Sunnuntaikeräilyä

Hyvä että pidettiin se vapaapäivä tuossa viikolla eikä menty poimimaan mehuomenoita. On nimittäin jo aika väsynyt olo. Täällä on ollut todella kaunis ilma koko viikonlopun, joten töitä on riittänyt. Talvi mukamas... tuntuu että se on vain urbaanilegenda. Olen töissä pitkissä housuissa ja pitkähihaisessa paidassa ihan vain sen takia että aurinko paistaa niin kuumasti ja no, ehkä ne raapivat oksat vaikuttavat myös asiaan.

Töissä on ollut aika tasaista, yleensä mennään sillä 7 korin päivävauhdilla, mikä  on ihan hyvä. Mietittiin lauantaina, että miten voitaisiin parantaa ja nopeuttaa poimimista ja sunnuntaina kokeiltiin käytännössä. Emme enää kurottele kaikkia mahdottomia omenoita sieltä kaikkein kaukaisimmasta oksasta, ei haittaa vaikka yksi tai kolme omenaa jää latvaan. Minä kerään korini tikkailla ollessa niin täyteen kuin mahdollista, enkä vain puolikasta, minkä kanssa olisi mukava tulla alas. Täydemmän korin kanssa se on epämukavaa ja mustelmaista, mutta selviän. A taas kerää niitä omenoita hiukan vähemmän eikä koria kukkuroilleen, jotta pääsee tikkailta alas nopeammin. Liikutaan muutenkin ripeästi eikä jäädä jumittamaan ja pohtimaan maailmankaikkeutta liiaksi. Omenat syödään vauhdissa ja samalla toisella kädellä voi kerätä lisää omenoita. Matkan puulta korille voi yrittää liikkua mahdollisimman nopeasti: A hölkkäsi, minä liikkasin sen täyden korin kanssa vähän säälittävämmin.

Kaikki tuo tuotti jo tulosta, kerättiin parhaimmillaan alle tuntiin yksi kori. Tosin se aiheutti sitten enemmän vammoja, ainakin minulle. On ihan normaalia, että tiputtaa pari omenaa tai lyö itseään oksalla silloin tällöin tikkaita asetellessa, mutta sunnuntain saldo oli kyllä jotain niin historiallista, että pakko kirjata ylös:

-palovamma aukesi johonkin terävään oksaan (palovamman sain siis aamiaismunakasta tehdessä), joten pikkurillistä puuttuu hiukan ihoa, ja tottakai se kohta raapiutui sen seitsemän miljoonaa kertaa oksiin
-omena tipahti suoraan silmäkulmaan, ei onneksi ole ainakaan vielä mustelmaa
-omena tipahti takaraivoon, en tiedä onko mustelmaa
-omena tipahti olkapäähän, on mustelma, useampikin
-löin itseäni tikkailla sekä takaraivoon (tukijalalla) että ohimoon (sillä tikaspuolella)
-kaadoin tikkaat ja revin reiteni hajalle samalla, kahdesti
-meinasin puhkaista silmäni muutaman kerran oksalla, ensin tökkäämällä ja sitten sivaltamalla, kerran tiputin oksan suoraan avonaiseen silmääni
-muutenkin oksilta saa aina silloin tällöin herättelevän litsarin
-sain miljoona tikkua käsiini
-paljon läheltä-piti-tilanteita, yleisin on tikkailta lipeäminen kun sitten kuitenkin pitää kurkottaa sitä kaikkein kaukaisinta omenaa
-säärien ja polvien hakkaaminen tikkaisiin ja oksiin on ihan normaalia, joten ihoni alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän dalmatialaista

Aakin rävelsi ja löi itseään tikkailla niin että korvissa soi ja tähtiä näkyi. Aan käsivarret on kans aika näkemisen arvoiset: ne on täynnä pieniä ja vähän isompiakin naarmuja oksien jäljiltä. Eli en ole ainoa. Ja jos joku miettii, että eihän se nyt niin voi koskea, kun omena tipahtaa päähän, niin kyllä voi! Varsinkin, jos se on tällainen ja kasvaa siellä harvinaisen ärsyttävässä latvassa mahdottoman korkealla:

En silti valita, noita isoja omenoita on helppo kerätä ja ne täyttävät korit nopeasti, siis silloin kun eivät tipahtele ilkeyttään kerääjän päähän. Teimme lyhyemmän päivän, sillä traktorikuskit halusivat kotiin sunnuntain viettoon ajoissa. Teki ihan hyvää, että pääsi itsekin vähän aiemmin pois. Nuo kahdeksan tunnin+ päivät yhdellä vartin tauolla alkavat vaatia veronsa: näin jo untakin omenan poiminnasta, jossa maailma loppui, jos en kerännyt riittävän nopeasti.

Lounastauolla meitä viihdytti taas kktiainen. Se tuli selvästi kyttäämään meidän ruokailua: puhuttiin, että tämän korin jälkeen pidetään ruokatauko, niin jo ilmestyi pieni otus viuskuttamaan läheiselle oksalle. Se seurasi perässä, kun A haki eväsrepun ja lenteli ympärillä koko syönnin ajan. Ja tottakai jaoin Aan myslipatukan linnun kanssa, joten saimme uuden ystävän.

Töiden jälkeen oli hyvä rentoutua kuplamuovin parissa. Työkavereilla oli sitä vaikka muille jakaa, joten pitihän sitä päästä poksuttelemaan. Naurettiin, että taitaa olla aika kansainvälinen juttu tämä.

Simonilla oli ehkä paras tekniikka ikinä: kääriä se kuplamuovi aina vaan pienemmälle ja pienemmälle rullalle, jotta se poksui mahdollisimman monesta kohtaa yhtäaikaa. Saattoi siinä muut asukkaat miettiä että mitä ihmettä, nyt niillä on pää pehmennyt auringossa.

Asustamme tässä hostellissa ainakin vielä viikon, ja pääsemme pian muuttamaan ihan sisätiloihin! Ei tarvitse enää nukkua ja herätä jääkylmässä asuntovaunussa, niin ihana kuin tämä muuten onkin. Toivotaan ainakin, että sisällä on lämpimämpi, ja ehkä ne aamut on sitten vähän helpompia.

Sovimme myös, että maksamme osan asumiskuluista siivoamalla. Siivoaminen vie noin tunnin päivässä, seitsemänä päivänä viikossa ja sillä saamme puolet kuluista pois, mikä on aika iso säästö. Ja tunti ei tunnu mahdottomalta, vaikka töiden jälkeen onkin aina aika poikki.  En tiedä, miten pitkään omenanpoimintahommia enää on, toiset sanoo pari viikkoa, toiset että vain pari päivää. Joten sen jälkeen sitten jotain uutta. Ehkä kiwejä välillä (hedelmiä, ei paikallisasukkaita).