Perheenlisäystä

Mistä tietää elävänsä maaseudulla? Heräät sunnuntaiaamuna ennen seitsemää ihan pirteänä ja lähdet pikaisen aamiaisen jälkeen innoissasi maalaismarkkinoille. Mietittiin, että sinne on kyllä aika pitkä kävelymatka eikä busseja kulje, mutta onneksi hostellin omistaja heitti meidät ystävällisesti sinne. Aamu kului siis ihmetellessä paikallisia maanviljelijöitä ja heidän kasvatuksiaan. Saatiin maistella mielettömän hyviä leipiä, teki mieli ostaa, mutta jotenkin onnistuttiin kieltäytymään, vaikka tarjolla oli myös ruisleipää.

Löydettiin ihan uusi tuttavuus brittle, joka maistuu ihan älyttömän hyvälle toffeelle daimpalojen kanssa, mutta se ei ole pehmeää vaan murenevaista, vähän kuin ylikuumennettua tai vanhaksi mennyttä toffeeta. Sen ostamiselta ei vältytty ja kylkeen otettiin vielä lisäksi suklaafudgea. Ja tietty sitä ennen mussutettiin maistiaisia niin paljon kuin kehdattiin ja sit tehtiin uusintakierros.

Maisteltiin myös tosi paljon paikallisia lihatuotteita, pekonia ja kaikenlaisia makkaroita. Tai A enimmäkseen, minä en niin välittänyt. Mutta ne, mitä suostuin maistamaan olivat todella ilmavan ja tuoreen makuisia, tosin A päätyi kuitenkin ostamaan kuivattua chililihaa. Maistoin myös savustettuja sieniä, ei sellaisia kuivia vaan ällölimaisen hyytelömäisiä, nnnhh.

Erilaisia juustoja oli paljon esillä. Henkilökohtaisesti tykkään perusjuustosta, mutta A osti jotain vanhaa aika vahvaa juustoa ihan pilkkahintaan. Siellä oli tarjolla myös viinimaistiaisia, ei tapahtuisi ikinä Suomessa. Nyrpisteltiin nenää ja haukuttiin lähes kaikki punaviinit, ei millään pahalla, mutta ne on niin vetisiä ja pistäviä, ja vain kaikkein kalleimmat oli silleen ihan okjuomakelpoisia. Selvisi myös, miksi ne kaikki on niin pahoja: ne ei saa riittävästi aurinkoa. Kyllä silloin itsekukin muuttuu pistäväksi ja kitkeräksi ja rupeaa vetistelemään.

Söin ensimmäistä kertaa elämässäni macaronileivoksen. Ne on kai joku trendijuttu tai olivat ainakin joskus, no kuitenkin, pääsinpäs syömään. Merkittäköön aikakirjoihin: otin karamellin makuisen, enkä suklaata! Lähinnä se maistui marengilta eikä se ollut liianällöäkkimakea (mikä ei siis ole hyvä juttu ollenkaan). Sen lisäksi sai maistella muffineita, ne olivat hyviä muffineita, mutta eivät ostamisen vaivan arvoisia.

Ai ja ehkä huvittavinta, ostimme myös omenamehua. Ihan kuin ei olisi saanut tarpeekseen vielä omenoista... Mutta se oli tositosi hyvää mehua, tehty tuoreista omenoista eikä lisättyä sokeria tai mitään muutakaan. Saatiin maistella myös erilaisia omenoita. Ollaan nyt pari viikkoa kerätty Tyynenmeren Ruusuja ja ne -kaikista maailman omenoista tuolla- maistuivat parhailta. Eli jos kaupasta löytyy Pasific Rose merkkisiä omenoita, ostakaa niitä! Ne on hyviä! Niihin ei kyllästy näköjään millään.

Todella mukavia myyjiä ja hyvänmakuisia syötäviä, ei voinut kuin jatkaa matkaa maha ja mieli täynnä tyytyväisyyttä.

Koska sää ei vieläkään ollut talvisen kylmä tai edes syksyisen viileä, vaan aurinko helotti täydeltä taivaalta, oli mukavaa kävellä takaisin keskustaan. Matkalta löysimme elektroniikkakaupan ja koska meidän kamerasta ei ole kuulunut mitään, päätimme vähän katsella että missä hinnoissa ne täällä pyörivät.

Ensimmäisen silmiinsattunut oli Nikonin 75dollarin digipokkari. Ihan ok kamera ja olisin varmaan tyytynyt siihen, koska se oli musta ja halvin, mitä löytyi ja olen laiska. Onneksi A oli mukana vähän tarkempine kriteereineen ja katselimme vielä ympärillemme. Toinen vaihtoehto oli FujiFilmin 88dollarin kamera, jossa oli vähän paremmat ominaisuudet, mutta se on merkkinä niin tuntematon meikälle, että vähän epäilytti. Ja toisekseen siinä oli pieni näyttö ja minisäätönapit takana, joten en tykänny niin paljon. Niitten välillä siinä sitten puitiin hyvä tovi, kun huomiomme kiinnitti Canonin 195dollarin kamera, joka oli nyt alessa vain 99$. Se oli vielä vähän parempi kuin kaksi edellistä, mutta MUTTA se toimi akulla. Näin matkalaisena on huomattavasti kätevämpää käyttää paristoja, ne kun saa vaihdettua, varsinkin kun allekirjoittanut ottaa niitä kuvia noin miljoonan päivässä.

Mikään pakkohan sitä kameraa ei olisi ollut ostaa juuri tuolta, mutta tuskin sitä halvemmallakaan ihan heti löytää ja eipähän tarvitse teidänkään pilata silmiänne enää kännykkälaatuisiin kuviin (en usko -toivo- olevani ihan niin huono kuvaaja, että eroa ei edes huomaisi). Joten mukaan tarttui tämä punainen ihanuus: Canon A4000.

Katsotaan nyt sitten, miten pärjäilen akkukameralla tai sitten unohdan aina ladata sen eikä täällä nähdä enää yhtään kuvaa yhtään mistään. Meidän elektroniikkaperhe on siis jälleen kokonainen ja meikän rahapussi hiukan kevyempi, joten näillä on hyvä mennä eteenpäin!