sada enää ikinä niin paljon, että oikesti tarvitsisin sitä. Sadetakkireissulla löydettiin myös kiva pieni puutarha, jossa sai syödä paikallista jäätelöä. A otti feijoajäätelöä ja meikä suklaahippusuklaajäätelöä. Niin se yleensä menee: A kokeilee kaikkea uutta ja erikoista ja eksoottista, minä syön suklaata, mielellään vielä triplasuklaata jos vaan on. Feijoajäätelö oli muuten tosi hyvää, todella raikasta ja sopi siihen helteeseen (ainakin paremmin kuin raskas suklaa, mutta suklaa on silti aina suklaata).


Jäätelöä ei tarvinnut syödä yksin, pienet silmäparit seurasivat vohvelin hupenemista hyvinkin tarkasti. Ja tämäkin kuten yleensä: A söi jäätelönsä ja vohvelinsa tyytyväisenä ihan itse, minä tiputtelin kikatellen vohvelia vähän väliä maahan linnuille. Suurin osa niistä oli kyllä niin hyvinsyöneen näköisiä, että en varmasti ole ollut ainoa.


Viimeiset rippeet tiputeltuani huomasin että viereisessä lammikossa on kaloja! Harkistin jo hetken että söisikö toisen jäätelön, että voisi ruokkia niitäkin... Mutta tuntuivat tulevan lähelle kuvattavaksi muutenkin, joten säästyin siltä kamalalta vaivalta.



Koska täällä ei tunnu olevan enää töitä, päätimme, että nyt on hyvä aika jatkaa matkaa. Perjantaina lähdemme bussilla kaistapäisen aikaisin kohti Wellingtonia eli pääkaupunkia. Matkaan menee noin viitisen tuntia ja Wellingtonissa meillä on puolipäivää aikaa nähdä kaupunkia. Toivottavasti en nyt taas jätä kameraa bussiin... Wellingtonista lähdemme aikaisin lauantaiaamuna kohti eteläsaarta ja Christchurchia. Lentäen tällä kertaa, joten emme pääse siirtymään saarelta toiselle lautalla, mikä olisi varmaan näkemisen arvoista. Mutta vielähän sitä ehtii.

Christchurchiinkään emme jää, vaan löydämme toivottavasti halvan paikallisbussin, jolla päästä Ashburtoniin. Se on pieni kaupunki jossain jumalan selän takana kaukana kaikesta ja hyvällä lykyllä meistä tulee taimien istuttajia siellä! Mitään varmaa työtä ei vielä ole, mutta kausi on juuri alkamaisillaan, joten, jos töitä saa, niitä riittääkin sitten vähäksi aikaa. Majoituksestakaan ei vielä ole tietoa, mutta näitä hostelleja tuntuu kuitenkin riittävän.

Tässä on nyt joitain päiviä aikaa vielä nauttia Hastingsista ja Napierista, mutta sitten riittää jo nämä maalaismaisemat ja siirrymme- no, toisiin maalaismaisemiin.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Back to bisnes


Maanantaiaamuna heräsin aikaisin, luin hetken kirjaani ja rupesin takaisin nukkumaan, koska ei ollut kiire mihinkään eikä mitään suunnitelmia. Oltiin menossa aamiaiselle joskus yhdeksän aikoihin, kun ovikello soi ja A meni katsomaan kuka siellä on. Sain juuri myslipaketin auki ja mietin, että juodako instantkahvia vai ei, kun joku oli jättänyt sitä pussillisen eikä sitä nyt poiskaan voi heittää, kun A palasi ovelta ilmoittamaan, että aamiaisen jälkeen lähdetään töihin. Aha jaha, no mikäs siinä. Kymmeneltä oltiin jo poimimassa omenoita ihan uudessa paikassa.

Täällä saatiin huomattavasti paremmat ohjeet omenoiden suhteen kuin edellisessä paikassa ja meidän valvojanainen tuntui mukavammalta kuin edellinen. Poimittiin Pinkkejä Leidejä tänään, todella todella herkkänahkaisia omenoita, joiden kanssa sai olla varovainen, ettei mustelmoita niitä. Oltiinkin sitten maailman hitaimpia keräilijöitä, mutta eipäs haitannut, meillä on tuntitaksa! Haha! Edellisessä paikassa noitakin omenoita olisi pitänyt kerätä korihinnoilla, mutta ei onneksi täällä, oltaisiin muuten tienattu ehkä 50dollaria yhteensä. Ilmeisesti muita omenoita kerätään sitten normaalisti korihinnoilla, mikä sopii meille oikein hyvin, seittemällä korilla päivässä tienataan vähän paremmin kuin minimituntipalkalla. Töitä ois näkyvissä ehkä seuraavat pari viikkoa keräilyä ja sen jälkeen varmaan oksien harvennusta tai mahdollisesti jos pääsis viinitilalle tekemään talvitöitä (eli harventamaan oksia, ois ne ainaki pienempiä puita) eli jäämme siis Hastingstiin vielä joskikin aikaa hankkimaan lisää mustelmia polviin ja tikkuja käsiin.

Loppuun mitenkään mihinkään liittymätön kännykkälaatuinen kuva, kun syötiin feijoajoja tässä joku päivä. Ne on edelleen hyviä, varsinkin kun voi käydä omalta etupihalta poimimassa.


Perheenlisäystä


Mistä tietää elävänsä maaseudulla? Heräät sunnuntaiaamuna ennen seitsemää ihan pirteänä ja lähdet pikaisen aamiaisen jälkeen innoissasi maalaismarkkinoille. Mietittiin, että sinne on kyllä aika pitkä kävelymatka eikä busseja kulje, mutta onneksi hostellin omistaja heitti meidät ystävällisesti sinne. Aamu kului siis ihmetellessä paikallisia maanviljelijöitä ja heidän kasvatuksiaan. Saatiin maistella mielettömän hyviä leipiä, teki mieli ostaa, mutta jotenkin onnistuttiin kieltäytymään, vaikka tarjolla oli myös ruisleipää.

Löydettiin ihan uusi tuttavuus brittle, joka maistuu ihan älyttömän hyvälle toffeelle daimpalojen kanssa, mutta se ei ole pehmeää vaan murenevaista, vähän kuin ylikuumennettua tai vanhaksi mennyttä toffeeta. Sen ostamiselta ei vältytty ja kylkeen otettiin vielä lisäksi suklaafudgea. Ja tietty sitä ennen mussutettiin maistiaisia niin paljon kuin kehdattiin ja sit tehtiin uusintakierros.



Maisteltiin myös tosi paljon paikallisia lihatuotteita, pekonia ja kaikenlaisia makkaroita. Tai A enimmäkseen, minä en niin välittänyt. Mutta ne, mitä suostuin maistamaan olivat todella ilmavan ja tuoreen makuisia, tosin A päätyi kuitenkin ostamaan kuivattua chililihaa. Maistoin myös savustettuja sieniä, ei sellaisia kuivia vaan ällölimaisen hyytelömäisiä, nnnhh.

Erilaisia juustoja oli paljon esillä. Henkilökohtaisesti tykkään perusjuustosta, mutta A osti jotain vanhaa aika vahvaa juustoa ihan pilkkahintaan. Siellä oli tarjolla myös viinimaistiaisia, ei tapahtuisi ikinä Suomessa. Nyrpisteltiin nenää ja haukuttiin lähes kaikki punaviinit, ei millään pahalla, mutta ne on niin vetisiä ja pistäviä, ja vain kaikkein kalleimmat oli silleen ihan okjuomakelpoisia. Selvisi myös, miksi ne kaikki on niin pahoja: ne ei saa riittävästi aurinkoa. Kyllä silloin itsekukin muuttuu pistäväksi ja kitkeräksi ja rupeaa vetistelemään.

Söin ensimmäistä kertaa elämässäni macaronileivoksen. Ne on kai joku trendijuttu tai olivat ainakin joskus, no kuitenkin, pääsinpäs syömään. Merkittäköön aikakirjoihin: otin karamellin makuisen, enkä suklaata! Lähinnä se maistui marengilta eikä se ollut liianällöäkkimakea (mikä ei siis ole hyvä juttu ollenkaan). Sen lisäksi sai maistella muffineita, ne olivat hyviä muffineita, mutta eivät ostamisen vaivan arvoisia.


Ai ja ehkä huvittavinta, ostimme myös omenamehua. Ihan kuin ei olisi saanut tarpeekseen vielä omenoista... Mutta se oli tositosi hyvää mehua, tehty tuoreista omenoista eikä lisättyä sokeria tai mitään muutakaan. Saatiin maistella myös erilaisia omenoita. Ollaan nyt pari viikkoa kerätty Tyynenmeren Ruusuja ja ne -kaikista maailman omenoista tuolla- maistuivat parhailta. Eli jos kaupasta löytyy Pasific Rose merkkisiä omenoita, ostakaa niitä! Ne on hyviä! Niihin ei kyllästy näköjään millään.

Todella mukavia myyjiä ja hyvänmakuisia syötäviä, ei voinut kuin jatkaa matkaa maha ja mieli täynnä tyytyväisyyttä.

Koska sää ei vieläkään ollut talvisen kylmä tai edes syksyisen viileä, vaan aurinko helotti täydeltä taivaalta, oli mukavaa kävellä takaisin keskustaan. Matkalta löysimme elektroniikkakaupan ja koska meidän kamerasta ei ole kuulunut mitään, päätimme vähän katsella että missä hinnoissa ne täällä pyörivät.

Ensimmäisen silmiinsattunut oli Nikonin 75dollarin digipokkari. Ihan ok kamera ja olisin varmaan tyytynyt siihen, koska se oli musta ja halvin, mitä löytyi ja olen laiska. Onneksi A oli mukana vähän tarkempine kriteereineen ja katselimme vielä ympärillemme. Toinen vaihtoehto oli FujiFilmin 88dollarin kamera, jossa oli vähän paremmat ominaisuudet, mutta se on merkkinä niin tuntematon meikälle, että vähän epäilytti. Ja toisekseen siinä oli pieni näyttö ja minisäätönapit takana, joten en tykänny niin paljon. Niitten välillä siinä sitten puitiin hyvä tovi, kun huomiomme kiinnitti Canonin 195dollarin kamera, joka oli nyt alessa vain 99$. Se oli vielä vähän parempi kuin kaksi edellistä, mutta MUTTA se toimi akulla. Näin matkalaisena on huomattavasti kätevämpää käyttää paristoja, ne kun saa vaihdettua, varsinkin kun allekirjoittanut ottaa niitä kuvia noin miljoonan päivässä.

Mikään pakkohan sitä kameraa ei olisi ollut ostaa juuri tuolta, mutta tuskin sitä halvemmallakaan ihan heti löytää ja eipähän tarvitse teidänkään pilata silmiänne enää kännykkälaatuisiin kuviin (en usko -toivo- olevani ihan niin huono kuvaaja, että eroa ei edes huomaisi). Joten mukaan tarttui tämä punainen ihanuus: Canon A4000.


Katsotaan nyt sitten, miten pärjäilen akkukameralla tai sitten unohdan aina ladata sen eikä täällä nähdä enää yhtään kuvaa yhtään mistään. Meidän elektroniikkaperhe on siis jälleen kokonainen ja meikän rahapussi hiukan kevyempi, joten näillä on hyvä mennä eteenpäin!

perjantai 3. toukokuuta 2013

Suklaapäivä


Toinen vapaapäivä vierähti tutustumalla Hastingsin keskustaan ja koska sen koko ei päätä huimannut ja paikka oli koluttu parissa tunnissa, suunnistimme myös Napieriin. Se on hiukkasen isompi kylänen tässä vieressä ja sinne pääsi bussilla aika kätevästi, joten samahan se oli käydä sielläkin. Toisekseen heräsimme niin aikaisin, että meillä oli todella paljon aikaa.

Napierissa kylmyys pakotti meidät lämmittävälle kahvikupposelle. Ja kahvin kanssa maistui tietenkin marsmuffini ja suklaafudge oikein mainiosti. Tosin A otti peruskahvin sijaan kahvisuklaajäätelöpirtelön. Mikä oli ehkä ihan fiksuakin, sillä kahvi oli todella vahvaa ja kitkerää, siinä jäi melkein Rooman espressot kakkoseksi, yhyi, mutta lämmitti ainakin ja piti hereillä!


Napierista mukaan tarttui uusi reppu, sillä vanhasta alkaa vetoketju vedellä viimeisiään. Aalla oli hyvin tarkat kriteerit repun suhteen, joten kierrettiin muutama kauppa ennenkuin sopiva löytyi. Siinä piti olla selkätuki ja riittävästi tilaa ja taskuja, muttei se saanut olla liian iso, jotta se kulkisi helposti mukana lentokoneessakin. Löysimmekin yhden oikein sopivan ja hyvälaatuisen, josta sai vielä kivan alennuksen. Reppu on kamalan räikeän taivaanneonsininen, mutta eihän se selässä itselle näy. Mustakin olisi ollut saatavilla, mutta se oli hiukan kalliimpi.

Sen lisäksi minä ostin itselleni parilla dollarilla luettavaa, kirjan nimeltä Judge Dredd. Tykkäsin samannimisestä elokuvasta ihan mielettömästi, kun sen näin joku aika sitten, joten luotan kirjankin olevan kiinnostava. Luen englanniksi todella hitaasti, eli uusia kirjoja ei tarvitse olla heti ostamassa. Aa osti myös uuden lautapelin, pienen puisen Quoridorin, joka ei vie paljon tilaa, mutta painaa yllättävän paljon. Kyseessä on abstrakti strategiapeli (sanokaapa tuo muuten nopeasti monta kertaa peräkkäin, vähän on kieli solmussa), jossa aivot nyrjähtää, kun yrittää miettiä hyviä siirtoja. Ollaan onneksi kumpikin aika huonoja siinä, joten pelit on vielä melko keveitä ja nopeita.

Hostellille palattuamme meille tarjottiin jäätelöä. Simon lähti eilen kohti eteläsaarta ja uusia töitä ja jätti pakastimeen paketillisen jäätelöä, joka jaettiin sitten tänään meidän muiden kesken. Ja eihän siitä tietenkään voinut kieltäytyä, kyseessä oli kuitenkin triplasuklaajäätelö. Sen lisäksi saatiin hokkuspokkusjäätelöä: todella hyvää vaniljajäätelöä vähänniinkuindaimpalojen kera. Kyllä nyt kelpaa kölliä ilta sängyssä maha täynnä suklaata. Oikein tehokkaasti ja herkkuisasti käytetty vapaapäivä oli tämä!


Halipäivä


Keskiviikkona oli meidän viimeinen työpäivä. Se tuli vähän puuntakaa, meille vain ilmoitettiin, että jos ette halua poimia mehuomenoita, voitte mennä kotiin. Ja sillä hinnalla ja ottaen huomioon meidän hitauden se ei olisi ollut kannattavaakenellekään. Joten snobeiltiin ja sanottiin kiitos kaunis ei mehuomenoille ja lähdettiin takaisin hostellille. Ajateltiin viettää tässä jokunen vapaapäivä ja katsella, jos täältä Hastingsista löytyisi töitä, jos ei löydy, niin sitten jatkamme matkaa jonnekin muualle.

Ensimmäinen vapaapäivä kului mukavasti eläinten parissa. Bongasin paikan esitteen joitain päiviä sitten, mutten ollut varma pääsisimmekö ikinä sinne, sillä ainoat vapaapäivät mitä omenanpoiminnasta saa ovat sadepäivät ja tuo paikka ei ole auki silloin. Mutta kiitos töiden loppumisen, meillä oli koko kaunis aurinkoinen päivä aikaa varattuna vain meille. Joten lähdettiin tutustumaan Farmyard Zoohon, eli kotieläintarhaan. Ja koska kaikki on kivempaa porukalla, saatiin Simonkin innostumaan ja lähtemään mukaan. Matkakin sujui helpommin autolla eikä tarvinnut miettiä aikatauluja sun muita turhuuksia.

Minulla ei ollut kovin suuret odotukset, ajattelin että paikka on pieni ja eläimiä ehkä muutama, mutta jos pääsee silittämään edes yhtä lammasta se on sen arvoista. Lähdimme kymmenen aikaan hostellilta ja ajelimme hetken aikaa. A toimi kartalukijana, jostain kumman syystä minulle ei annettu tätä vastuutehtävää, ei sillä että olisin suuresti sitä hinkunutkaan. Liian tuoreessa muistissa on jokainen pöljänpolku, joita pitkin on pitänyt kätköillessä minun kartanlukutaitojeni ansiosta mennä. Mutta perille päästiin ja ensimmäisenä ostimme liput, joiden hinta ei huomannut päätä. Samalla ostimme jokaiselle kupillisen maissia, ehkä elämäni parhaiten käytetty dollari ikinä.


Ensimmäisenä pihalta löytyi aasi, josta sanottiin, että älä ruoki, se syö sun sormet. Yritin siis vain silittää sitä, mutta kyseinen eläin ei ollut kovin yhteistyöhaluinen, joten jatkoimme matkaa vuohien luo, jotka olivat huomattavasti ystävällisempiä. Niitä sai silittää ja ne melkein kiipesivät aitauksen yli tai läpi saadaksen ruokaa. Tiedän, että koko päivän minusta tykättiin vain koska minulla oli kupillinen maissia, mutta ihan sama, minusta kuitenkin tykättiin.



Sitten löysimme papukaijan, oikein sievän sellaisen. Sen häkin kyljessä oli teksti että se saattaa joskus purra. No eihän se meitä estänyt, eikun sormia häkkiin ja maissipaloja kaijalle. Ensimmäiset kaksi maissinjyvästä se ottikin oikein nätisti, mutta kolmannen kohdalla se janosi mieluummin ihmisverta. Päivän ensimmäiseksi uhriksi joutui A, jonka sormessa on nyt papukaijannokan mentävä kolonen. Hävytön lintu keikisteli vielä sievän voitontanssin nauraen räkäisesti meidän kauhistellessa sen ilkeyttä, vai ei muka eläimillä ole persoonallisuutta! Eihän siinä, laastaria sormeen ja matka jatkui. Seuraavaksi törmäsimme alpakoihin (kai, saattoivat ne olla laamojakin, tai mitä näitä nyt on, kuka niitä kylttejä kumminkaan lukee?). Ne olivat nälkäisiä ja ilmaisivat sen hyvin selkeästi. Siihen kuluikin hyvä osa maissista, kun en vaan raaskinut lähteä ja ne olivat niin hauskoja elukoita.




Jotenkin revin itseni irti sieltä, matkalla siliteltiin hevosia ja sitten jatkettiin seuraavalle pihalle. Tämä olikin paljon laajempi alue, josta lähdettiin kulkemaan polkua oikealle. Ensimmäisessä häkissä oli kalkkunoita ja vuohia. Kalkkunoita ei kukaan suostunut ruokkimaan kädestä, mutta vuohet sen sijaan olivat taas mitä ystävällisimpiä otuksia ja söivät oikein sievästi kädestä.


Niiden jälkeen löysimme pienen sturtsin. Tämäkin vähän arvelutti, että kannattaakohan tuota syöttää kädestä, mutta esitteessä oli kuva, jossa niin tapahtui, joten pitihän se kokeille. No tyhmyydellä on aina hintansa. Ei sillä, ei se kovasti purrut, mutta kyllä sinne jäi allekirjoittaneen pieni käsi nokan väliin.


Seuraavassa häkissä oli bambeja, hiukan säikkyjä eivätkä juuri välittäneet silittelyistä, mutta ruuan perässä nekin tulivat aika lähelle.


Varmaan ensimmäinen kerta, kun pääsin noin lähelle kaurista ja vielä silittämäänkin sellaista. Todella hauskoja elikoita ja Aakin tuntui ihastuvan niihin. Tosin olen aika varma että ainakin puolet ajasta hän mietti, että miltähän tämäkin maistuisi. Hyvältä luultavasti.


Matkalla nähtiin ankkoja ja hanhia (kai ne oli hanhia). Äänekkäitä otuksia ja mitä hassuimman näköisiä. Ensimmäisenä huomiomme kiinnitti tukka-ankka.


Kiharahanhet kipittivät hirveää kyytiä aidan viereen, kun huomasivat että meillä on ruokaa. Siinä sitten vedonlyönti pystyyn, että kuka niistä on eka perillä, loppumatkan ne kylläkin juoksivat jonossa, joten lopputulos ei ollut kovin yllättävä. Sen jälkeen ne seurasivatkin meitä aidan toisella puolen niin kauan kuin kykenivät. Ja hellyttävästi ja todella kuuluvasti vaakkuivat lisää ruokaa, joten niillekin kului aika paljon minun maissivarannoista.


Jakkihärkä ei ollut kovin ihmisläheisellä (nälkäisellä) tuulella, joten katseltiin vain kauempaa ja annettiin hänen olla rauhassa. Oli kyllä niin pehmeän näköinen otus, että olisi tehnyt mieli mennä viereen köllimään aurinkoon ja ottamaan pienet nokoset.


Sitten löydettiin tämä hauskan näköinen kaveri, joka ei ollut kovin perso ruualle, mutta sitäkin uteliaampi ja se tykkäsi silityksistä. En valittanut ja jumituinkin hetkeksi hengaamaan sen kanssa. Kuvaan on myös ikuistettu Aan laastaroitu sormi, tottakai.


Possuja siellä oli paljon ja kaikennäköisiä, mutta niitä ei saanut syöttää, sillä niille maistui sormet siinä missä maissikin.



Tämä minupossuset olivat kyllä maailman suloisimpia ja olisivat ihan rauhassa saaneet syödä minun sormet, jos niiden äitieläin ei olisi ollut ihan noin lähellä.


Useimmat lampaat olivat myös ystävällisiä, nälkäisiä ja pehmeitä. Niitä olisi tehnyt mieli halailla enemmänkin.



Nähtiin myös yksi viisijalkainen lammas.


Tämä seuraava lammas muistutti aika paljon kotipuolessa odottelevaa koiraystäväämmme. Yhdennäköisyys on melkoisen huomattava. Eli porukoille tämmöisiä pihalle, niin ei tarvitse enää ajaa ruohoa eikä ole Mimmu yksinäinen.


Viimeiset vuohet olivat myös hyvin silitysalttiita ja Aan piti jo huomauttaa, että jokohan lähdettäisiin. Mutta kun ne tulivat siihen ihan lähelle ja niitä sai silittää sydämensä kyllyydestä, olisin voinut jäädä siihen loppupäiväksi enkä lähteä mihinkään.


Paitsi että juuri ulkoportin vieressä oli marsuja, joista sanottiin, että saa ottaa syliin. Siellä oli myös vauvamarsuja, todella pieniä, söpöjä ja hauraita, mutta ne piti jättää rauhaan. Tosin paijjausehdotus koski luultavasti vain lapsia, mutta ihan sama, valkkasin marsun ja silittelin sitä sylissäni tovin verran. Siihen olisi voinut unohtua, se oli niin ihana ja pehmä ja mutuinen ja meinasin jo tunkea elukan reppuun, kun muistin että hei ainiin, minä olen allerginen näille otuksille. Hups. No pieni ihottuma toimii hyvänä muistoja, ei siihen kuole.



Eläinten parissa vierähti mukavasti pari tuntia ja pieniä vammoja lukuunottamatta päivä oli oikein onnistunut ja täynnä silityksiä, halauksia ja ihania otuksia.





maanantai 29. huhtikuuta 2013

Sunnuntaikeräilyä


Hyvä että pidettiin se vapaapäivä tuossa viikolla eikä menty poimimaan mehuomenoita. On nimittäin jo aika väsynyt olo. Täällä on ollut todella kaunis ilma koko viikonlopun, joten töitä on riittänyt. Talvi mukamas... tuntuu että se on vain urbaanilegenda. Olen töissä pitkissä housuissa ja pitkähihaisessa paidassa ihan vain sen takia että aurinko paistaa niin kuumasti ja no, ehkä ne raapivat oksat vaikuttavat myös asiaan.

Töissä on ollut aika tasaista, yleensä mennään sillä 7 korin päivävauhdilla, mikä  on ihan hyvä. Mietittiin lauantaina, että miten voitaisiin parantaa ja nopeuttaa poimimista ja sunnuntaina kokeiltiin käytännössä. Emme enää kurottele kaikkia mahdottomia omenoita sieltä kaikkein kaukaisimmasta oksasta, ei haittaa vaikka yksi tai kolme omenaa jää latvaan. Minä kerään korini tikkailla ollessa niin täyteen kuin mahdollista, enkä vain puolikasta, minkä kanssa olisi mukava tulla alas. Täydemmän korin kanssa se on epämukavaa ja mustelmaista, mutta selviän. A taas kerää niitä omenoita hiukan vähemmän eikä koria kukkuroilleen, jotta pääsee tikkailta alas nopeammin. Liikutaan muutenkin ripeästi eikä jäädä jumittamaan ja pohtimaan maailmankaikkeutta liiaksi. Omenat syödään vauhdissa ja samalla toisella kädellä voi kerätä lisää omenoita. Matkan puulta korille voi yrittää liikkua mahdollisimman nopeasti: A hölkkäsi, minä liikkasin sen täyden korin kanssa vähän säälittävämmin.

Kaikki tuo tuotti jo tulosta, kerättiin parhaimmillaan alle tuntiin yksi kori. Tosin se aiheutti sitten enemmän vammoja, ainakin minulle. On ihan normaalia, että tiputtaa pari omenaa tai lyö itseään oksalla silloin tällöin tikkaita asetellessa, mutta sunnuntain saldo oli kyllä jotain niin historiallista, että pakko kirjata ylös:

-palovamma aukesi johonkin terävään oksaan (palovamman sain siis aamiaismunakasta tehdessä), joten pikkurillistä puuttuu hiukan ihoa, ja tottakai se kohta raapiutui sen seitsemän miljoonaa kertaa oksiin
-omena tipahti suoraan silmäkulmaan, ei onneksi ole ainakaan vielä mustelmaa
-omena tipahti takaraivoon, en tiedä onko mustelmaa
-omena tipahti olkapäähän, on mustelma, useampikin
-löin itseäni tikkailla sekä takaraivoon (tukijalalla) että ohimoon (sillä tikaspuolella)
-kaadoin tikkaat ja revin reiteni hajalle samalla, kahdesti
-meinasin puhkaista silmäni muutaman kerran oksalla, ensin tökkäämällä ja sitten sivaltamalla, kerran tiputin oksan suoraan avonaiseen silmääni
-muutenkin oksilta saa aina silloin tällöin herättelevän litsarin
-sain miljoona tikkua käsiini
-paljon läheltä-piti-tilanteita, yleisin on tikkailta lipeäminen kun sitten kuitenkin pitää kurkottaa sitä kaikkein kaukaisinta omenaa
-säärien ja polvien hakkaaminen tikkaisiin ja oksiin on ihan normaalia, joten ihoni alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän dalmatialaista


Aakin rävelsi ja löi itseään tikkailla niin että korvissa soi ja tähtiä näkyi. Aan käsivarret on kans aika näkemisen arvoiset: ne on täynnä pieniä ja vähän isompiakin naarmuja oksien jäljiltä. Eli en ole ainoa. Ja jos joku miettii, että eihän se nyt niin voi koskea, kun omena tipahtaa päähän, niin kyllä voi! Varsinkin, jos se on tällainen ja kasvaa siellä harvinaisen ärsyttävässä latvassa mahdottoman korkealla:


En silti valita, noita isoja omenoita on helppo kerätä ja ne täyttävät korit nopeasti, siis silloin kun eivät tipahtele ilkeyttään kerääjän päähän. Teimme lyhyemmän päivän, sillä traktorikuskit halusivat kotiin sunnuntain viettoon ajoissa. Teki ihan hyvää, että pääsi itsekin vähän aiemmin pois. Nuo kahdeksan tunnin+ päivät yhdellä vartin tauolla alkavat vaatia veronsa: näin jo untakin omenan poiminnasta, jossa maailma loppui, jos en kerännyt riittävän nopeasti.



Lounastauolla meitä viihdytti taas kktiainen. Se tuli selvästi kyttäämään meidän ruokailua: puhuttiin, että tämän korin jälkeen pidetään ruokatauko, niin jo ilmestyi pieni otus viuskuttamaan läheiselle oksalle. Se seurasi perässä, kun A haki eväsrepun ja lenteli ympärillä koko syönnin ajan. Ja tottakai jaoin Aan myslipatukan linnun kanssa, joten saimme uuden ystävän.

Töiden jälkeen oli hyvä rentoutua kuplamuovin parissa. Työkavereilla oli sitä vaikka muille jakaa, joten pitihän sitä päästä poksuttelemaan. Naurettiin, että taitaa olla aika kansainvälinen juttu tämä.


Simonilla oli ehkä paras tekniikka ikinä: kääriä se kuplamuovi aina vaan pienemmälle ja pienemmälle rullalle, jotta se poksui mahdollisimman monesta kohtaa yhtäaikaa. Saattoi siinä muut asukkaat miettiä että mitä ihmettä, nyt niillä on pää pehmennyt auringossa.


Asustamme tässä hostellissa ainakin vielä viikon, ja pääsemme pian muuttamaan ihan sisätiloihin! Ei tarvitse enää nukkua ja herätä jääkylmässä asuntovaunussa, niin ihana kuin tämä muuten onkin. Toivotaan ainakin, että sisällä on lämpimämpi, ja ehkä ne aamut on sitten vähän helpompia.


Sovimme myös, että maksamme osan asumiskuluista siivoamalla. Siivoaminen vie noin tunnin päivässä, seitsemänä päivänä viikossa ja sillä saamme puolet kuluista pois, mikä on aika iso säästö. Ja tunti ei tunnu mahdottomalta, vaikka töiden jälkeen onkin aina aika poikki.  En tiedä, miten pitkään omenanpoimintahommia enää on, toiset sanoo pari viikkoa, toiset että vain pari päivää. Joten sen jälkeen sitten jotain uutta. Ehkä kiwejä välillä (hedelmiä, ei paikallisasukkaita).

torstai 25. huhtikuuta 2013

Tomaattihuippu


Päätettiin olla lähtemättä töihin tänään. Nukuttiin tosi pitkään eli noin seitsemään, tuntui hyvältä saada hiukan univelkoja pois. Kaikesta päätellen niitä ei sitten niin paljon ollutkaan kuin olisi voinut kuvitella, ottaen huomioon minun työttömän unirytmin. Syötiin rauhassa aamiaista ja poltettiin yksi paistinpannu joutessaan ja lähdettiin sitten työkavereitten kanssa viettämään vapaapäivää. Töistä ei ole viikonloppuvapaita ja töitä tehdään aina kun säät vain sallivat, joten yleensä vapaapäivinä sataa ja silloin ei varmastikaan ole hirveästi mielenkiintoa lähteä ulos. Nyt paistoi kerrankin aurinko, joten suunnitelmissa oli lähteä Tomaattihuipulle, oikealta nimeltään TeMata Peakiin katselemaan maisemia ja sieltä rannalle.



Simon toimi taas kuskina ja kartanlukija huuteli takapenkiltä suunnilleen, minne pitää mennä. Kukaan ei ihan tarkkaan tiennyt, mutta meillä oli koko päivä aikaa, joten eipä se haitannutkaan. Löydettiin lopulta parin uukkarin jälkeen Tomaattihuipulle, jätettiin auto parkkiin ja suunnistettiin vähän epämääräisesti eteenpäin, lähinnä seurattiin vain ylämäkeä. Maisemat olivat taas mitä ihanimpia, nähtiin kaikenlaista metsää ja erilaisia puita <3 ja kuultiin mitä hassuimman kuuloisia lintuja. Saatiin kävellä jonkin aikaa paahtavassa auringossa, onneksi oli aurinkorasvaa niin en ehkä kärähtänyt ihan mahdottomasti. Löydettiin näköalatasanteellekin, tai varmaan kolmelle, viimeiseltä ei päässyt enää ylemmäs.



Maisema avautui kaikkiin ilmansuuntiin ja niissä jokaisessa oli jotain töllisteltävää: meri yhdessä suunnassa, vuoria (minulle ne on vuoria, vaikka oikeesti ne on kai vain jotain kukkuloita) toisaalla ja sitten oli kaupunki ja peltoja ja sitten taas niitä vuoria.




En tiedä, miten hyvin kuvat toistavat näkemäämme, ne on otettu kuitenkin kännykällä. Toivottavasti saamme kameran takaisin, soittelin tänään bussifirmaan, jolla saavuimme tänne ja he lupasivat soittaa takaisin, jos kamera löytyy. Joten sormet ristiin siellä kotosallakin, muuten saan poimia aika paljon omenoita ennen kuin on varaa uuteen kameraan (fiksuina meillä tottakai oli varakamera, mutta se on päättänyt olla toimimatta).



Pidän tästä Seelannin luonnosta ihan mielettömästi! Missään et näe tasaista kohtaa, aina on joku mäki tai huippu, aina vaihtelevaa, loputtomasti kiintopisteitä joihin kohdistaa katse, koko ajan jotain uutta, tai vanhaa, mutta silti mielenkiintoista. Ja lampaita, joka paikassa lampaita. Tässä tämä ensimmäinen jäi poseeraamaan, tai sitten se vain säikähti Aata ja jumahti paikoilleen.


Ne kulki tuolla ihan vapaasti, niille oli omia juomapaikkoja ja puita auringonsuojana. Ja meidän polkuja ei ollut aidattu ollenkaan, ihan sama miten kapea se oli tai miten korkea pudotus sieltä olisi ollut, ainoastaan näköalapaikalla oli jonkin sortin aidat. Matkalla löydettiin myös kerrankin ihan kiipeilyyn tarkoitettu paikka, jonne ehkä palaamme, jos on enää ikinä vapaata aurinkoisella säällä. Kaksi työkaveria harrastavat myös kiipeilyä ja heillä on köysikin mukanaan, joten voisi olla suhteellisen helppo lähteäkin.

TeMatasta suunnistettiin rannalle. Waiheken jälkeen ei ollakaan oikein käyty rannoilla, joten ihan mukavaa vaihtelua. Luulin, että ranta olisi ollut lähempänäkin, mutta saimme ajaa melkoisen matkan ennenkuin löysimme perille. Ranta oli kaunis, laaja ja puhdas, meri tuoksui ihan itselleen ja aallot olivat päätähuimaavan suuria. Porukkaa ei juuri ollut tai ainakin tilaa oli niin paljon, ettei tarvinnut törmäillä kehenkään.



Kahlailtiin rantavedessä ja annettiin varpaiden hautautua aaltojen mukana hiekkaan.


Vesi oli aika kylmää, joten uimaan ei huvittanut lähteä, olen tullut vanhaksi ja mukavuudenhaluiseksi. Loppuaika istuttiin rannalla ja syötiin omenoita ja pelattiin Fairytalea, vaikka tuuli yrittikin parhaansa mukaan hankaloittaa korttien pysymistä paikoillaan. Naama ja käsivarret sai varmaan vähän liikaa aurinkoa, siltä ainakin tuntuu, mutta pitäähän siitä yrittää nauttia vielä kun voi. Ihan tehokkaasti kulutettu vapaapäivä, jalat ei kyllä saaneet lepoa yhtään, mutta ei se mitään, mieli sitäkin enemmän. Huomenna taas poimimaan ja syömään omenoita päiväksi, jos vaan säät sallii.