Laukut saatiin pakattua jo lauantai-iltana, petivaatteita ja aamiaispaistinpannua lukuunottamatta. Jotenkin ihmeen kummassa laukkujen kanssa ei tehnyt niin tiukkaa kuin olisi voinut olettaa, jos toki siihen auttoi se että tyynyt, Aan kengät ja paistinpannu pistettiin roikkumaan reppujen ulkopuolelle. Painorajat (kyllä, linja-autoon) ylittyivät leikiten, mutta onneksi niitä ei kukaan sen kummemmin tarkistellut. Kuvia tästä meidän legendaarisesta pakkausonnistumisesta ei ole, sillä taisin hävittää kameran, eli unohtaa sen bussiin. Mutta sen parempi teille, voitte käyttää mielikuvitustanne ihan vapaasti ja kuvitella kaiken meidän tavarapaljouden pakkautuneen hyvin pieneen tilaan. Ja kuten ennustin, Descent oli laukussa ensimmäisenä vuorattuna vaatteilla ja muulla sälällä.
Bussimatka meni oikein rattoisasti, eikä edes kuoltu nälkään kun varauduttiin banaanein, kuivatuin aprikoosein ja rusinoin. Aa söi myös parikolme samosaa, mutta ne olivat hiukan liian mausteisia minun makuuni. Matkalla pysähdyttiin muutaman kerran, että olisi voinut käydä mäkkärissä syömässä, mutta onnistuttiin välttämään.
Suurimman osan ajasta minä istuin nenä (ja edesmennyt kamera) kiinni likaisessa ikkunassa ja tuijottelin maisemia, A luki kirjaa ja häiriintyi välillä minun tökkiessä että kato, lampaita. Vihdoinkin täällä näkyy lampaita! No ei nyt vieläkään niin paljon kuin kuvittelin -mielessäni bussimatka olisi pitänyt keskeyttää ainakin kolmesti lammaslauman takia-, mutta sentään jotain. Aina välillä näkyi hauskoja omakotitaloalueita, joiden takapihoilta löytyi lehmiä ja lampaita. Muutenkin maisemat olivat enemmän sellaisia kuin odotin Seelannilta: kumpuilevia ruohoalueita ja aidattuja peltoja, joita yksittäiset puut häiritsivät ja korkeammat rinteet reunustivat, siihen vielä lisättynä ukkostaivas niin oli aikas nättiä.
Lähtöä edeltävänä päivänä soiteltiin yhdelle omenatilalle, että oisko töitä, tullaan huomenna ja onnistuuko majoitus. Ei pidätelty henkeämme, että onnistuisi tai että kukaan näkisi vaivaa sen eteen, että päästään jonnekin. Mutta, kun lopulta saavuttiin Hastingsiin aikataulusta hiukan myöhässä ja saatiin laukut haltuumme, paikalle asteli mies pikkulapsi sylissään ja kysäisi, että odotetaanko jotakuta. Olimme todella iloisesti yllättyneitä, kun hän vei meidät majapaikkaan ja ilmoitti, että maanantaina voi tulla töihin ja näytti vielä henkilön, jonka kyydissä päästäisiin töihin. Aina välillä tämä näiden ihmisten ystävällisyys ja muidenhuomioonottamis-kyky pistää positiivisesti ihmettelemään.
Eli nyt asustellaan taas hostellissa, ihan hiukan liian kalliissa, mutta onpahan omaa tilaa. Ai ja ei tosiaan asuta missään sisätiloissa vaan asuntovaunussa, johon mahtuu tasan sänky ja matkalaukut lattialle. Ei me onneksi muuta tarvitakaan, mutta täällä on vain hiukan kostennihkeä nukkua, kun ulkona sataa lähes koko ajan. Muut hostellin tilat ovat oikein mainiot, keittiö on siisti, mukavan suuri ja sieltä löytyy kaikki tarpeellinen ja säilytystilaa on riittävästi. Asukkaita täällä ei taida olla kuin viitisentoista tällä hetkellä ja alkoholi on kielletty, joten meteliä ei pitäisi olla juuri ollenkaan, mikä tarkoittaa hyviä yöunia, joita onkin kaivattu. Ei voitu kuin nauraa, että siirryttiin sitten Aucklandin suurkaupungista asustelemaan asuntovaunuun pikkukaupungin laitamille, missä ympärillä on yli 70 viinitilaa ja varmaan yhtä monta omenafarmia. Ja niitä lampaita. Mutta minä ainakin tunnen oloni hiukan kotoisammaksi.
Maanantaiaamuna herätys olikin sitten kello 06.00, josta nopsaan aamiainen naamaan ja kanssahostelliasujan kyydillä työpaikalle. Ihan ensimmäiseksi minulle sanottiin, että pitää lyhentää kynnet. Kyselin saksia, viilaa tai mitä tahansa teräasetta, mutta ei ollut, joten ensimmäisen puolisen tuntia pureskelin sitten kynsiäni todella ahkeran näköisenä. Työtehtävänä oli siis poimia omenoita. Meille annettiin pienet korit, joissa oli reppuhihnat ja sanottiin, että omenoita pitää kohdella sitten varovaisesti, niitä ei saa puristella ja ne pitää poimia hellästi koko kämmenellä, ne saavat niin helposti mustelmia. Alkuun piti kerätä 60% punaisia omenoita. Piti siinä hetki miettiä, että onkohan tämä nyt 60% vai 50% punainen, joten tahti oli aika hidas, mutta kyllä siihen lopulta pääsi jyvälle ja homma nopeutui. Lounaan jälkeen kerättiin mehuomenoita, joita sai kohdella hiukan huonomminkin, joten ei mennyt aikaa ja energiaa miettimiseen, että onko tämä nyt oikean punainen tai onko tässä vikaa tai koskeekohan siihen, vaan sai vain heitellä niitä koriin. Meille maksetaan sen mukaan mitä kerätään, eli yhdestä kerätystä korista saadaan noin 30dollaria verojen jälkeen. Koriin mahtuu noin bauttiarallaa 2000 omenaa. Kerättiin yhteensä viisi koria ensimmäisenä päivänä, joten noin 5000 omenaa per nenä. Ja niitä omenoita saa muuten syödä ihan niin paljon kuin haluaa, joten siinä säästää lounasrahat ja mielettömän hyviäkin ne vielä olivat, mutta noin kolmen omenan jälkeen tuli jo ähky ja nyt tuntuu siltä, ettei halua enää ikinä nähdäkään omenoita, paitsi että huomenna uusiksi!
Kuvan tilanne on lavastettu, ei sitä työtä oikeasti tehty naama noin virneessä, ainakaan enää loppuvaiheessa. Työ on rankkaa, repun kantaminen käy hartioihin ja alaselkään (varsinkin sen kuuluisan lumihankipuolivoltin jälkeen), kurottelu sattuu niskaan ja hiukan käsiin ja toki 8 tunnin kävely edestakaisin tuntuu myös jaloissa. Sen lisäksi minun kädet on verillä niiden mehuomenoiden itsepäisyyden takia, ne oli välillä niin tiukassa, että piti ihan kunnolla repiä. Mutta tykkään silti tuosta työstä, kai sen takia että on vihdoin jotain tekemistä ja siitä maksetaankin. Laskeskeltiin, että pitäisi kerätä noin 7-8 korillista omenoita, että se vastaisi minimipalkkaa ja saataisiin vielä säästöönkin rahaa, eli saadaan nostaa tuota keräystahtia jonkin verran. Katsellaan tässä samalla muita töitä, jos vaikka minimipalkalla voisi tehdä jotain vähemmän raskasta ja mahdollisesti asuntoakin täältä läheltä, mutta ainakin hetki jatketaan näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti