Halipäivä

Keskiviikkona oli meidän viimeinen työpäivä. Se tuli vähän puuntakaa, meille vain ilmoitettiin, että jos ette halua poimia mehuomenoita, voitte mennä kotiin. Ja sillä hinnalla ja ottaen huomioon meidän hitauden se ei olisi ollut kannattavaakenellekään. Joten snobeiltiin ja sanottiin kiitos kaunis ei mehuomenoille ja lähdettiin takaisin hostellille. Ajateltiin viettää tässä jokunen vapaapäivä ja katsella, jos täältä Hastingsista löytyisi töitä, jos ei löydy, niin sitten jatkamme matkaa jonnekin muualle.

Ensimmäinen vapaapäivä kului mukavasti eläinten parissa. Bongasin paikan esitteen joitain päiviä sitten, mutten ollut varma pääsisimmekö ikinä sinne, sillä ainoat vapaapäivät mitä omenanpoiminnasta saa ovat sadepäivät ja tuo paikka ei ole auki silloin. Mutta kiitos töiden loppumisen, meillä oli koko kaunis aurinkoinen päivä aikaa varattuna vain meille. Joten lähdettiin tutustumaan Farmyard Zoohon, eli kotieläintarhaan. Ja koska kaikki on kivempaa porukalla, saatiin Simonkin innostumaan ja lähtemään mukaan. Matkakin sujui helpommin autolla eikä tarvinnut miettiä aikatauluja sun muita turhuuksia.

Minulla ei ollut kovin suuret odotukset, ajattelin että paikka on pieni ja eläimiä ehkä muutama, mutta jos pääsee silittämään edes yhtä lammasta se on sen arvoista. Lähdimme kymmenen aikaan hostellilta ja ajelimme hetken aikaa. A toimi kartalukijana, jostain kumman syystä minulle ei annettu tätä vastuutehtävää, ei sillä että olisin suuresti sitä hinkunutkaan. Liian tuoreessa muistissa on jokainen pöljänpolku, joita pitkin on pitänyt kätköillessä minun kartanlukutaitojeni ansiosta mennä. Mutta perille päästiin ja ensimmäisenä ostimme liput, joiden hinta ei huomannut päätä. Samalla ostimme jokaiselle kupillisen maissia, ehkä elämäni parhaiten käytetty dollari ikinä.

Ensimmäisenä pihalta löytyi aasi, josta sanottiin, että älä ruoki, se syö sun sormet. Yritin siis vain silittää sitä, mutta kyseinen eläin ei ollut kovin yhteistyöhaluinen, joten jatkoimme matkaa vuohien luo, jotka olivat huomattavasti ystävällisempiä. Niitä sai silittää ja ne melkein kiipesivät aitauksen yli tai läpi saadaksen ruokaa. Tiedän, että koko päivän minusta tykättiin vain koska minulla oli kupillinen maissia, mutta ihan sama, minusta kuitenkin tykättiin.

Sitten löysimme papukaijan, oikein sievän sellaisen. Sen häkin kyljessä oli teksti että se saattaa joskus purra. No eihän se meitä estänyt, eikun sormia häkkiin ja maissipaloja kaijalle. Ensimmäiset kaksi maissinjyvästä se ottikin oikein nätisti, mutta kolmannen kohdalla se janosi mieluummin ihmisverta. Päivän ensimmäiseksi uhriksi joutui A, jonka sormessa on nyt papukaijannokan mentävä kolonen. Hävytön lintu keikisteli vielä sievän voitontanssin nauraen räkäisesti meidän kauhistellessa sen ilkeyttä, vai ei muka eläimillä ole persoonallisuutta! Eihän siinä, laastaria sormeen ja matka jatkui. Seuraavaksi törmäsimme alpakoihin (kai, saattoivat ne olla laamojakin, tai mitä näitä nyt on, kuka niitä kylttejä kumminkaan lukee?). Ne olivat nälkäisiä ja ilmaisivat sen hyvin selkeästi. Siihen kuluikin hyvä osa maissista, kun en vaan raaskinut lähteä ja ne olivat niin hauskoja elukoita.

Jotenkin revin itseni irti sieltä, matkalla siliteltiin hevosia ja sitten jatkettiin seuraavalle pihalle. Tämä olikin paljon laajempi alue, josta lähdettiin kulkemaan polkua oikealle. Ensimmäisessä häkissä oli kalkkunoita ja vuohia. Kalkkunoita ei kukaan suostunut ruokkimaan kädestä, mutta vuohet sen sijaan olivat taas mitä ystävällisimpiä otuksia ja söivät oikein sievästi kädestä.

Niiden jälkeen löysimme pienen sturtsin. Tämäkin vähän arvelutti, että kannattaakohan tuota syöttää kädestä, mutta esitteessä oli kuva, jossa niin tapahtui, joten pitihän se kokeille. No tyhmyydellä on aina hintansa. Ei sillä, ei se kovasti purrut, mutta kyllä sinne jäi allekirjoittaneen pieni käsi nokan väliin.

Seuraavassa häkissä oli bambeja, hiukan säikkyjä eivätkä juuri välittäneet silittelyistä, mutta ruuan perässä nekin tulivat aika lähelle.

Varmaan ensimmäinen kerta, kun pääsin noin lähelle kaurista ja vielä silittämäänkin sellaista. Todella hauskoja elikoita ja Aakin tuntui ihastuvan niihin. Tosin olen aika varma että ainakin puolet ajasta hän mietti, että miltähän tämäkin maistuisi. Hyvältä luultavasti.

Matkalla nähtiin ankkoja ja hanhia (kai ne oli hanhia). Äänekkäitä otuksia ja mitä hassuimman näköisiä. Ensimmäisenä huomiomme kiinnitti tukka-ankka.

Kiharahanhet kipittivät hirveää kyytiä aidan viereen, kun huomasivat että meillä on ruokaa. Siinä sitten vedonlyönti pystyyn, että kuka niistä on eka perillä, loppumatkan ne kylläkin juoksivat jonossa, joten lopputulos ei ollut kovin yllättävä. Sen jälkeen ne seurasivatkin meitä aidan toisella puolen niin kauan kuin kykenivät. Ja hellyttävästi ja todella kuuluvasti vaakkuivat lisää ruokaa, joten niillekin kului aika paljon minun maissivarannoista.

Jakkihärkä ei ollut kovin ihmisläheisellä (nälkäisellä) tuulella, joten katseltiin vain kauempaa ja annettiin hänen olla rauhassa. Oli kyllä niin pehmeän näköinen otus, että olisi tehnyt mieli mennä viereen köllimään aurinkoon ja ottamaan pienet nokoset.

Sitten löydettiin tämä hauskan näköinen kaveri, joka ei ollut kovin perso ruualle, mutta sitäkin uteliaampi ja se tykkäsi silityksistä. En valittanut ja jumituinkin hetkeksi hengaamaan sen kanssa. Kuvaan on myös ikuistettu Aan laastaroitu sormi, tottakai.

Possuja siellä oli paljon ja kaikennäköisiä, mutta niitä ei saanut syöttää, sillä niille maistui sormet siinä missä maissikin.

Tämä minupossuset olivat kyllä maailman suloisimpia ja olisivat ihan rauhassa saaneet syödä minun sormet, jos niiden äitieläin ei olisi ollut ihan noin lähellä.

Useimmat lampaat olivat myös ystävällisiä, nälkäisiä ja pehmeitä. Niitä olisi tehnyt mieli halailla enemmänkin.

Nähtiin myös yksi viisijalkainen lammas.

Tämä seuraava lammas muistutti aika paljon kotipuolessa odottelevaa koiraystäväämmme. Yhdennäköisyys on melkoisen huomattava. Eli porukoille tämmöisiä pihalle, niin ei tarvitse enää ajaa ruohoa eikä ole Mimmu yksinäinen.

Viimeiset vuohet olivat myös hyvin silitysalttiita ja Aan piti jo huomauttaa, että jokohan lähdettäisiin. Mutta kun ne tulivat siihen ihan lähelle ja niitä sai silittää sydämensä kyllyydestä, olisin voinut jäädä siihen loppupäiväksi enkä lähteä mihinkään.

Paitsi että juuri ulkoportin vieressä oli marsuja, joista sanottiin, että saa ottaa syliin. Siellä oli myös vauvamarsuja, todella pieniä, söpöjä ja hauraita, mutta ne piti jättää rauhaan. Tosin paijjausehdotus koski luultavasti vain lapsia, mutta ihan sama, valkkasin marsun ja silittelin sitä sylissäni tovin verran. Siihen olisi voinut unohtua, se oli niin ihana ja pehmä ja mutuinen ja meinasin jo tunkea elukan reppuun, kun muistin että hei ainiin, minä olen allerginen näille otuksille. Hups. No pieni ihottuma toimii hyvänä muistoja, ei siihen kuole.

Eläinten parissa vierähti mukavasti pari tuntia ja pieniä vammoja lukuunottamatta päivä oli oikein onnistunut ja täynnä silityksiä, halauksia ja ihania otuksia.