Keskiviikko otettiin rauhallisesti ja minä nukuin varmaan kolmet päikkärit jo ennen puoltapäivää. Sittenpä olikin energiaa lähteä läheiseen puistoon pelaamaan frisbeegolfia. Kiekot sai vuokrattua paikallisesta urheiluliikkeestä hurjaan 5dollarin päivähintaan, joten ei tarvinnut olla huolissaan budjetista.
Pelattiin Suomessa frisbeegolfia pari kertaa, mutta ei tosiaan olla hyviä siinä (tai minä ainakaan) ja ensimmäiset väylät jätin suosiolla laskematta, että montako heittoa meni päästä maaliin. Täällä on ihan kiva ja iso kenttä, missä on mukavan erilaisia väyliä. Pikkuhiljaa heitot alkoivat onnistua edes hiukan paremmin ja pysyivät edes suunnilleen suunnassaan. Tosin huomattiin, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia pitkillä väylillä, sillä tarvitsen ainakin kaksi heittoa samaan matkaan kuin A yhden. Mutta ei se mitään, yritin loistaa sitten niillä lyhyemmillä väylillä. Yleensä onnistuin silti kämmimään nekin jollain mystisellä tavalla ja pari kertaa piti kirmata sen kiekon perään, ettei se vierisi hirveän syvälle jorpakkoon. Oli nimittäin lämmin.
Sillä välin, kun A keskittyi pelaamiseen, minä keskityin ihanaisten luontokappaleiden kuvaamiseen. Löysin ankan samalla kun etsin Aan kiekkoa joesta. Siinä, kun minä vierittelin kiekkojani suurimman osan ajasta pusikon puolelle, A vain nakkasi omansa jokeen, tietysti.
Ja löysin Seelannin IsoPulun, kun piti aloittaa toinen kierros.
Hauskaa oli, vaikka hävisin ja tuli kierrettyä puisto pariinkiin kertaan läpi, joten sai mukavasti ulkoilua.
Torstaina sää näytti taas kerran hiukan vaihtelevalta, välillä paistoi aurinko, välillä oli pilvistä ja välillä melkein satoi. Ja kun kastumisen mahdollisuus kerran oli, niin päätettiin sitten käyttää se hyväksi ja lähteä kruilaisemaan moottoriveneellä kanjonijoelle. Tai siis istuttiin kyydissä, kun joku osaava ihminen ohjasi venettä.
Matka kesti noin tunnin verran ja bussista näimme mitä hienoimpia maisemia. Ja tie oli aika pelottavan pieni ja mutkainen, mutta ei se mitään.
Tuolla kanjonin lähellä on kuvattu aika paljon Sormusten herran kohtauksia ja tässä on esimerkiksi Mordorin portti, tai no, puolet siitä.
Tässä on kieleke, jolta Aragorn tipahti jossain kohtaa.
Ja tässä ihan random KingKong-kivi.
Joo joo, se näyttää ihan gorillan päältä, uskokaa pois. Päästiin lopulta joelle ja saatiin sadetakit ja pelastusliivit ja päästiin veneeseen. Meitä oli seitsemän henkeä kuskin lisäksi ja me päästiin ensimmäisinä istumaan ihan veneen perälle, niinkuin liput myynyt poika opasti.
Alkuun ajeltiin hetki edestakaisin ja tehtiin hauskoja pyörähdyksiä. Mentiin jokea alaspäin ihan mukavaa vauhtia ja osa kohdista oli melko kapeita. Joki kulkee tosiaan kanjonissa, joten rannat olivat usein pystysuoria kiviseinämiä.
Pysähdyttiin aina silloin tällöin ja kuski varmaan kertoi kaikkea mielenkiintoista, mutta koska istuin perällä, en kuullut juuri mitään. Tässä kohtaa oli nätti vesiputous ja paljon metalliromua.
Sitten löytyi vanha silta ja benjihyppypaikka.
Seuraava pysähdyspaikka olikin sitten hiukan kuuluisampi. Tässä kuvattiin Sormusten herran kohtaus, missä Arwen kantaa Frodon haltioiden maahan joen yli sormusaaveiden jahdatessa heitä. Tämä on nyt se joki ja toisella puolen alkaa haltiamaat, joille päästiin myöhemmin. Aika siistiä.
Ajelimme yhteensä noin puolisen tuntia jokea edestakaisin ja varsinkin paluumatka sujui aika vauhdikkaasti. Eikä menty kovin suoraa linjaa tai keskellä jokea, mikä oli oikein hauskaa. Kastuttiin molemmat sadetakeista huolimatta, mutta onneksi sää oli suhteellisen lämmin.
Veneestä päästyä jatkettiin linja-autolla tosiaan niille haltiamaille ja käytiin katsomassa benjihyppypaikkaa ylhäältä. No yllättäen sieltä oli aika nätit maisemat.
Ja minä bongasin myös joen toisella puolella vuorenrinteessä olevat hobitinkolot! Opas olisi varmaan sanonut niiden olevan luonnonmuodostelmia tai silmien valehtelevan tai antanut jonkun muun järkiselityksen, mutta enpä kysynyt, joten nyt ne ovat aina ja ikuisesti minulle hobittiasumuksia.
Näilläkin vuorilla kuvattiin joku kohtaus Sormusten herrasta ja lähemmillä kukkuloilla osa Wolverine-elokuvasta (siitä ensimmäisestä).
Kaikenkaikkiaan taas viehättävä ja hauska retki, josta ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
perjantai 18. lokakuuta 2013
tiistai 15. lokakuuta 2013
Jännityspäivä
Tiistaina nukuttiin pitkään ja aamiaisella joku katsoi Aladdinia niin sitten sekin vähän venähti. Oli hassua katsella sitä englanniksi, kun muisti kaikki vuorosanat ulkoa suomeksi.
Kun jaksettiin lähteä ulos, kierreltiin kaupunkia, kunnes kyllästyttiin. Minä halusin nähdä kummitustalon ja A suostui lähtemään mukaan, vaikkakin pienen suostuttelun jälkeen. Täällä on siis elävä kummistustalo, vähän kuin kummitusjuna, mutta saat itse kävellä ja siellä on muita ihmisiä sinua pelottelemassa.
Saatiin ohjeiksi seurata punaisia valoja ja olla lyömättä ketään, vaikka ne tulisivatkin lähelle. Meidän käskettiin myös pysyä yhdessä koko ajan ja jos jossain vaiheessa kaikki olisi liikaa ja haluaisi luovuttaa, ei tarvinnut kuin seisoa paikoillaan ja huutaa "kana" ja joku tulisi hakemaan ulos. Lupaavaa.
Liikuttiin niin, että minä menin ensin ja A tuli perässä pitäen kiinni minun olkapäästä. Oletan, että se oli A koko ajan. Sisällä oli todella pimeä eikä siellä tosiaan nähnyt eteensä yhtään. Pienet punaiset valot yleensä löysi ihan hyvin ja sitten sitä vain haparoitiin menemään. Pari kertaa piti ihan kiljua, mutta suurimman osan aikaa vain hätkähti joko kovia ääniä, äkkinäisiä valoja tai kosketusta. Ja kun silmät tottuivat pimeään, silmäkulmastaan yleensä näki jonkin liikkuvan tai kuuli askelia ja huohotusta. Vähän väliä joku kuiski korvaan, että jää tänne leikkimään ja älä mene pois sun muuta kivaa. Silloin tällöin joku silitti päätä, joskus joku tarttui jalkaan ja kerran melkein kävelin jonkin päälle ennenkuin se juoksi pakoon.
Ketjuhuone oli ehkä kamalin. Yleensäähän siis edetessään ei nähnyt juuri mitään ja kun seinä tuli vastaan niin sitten käännyttiin jonnekin päin kunnes uusi seinä tuli vastaan. Ketjuhuoneessa kävelin nurkkaan ja törmäsin johonkin pehmeään, siinä vaiheessa vaistot sanoivat että poispoisäkkiäpois, mutta sitten törmäsi ketjuihin ja siellä ketjujen takana joku huusi hyvin vihaisesti. Siellä katoista roikkuvien (oletan, en nähnyt mitään) ketjujen keskellä oli vaikea suunnistaa, vaikka valon näkikin. Ja yhtä-äkkiä joku tarttui käteeni ja riuhtaisi niin kovasti, että olin menettää tasapainoni. Pian tunsin, että Aakin riuhtaistiin pois. Tai yritettiin riuhtaista, Aan ote minun olkapäästä oli sen verran tiukka, että minä menin mukana. Pian tasapainon löydyttyä jatkettiin matkaa kaikkien niiden vihaisesti huutelevien otusten keskellä yrittäen välttää ketjuihin tai niihin otuksiin törmäämistä. Sieltä selvittyä oltiinkin jo ulko-ovella.
Kokemus oli todella kiva (okei, ehkä väärä sana), muttei niin ahdistava kuin kuvittelin. Kuvittelin sellaisen labyrintin, jossa juuri ja juuri näkee eteensä ja siellä olisi tyyppejä sinua jahtaamassa ja saisit oikeasti juosta paniikissa tai niskaan tiputettaisiin kasa hämähäkkejä, kun käännyt väärään suuntaan tai jotain. Mutta tuolla tuli oikeastaan keskityttyä niihin valoihin ja niiden seuraamiseen, joten sinänsä aika rentoa, kun tiesi, ettei voi eksyä. Ja koko ajan tiesi, että ne ovat vain ihmisiä eikä siellä ole mitään sen kamalampaa, joten hyvillä mielin kuljettiin koko matka, eikä jänistetty kesken kaiken. Ollaan ehkä vähän tylsiä, odotin, että olisin pelännyt enemmän. Mutta käymisen arvoinen kokemus, ehdottomasti.
Sen jälkeen käveltiin taas päämärättöminä ympäri kaupunkia ja suunniteltiin jo kiiwien katselua, mutta se maksoi vähän turhan paljon ja kun sellainen on kuitenkin kerran jo luonnossä nähty, niin ei se ehkä eläintarhassa ole ihan niin hienoa enää. Mentiin infopisteelle katselemaan esitteitä, että keksittäisiin jotain halpaa tekemistä. Täällä olisi tosiaan niitä kävelyreittejä vaikka muille jakaa, mutta ei vielä näillä jaloilla.
Löydettiin itsemme lopulta gondolihissistä menossa korkeuksiin.
Ja korkealle se menikin. Ja ne maisemat taas! Nähtiin koko Queenstown samalla kertaa.
Ja joku hullu hyppäämässä alas.
Ylhäällä katseltiin hetki maisemia, mutta suunnitelmissa oli vielä lugeilua. Eli laskemista rullalauta-autoilla mäkeä alas hirveää kyytiä pientä ja mutkaista tietä pitkin.
Mentiin vielä pienemmällä hissillä ylös ja saatiin hienot leimat. Minä sain gängstätyyliin kirjaimet rystysiin, kiitos kämmekkäiden. Ai niin, siellä ylhäällä satoi lunta, siksi kämmekkäät, oli kylmä.
Meille opastettiin nopsaan mäkiautojen toimintaperiaatteet, eli tästä se jarruttaa ja tästä kääntyy, aika helppoa. Ja sitten vaan mäkeä alas. Mäkiä oli kaksi eri vaikeusastetta, eikä vaikeampaan saanut mennä ennen kuin oli laskenut helpomman. Meillä kuului onneksi pakettiin kaksi laskukertaa, joten päästiin molemmat mäet alas. Ja se oli ihan mielettömän kivaa ja siistiä! Ensimmäinenkin mäki oli suht haastava ja siinä sai jarrutella, että pääsi mutkista ja välillä saattoi laskea vain vapaalla hurjaa vauhtia. Toisessa mäessä oli jo pudotuksiakin, missä auto lähti hetkeksi tiestä irti ja tiukempia kurveja, mutta siinä vaiheessa oli jo niin yhtä sen rulla-autonsa kanssa, että ihan hyvin meni. Ja nopeasti, sanoinko jo, että se auto meni aika vauhtia alamäkeen?
Ihan mieletöntä ja melkein ostettiin uusintakierroksia, mutta niistä ei olisi tullut loppua, joten jätettiin väliin tällä kertaa. Sen jälkeen istuttiinkin hetki ja ihailtiin vain maisemia. Ja hienosti poseeraavaa lintua.
Siinäpä sitä olikin jo ihan riittävästi yhdelle päivälle. Huomenna sitten taas jotain ihan muuta.
Kun jaksettiin lähteä ulos, kierreltiin kaupunkia, kunnes kyllästyttiin. Minä halusin nähdä kummitustalon ja A suostui lähtemään mukaan, vaikkakin pienen suostuttelun jälkeen. Täällä on siis elävä kummistustalo, vähän kuin kummitusjuna, mutta saat itse kävellä ja siellä on muita ihmisiä sinua pelottelemassa.
Saatiin ohjeiksi seurata punaisia valoja ja olla lyömättä ketään, vaikka ne tulisivatkin lähelle. Meidän käskettiin myös pysyä yhdessä koko ajan ja jos jossain vaiheessa kaikki olisi liikaa ja haluaisi luovuttaa, ei tarvinnut kuin seisoa paikoillaan ja huutaa "kana" ja joku tulisi hakemaan ulos. Lupaavaa.
Liikuttiin niin, että minä menin ensin ja A tuli perässä pitäen kiinni minun olkapäästä. Oletan, että se oli A koko ajan. Sisällä oli todella pimeä eikä siellä tosiaan nähnyt eteensä yhtään. Pienet punaiset valot yleensä löysi ihan hyvin ja sitten sitä vain haparoitiin menemään. Pari kertaa piti ihan kiljua, mutta suurimman osan aikaa vain hätkähti joko kovia ääniä, äkkinäisiä valoja tai kosketusta. Ja kun silmät tottuivat pimeään, silmäkulmastaan yleensä näki jonkin liikkuvan tai kuuli askelia ja huohotusta. Vähän väliä joku kuiski korvaan, että jää tänne leikkimään ja älä mene pois sun muuta kivaa. Silloin tällöin joku silitti päätä, joskus joku tarttui jalkaan ja kerran melkein kävelin jonkin päälle ennenkuin se juoksi pakoon.
Ketjuhuone oli ehkä kamalin. Yleensäähän siis edetessään ei nähnyt juuri mitään ja kun seinä tuli vastaan niin sitten käännyttiin jonnekin päin kunnes uusi seinä tuli vastaan. Ketjuhuoneessa kävelin nurkkaan ja törmäsin johonkin pehmeään, siinä vaiheessa vaistot sanoivat että poispoisäkkiäpois, mutta sitten törmäsi ketjuihin ja siellä ketjujen takana joku huusi hyvin vihaisesti. Siellä katoista roikkuvien (oletan, en nähnyt mitään) ketjujen keskellä oli vaikea suunnistaa, vaikka valon näkikin. Ja yhtä-äkkiä joku tarttui käteeni ja riuhtaisi niin kovasti, että olin menettää tasapainoni. Pian tunsin, että Aakin riuhtaistiin pois. Tai yritettiin riuhtaista, Aan ote minun olkapäästä oli sen verran tiukka, että minä menin mukana. Pian tasapainon löydyttyä jatkettiin matkaa kaikkien niiden vihaisesti huutelevien otusten keskellä yrittäen välttää ketjuihin tai niihin otuksiin törmäämistä. Sieltä selvittyä oltiinkin jo ulko-ovella.
Kokemus oli todella kiva (okei, ehkä väärä sana), muttei niin ahdistava kuin kuvittelin. Kuvittelin sellaisen labyrintin, jossa juuri ja juuri näkee eteensä ja siellä olisi tyyppejä sinua jahtaamassa ja saisit oikeasti juosta paniikissa tai niskaan tiputettaisiin kasa hämähäkkejä, kun käännyt väärään suuntaan tai jotain. Mutta tuolla tuli oikeastaan keskityttyä niihin valoihin ja niiden seuraamiseen, joten sinänsä aika rentoa, kun tiesi, ettei voi eksyä. Ja koko ajan tiesi, että ne ovat vain ihmisiä eikä siellä ole mitään sen kamalampaa, joten hyvillä mielin kuljettiin koko matka, eikä jänistetty kesken kaiken. Ollaan ehkä vähän tylsiä, odotin, että olisin pelännyt enemmän. Mutta käymisen arvoinen kokemus, ehdottomasti.
Sen jälkeen käveltiin taas päämärättöminä ympäri kaupunkia ja suunniteltiin jo kiiwien katselua, mutta se maksoi vähän turhan paljon ja kun sellainen on kuitenkin kerran jo luonnossä nähty, niin ei se ehkä eläintarhassa ole ihan niin hienoa enää. Mentiin infopisteelle katselemaan esitteitä, että keksittäisiin jotain halpaa tekemistä. Täällä olisi tosiaan niitä kävelyreittejä vaikka muille jakaa, mutta ei vielä näillä jaloilla.
Löydettiin itsemme lopulta gondolihissistä menossa korkeuksiin.
Ja korkealle se menikin. Ja ne maisemat taas! Nähtiin koko Queenstown samalla kertaa.
Ja joku hullu hyppäämässä alas.
Ylhäällä katseltiin hetki maisemia, mutta suunnitelmissa oli vielä lugeilua. Eli laskemista rullalauta-autoilla mäkeä alas hirveää kyytiä pientä ja mutkaista tietä pitkin.
Mentiin vielä pienemmällä hissillä ylös ja saatiin hienot leimat. Minä sain gängstätyyliin kirjaimet rystysiin, kiitos kämmekkäiden. Ai niin, siellä ylhäällä satoi lunta, siksi kämmekkäät, oli kylmä.
Meille opastettiin nopsaan mäkiautojen toimintaperiaatteet, eli tästä se jarruttaa ja tästä kääntyy, aika helppoa. Ja sitten vaan mäkeä alas. Mäkiä oli kaksi eri vaikeusastetta, eikä vaikeampaan saanut mennä ennen kuin oli laskenut helpomman. Meillä kuului onneksi pakettiin kaksi laskukertaa, joten päästiin molemmat mäet alas. Ja se oli ihan mielettömän kivaa ja siistiä! Ensimmäinenkin mäki oli suht haastava ja siinä sai jarrutella, että pääsi mutkista ja välillä saattoi laskea vain vapaalla hurjaa vauhtia. Toisessa mäessä oli jo pudotuksiakin, missä auto lähti hetkeksi tiestä irti ja tiukempia kurveja, mutta siinä vaiheessa oli jo niin yhtä sen rulla-autonsa kanssa, että ihan hyvin meni. Ja nopeasti, sanoinko jo, että se auto meni aika vauhtia alamäkeen?
Ihan mieletöntä ja melkein ostettiin uusintakierroksia, mutta niistä ei olisi tullut loppua, joten jätettiin väliin tällä kertaa. Sen jälkeen istuttiinkin hetki ja ihailtiin vain maisemia. Ja hienosti poseeraavaa lintua.
Siinäpä sitä olikin jo ihan riittävästi yhdelle päivälle. Huomenna sitten taas jotain ihan muuta.
maanantai 14. lokakuuta 2013
Kuningattaren kylä
Viikko aloitettiin Queenstownissa, melko lailla matkan määränpäässä. Tajuttiin, että ollaan lomailtu jo melkein kuukausi ja olemme kuluttaneet yllättävän vähän rahaa, hyvä me!
Löydettiin täältä hyvä ja halpa majoitus, vaikka tämä muuten aika kallis kaupunki onkin. Täällä on vain 13 000 asukasta, mutta tämä tuntuu paljon suuremmalta kaikkien turistien takia. Ja täältä tuntuu löytyvän tekemistä vaikka muille jakaa, että pitää jo vähän karsia, ettei kuluteta ihan kaikkia rahoja täällä.
Ensimmäinen päivä kului kaupunkia katsellessa ja ihmetellessä kaikkia menoja ja hullutuksia, mitä täällä voi tehdä. Pitää tehdä vielä tarkempaa suunnitelmaa, että mitä oikeasti halutaan ja mihin riittää rohkeus ja rahat ja sitten vaan menoksi. Osa jutuista on vähän säästäkin riippuvaisia, joten toivotaan sitä aurinkoa ja paljon!
Tuntuu ja näyttää oikein mukavalta kaupungilta tämä, keskustaakaan ei saatu koluttua yhdessä päivässä ja sen lisäksi täällä on paljon kuullemma kauniita kävelyreittejä, joihin voisi tutustua kunhan varpaat paranee. Ja yllättäen täälläkin näkyy vuoria joka puolella.
Ai ja hei äiteelle tiedoksi, meillä on nyt viikoksi hyvä ja ilmainen netti, että jos vaan vapaa-aikaa riittää, niin voisit päivystää skypessä joku päivä :)
Löydettiin täältä hyvä ja halpa majoitus, vaikka tämä muuten aika kallis kaupunki onkin. Täällä on vain 13 000 asukasta, mutta tämä tuntuu paljon suuremmalta kaikkien turistien takia. Ja täältä tuntuu löytyvän tekemistä vaikka muille jakaa, että pitää jo vähän karsia, ettei kuluteta ihan kaikkia rahoja täällä.
Ensimmäinen päivä kului kaupunkia katsellessa ja ihmetellessä kaikkia menoja ja hullutuksia, mitä täällä voi tehdä. Pitää tehdä vielä tarkempaa suunnitelmaa, että mitä oikeasti halutaan ja mihin riittää rohkeus ja rahat ja sitten vaan menoksi. Osa jutuista on vähän säästäkin riippuvaisia, joten toivotaan sitä aurinkoa ja paljon!
Tuntuu ja näyttää oikein mukavalta kaupungilta tämä, keskustaakaan ei saatu koluttua yhdessä päivässä ja sen lisäksi täällä on paljon kuullemma kauniita kävelyreittejä, joihin voisi tutustua kunhan varpaat paranee. Ja yllättäen täälläkin näkyy vuoria joka puolella.
Ai ja hei äiteelle tiedoksi, meillä on nyt viikoksi hyvä ja ilmainen netti, että jos vaan vapaa-aikaa riittää, niin voisit päivystää skypessä joku päivä :)
Waellus
Sunnuntaina ladattiin kätköt gepsiin ja lähdettiin taas vuorille. Ensimmäisenä etappina oli Rautavuori, joka näkyy tuolla taustalla.
Kiipeäminen oli aika hengästyttävää ja lämpimässä auringossa tuli suorastaan hiki. Mutta pääsimme ylös ja voi taivas niitä maisemia. Jo tässä vaiheessa pitää varoittaa, että jos joku on kyllästynyt vuoriin, niin kannattaa ehkä skipata tämä postaus.
Sieltä näki kaikkialle ja joka puolella oli vuoria, ihan sama minne katsoit, niin siellä oli vuoria. Osa oli korkeampia ja osa vähemmän, osa oli lähempänä ja osa kauempana, mutta paljon niitä oli ja kaikki olivat vaikuttavia.
Näiden huippujen nimi oli Twin Peaks, miksi lie jäivät mieleen.
Laskeuduimme vuoren toista puolta ja haimme muutaman kätkön ja minä taisin jo siinä vaiheessa mainita, että minun varpaisiin koskee kummallisen paljon. Taivalsimme hyvän tovin rinnettä alas ja epämääräisiä polkuja pitkin, kunnes saavuimme joelle ja seurasimme sitä seuraavat aika monta kilometriä.
Hetken päästä A ilmoitti, että tuolla olisi kätkö noin sata metriä pusikkoon päin. Ja tottakai koko matka nousua. Vähän nyrpistelin polun puutetta, mutta suostuin lopulta rämpimään. Pääsimme noin puoleen väliin rinnettä, missä kuvittelimme kätkön olevan ja gepsi näytti vieläkin vain ylöspäin. Eikähän sitä siinä vaiheessa enää huvittanut luovuttaa, joten seurailimme lampaiden polkuja ylös asti paikoitellen pystysuoraa rinnettä.
Minä pääsin kätkölle ensimmäisenä ja matkalla näin sisiliskon ja jonkun epäonnekkaan kallon ja muitakin epämääräisiä luita. Ja nättejä maisemia.
Ja niin tosiaan, löysin minä sen kätkönkin, kaninkolosta. Odottelin hetken Aata, joka rymysi vielä vaikeampaa reittiä ylös ja sitten todettiin, että alas ei mennä samasta kohtaa. Ylhäällä oli polku, jota seurailemalla pääsimme lopulta samalle tielle, miltä lähdimmekin. Siihen helppoon sataan metriin saatiin kulumaan varmaan tunti ja nyt minun varpaisiin sattui jo todella paljon.
Jatkettiin joen viertä vielä tovi, kunnes saavuimme ihan kunnon tielle ja kuljimme hienon asuinalueen läpi takaisin kohti keskustaa. Matkalla ihastelimme rikkaiden asuntoja ja puistoja ja lintuja ja purjesurffareita (mitä ne oikeesti on?). Ja löysimme lähteen, missä on kuulemma Seelannin paras ja terveellisin vesi. Oman kaivon vesi maistuu siltikin paremmalta, vaikka tuokin ihan hyvää oli.
Selvisimme hostellille noin viiden tunnin jälkeen ja kun otin kengät ja sukat pois, varpaideni kunto järkytti meidät molemmat. Minun kengät ovat olleet tähän asti ihan mahtavat ja mukavat kävellä, eivätkä ne ole aiheuttaneet ensimmäistäkään rakkulaa. Nyt minulla on kaksi varvasta ja kantapää laastareiden peitossa. Syytän eilistä rannassa kävelyä ja tuollakin reissulla mentiin osan matkaa hiekalla, mikä ei sitten lopulta tuntunut kovin hyvältä kengissä.
Mutta hengissä selvittiin ja sääkin pysyi hyvänä. Meitä varoiteltiin, että Wanakan sää saattaa vaihdella todella nopeasti täydestä auringon paisteesta rankkasateisiin, mutta ihan niin huono tuuri meillä ei ollut. Aurinko paistoi lähes koko matkan ja tuuli riepotteli silloin tällöin, pari kertaa tihkutti hiukan vettäkin, mutta ei mitään kovin suurta. Sateiden lisäksi täällä on muuten toinenkin ärsyttävä asia: hiekkakärpäset. Ne muistuttavat meidän mäkäräisiä, ovat ehkä hiukan isompia eivätkä ihan niin aggressiivivia, mutta niiden puremat kutisevat todella paljon, sitten kun ne lopulta huomaa. Ja niitä kärpäsiä on paljon. Aata ne eivät tunnu häiritsevän lainkaan, mutta minä olen täynnä niitä puremia. Epäreilua sanon minä.
Huomenna olisi tarkoitus jatkaa taas matkaa etelämmäs. Toivotaan, että siellä ei sada lunta!
Kiipeäminen oli aika hengästyttävää ja lämpimässä auringossa tuli suorastaan hiki. Mutta pääsimme ylös ja voi taivas niitä maisemia. Jo tässä vaiheessa pitää varoittaa, että jos joku on kyllästynyt vuoriin, niin kannattaa ehkä skipata tämä postaus.
Sieltä näki kaikkialle ja joka puolella oli vuoria, ihan sama minne katsoit, niin siellä oli vuoria. Osa oli korkeampia ja osa vähemmän, osa oli lähempänä ja osa kauempana, mutta paljon niitä oli ja kaikki olivat vaikuttavia.
Näiden huippujen nimi oli Twin Peaks, miksi lie jäivät mieleen.
Laskeuduimme vuoren toista puolta ja haimme muutaman kätkön ja minä taisin jo siinä vaiheessa mainita, että minun varpaisiin koskee kummallisen paljon. Taivalsimme hyvän tovin rinnettä alas ja epämääräisiä polkuja pitkin, kunnes saavuimme joelle ja seurasimme sitä seuraavat aika monta kilometriä.
Hetken päästä A ilmoitti, että tuolla olisi kätkö noin sata metriä pusikkoon päin. Ja tottakai koko matka nousua. Vähän nyrpistelin polun puutetta, mutta suostuin lopulta rämpimään. Pääsimme noin puoleen väliin rinnettä, missä kuvittelimme kätkön olevan ja gepsi näytti vieläkin vain ylöspäin. Eikähän sitä siinä vaiheessa enää huvittanut luovuttaa, joten seurailimme lampaiden polkuja ylös asti paikoitellen pystysuoraa rinnettä.
| Puolivälissä |
Minä pääsin kätkölle ensimmäisenä ja matkalla näin sisiliskon ja jonkun epäonnekkaan kallon ja muitakin epämääräisiä luita. Ja nättejä maisemia.
Ja niin tosiaan, löysin minä sen kätkönkin, kaninkolosta. Odottelin hetken Aata, joka rymysi vielä vaikeampaa reittiä ylös ja sitten todettiin, että alas ei mennä samasta kohtaa. Ylhäällä oli polku, jota seurailemalla pääsimme lopulta samalle tielle, miltä lähdimmekin. Siihen helppoon sataan metriin saatiin kulumaan varmaan tunti ja nyt minun varpaisiin sattui jo todella paljon.
Jatkettiin joen viertä vielä tovi, kunnes saavuimme ihan kunnon tielle ja kuljimme hienon asuinalueen läpi takaisin kohti keskustaa. Matkalla ihastelimme rikkaiden asuntoja ja puistoja ja lintuja ja purjesurffareita (mitä ne oikeesti on?). Ja löysimme lähteen, missä on kuulemma Seelannin paras ja terveellisin vesi. Oman kaivon vesi maistuu siltikin paremmalta, vaikka tuokin ihan hyvää oli.
Selvisimme hostellille noin viiden tunnin jälkeen ja kun otin kengät ja sukat pois, varpaideni kunto järkytti meidät molemmat. Minun kengät ovat olleet tähän asti ihan mahtavat ja mukavat kävellä, eivätkä ne ole aiheuttaneet ensimmäistäkään rakkulaa. Nyt minulla on kaksi varvasta ja kantapää laastareiden peitossa. Syytän eilistä rannassa kävelyä ja tuollakin reissulla mentiin osan matkaa hiekalla, mikä ei sitten lopulta tuntunut kovin hyvältä kengissä.
Mutta hengissä selvittiin ja sääkin pysyi hyvänä. Meitä varoiteltiin, että Wanakan sää saattaa vaihdella todella nopeasti täydestä auringon paisteesta rankkasateisiin, mutta ihan niin huono tuuri meillä ei ollut. Aurinko paistoi lähes koko matkan ja tuuli riepotteli silloin tällöin, pari kertaa tihkutti hiukan vettäkin, mutta ei mitään kovin suurta. Sateiden lisäksi täällä on muuten toinenkin ärsyttävä asia: hiekkakärpäset. Ne muistuttavat meidän mäkäräisiä, ovat ehkä hiukan isompia eivätkä ihan niin aggressiivivia, mutta niiden puremat kutisevat todella paljon, sitten kun ne lopulta huomaa. Ja niitä kärpäsiä on paljon. Aata ne eivät tunnu häiritsevän lainkaan, mutta minä olen täynnä niitä puremia. Epäreilua sanon minä.
Huomenna olisi tarkoitus jatkaa taas matkaa etelämmäs. Toivotaan, että siellä ei sada lunta!
Wanakan epätodellinen maailma
Lauantaina lähdimme heti aamusta kohti paikkaa nimeltä Puzzling World, sinne oli hostellilta noin parin kilometrin kävely ja aamuauringossa se oli oikein mukavaa.
Minulla ei ollut ihan kovin tarkkaa tietoa, että mitä siellä pitäisi olla, mutta siinä se päivän mittaan selvisi.
Ensimmäisenä oli 3D-kuvia seinillä, oikein hienoja ja hauskoja katsella ja tuijotella pöljän näköisenä.
Sitten menimme huoneeseen, jossa kaikki oli vähän väärin. Ovella oli varoitus, että jos sinulla on vaikeuksia tasapainosi kanssa, niin ole erityisen varovainen. Hehe jo ensimmäisen huoneen läpikävely oli melko pelottavaa, hauskaa tietenkin, mutta minun tasapaino kun saattaa heittää ihan tasaisella maallakin, niin entäs sitten tuolla. Aalla ei tietenkään ollut minkäänlaista ongelmaa, kuten kuvista näkyy.
Sen lisäksi siellä vesi virtasi ylöspäin ja muutenkin kaikki oli vähän hassusti.
Oikein hauska paikka, mistä pääsimmekin seuraavien naamojen luo. Siinä oli siis seinä täynnä naamoja, jotka kaikki seurasivat sinua katseellaan, kun kävelit huoneen läpi. Hrrr. Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että sinua tuijotetaan?
Seinillä oli hienoja tauluja sun muuta mukavaa.
Osassa jutuissa minun aivot hoksasivat heti, että mikä niissä on vialla ja miten ne toimivat, mutta sitten oli tämä yksi pallo vieterissä. Vaikka tiesin, että pallo on tuossa vaijerissa kiinni ja se vain pyörii paikoillaan, en pystynyt näkemään sitä, en sitten millään. Näytti siltä, kuin pallo olisi pyörinyt vain ilmassa tuon vieterin laskeutuessa sen yli.
Seuraavaksi menimme huoneeseen, joka vääristää mittasuhteet. Annan kuvien puhua puolestaan, vaikka tuo ensimmäinen näyttääkin ihan normaalilta.
Kun tuolta selvisi ulos, kahvilassa sai istua ja ratkoa erilaisia puzzleja. Olimme hiukan pettyneitä, sillä kuulimme huhua, että siellä olisi lautapelejä, mutta ne paljastuivatkin kaikki pulmapeleiksi. Useiden kanssa meni hermot, enkä jaksanut yrittää loppuun, mutta sain minä muutaman ratkaistua ja siellä vierähtikin tovi.
Sieltä jatkoimme minigolfille, jonka hävisin aika railakkaasti. Tein yhden holarin, mutta eihän se mihinkään riittänyt.
Kävimme hostellilla syömässä ja sitten manguin Aan minun kanssa ankkoja (sorsia) ruokkimaan. Kävimme ostamassa leipää ja kävelimme läheiselle rannalle, jossa ensimmäinen sorsapariskunta jo meitä odottelikin. Ne tulivat todella lähelle ja söivät suoraan kädestä, mikä oli hassua. A tosin keskittyi enemmän omaan syömiseensä kuin ankkojen ruokkimiseen, mutta ei se mitään.
Tovi ruokittiin vain näitä kahta ja lokkeja ja varpulaisia, mutta pian ihan tyhjästä paikalle ilmestyi kymmenkunta pikkuankkaa! Ne vasta arkoja ja ujoja olivatkin, kiipesivät kengille ja syliin asti ruuan perässä ja niitä sai silitellä, eivätkä ne olleet moksiskaan.
Voitte kuvitelle meikän riemua tuossa vaiheessa kun sylissä on koko ankkapoikue. Niiden emokin tuli ihan viereen vaakkumaan ja vaatimaan osansa.
Poikasille emme uskaltaneet syöttää leipää loputtomiin, etteivät ne räjähdä ja lopulta emokin kyllästyi ja lähti uimaan pois päin. Ahneimpia poikasia piti hätistellä, että olisivat lähteneet emonsa perään. Istuimme vielä hetken syöttämässä kahta ensimmäistä sorsaa ja lokkeja, mutta sää muuttui pian kylmäksi, joten palasimme hostellille. Eipä ole tuollaista ihan äsken tapahtunut, eikä varmaan tapahdu ihan heti toistekaan.
Minulla ei ollut ihan kovin tarkkaa tietoa, että mitä siellä pitäisi olla, mutta siinä se päivän mittaan selvisi.
Ensimmäisenä oli 3D-kuvia seinillä, oikein hienoja ja hauskoja katsella ja tuijotella pöljän näköisenä.
Sitten menimme huoneeseen, jossa kaikki oli vähän väärin. Ovella oli varoitus, että jos sinulla on vaikeuksia tasapainosi kanssa, niin ole erityisen varovainen. Hehe jo ensimmäisen huoneen läpikävely oli melko pelottavaa, hauskaa tietenkin, mutta minun tasapaino kun saattaa heittää ihan tasaisella maallakin, niin entäs sitten tuolla. Aalla ei tietenkään ollut minkäänlaista ongelmaa, kuten kuvista näkyy.
Sen lisäksi siellä vesi virtasi ylöspäin ja muutenkin kaikki oli vähän hassusti.
Oikein hauska paikka, mistä pääsimmekin seuraavien naamojen luo. Siinä oli siis seinä täynnä naamoja, jotka kaikki seurasivat sinua katseellaan, kun kävelit huoneen läpi. Hrrr. Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että sinua tuijotetaan?
Seinillä oli hienoja tauluja sun muuta mukavaa.
| Taulu edestä |
| Sama taulu sivusta |
| Monijalkainen ronsu |
Osassa jutuissa minun aivot hoksasivat heti, että mikä niissä on vialla ja miten ne toimivat, mutta sitten oli tämä yksi pallo vieterissä. Vaikka tiesin, että pallo on tuossa vaijerissa kiinni ja se vain pyörii paikoillaan, en pystynyt näkemään sitä, en sitten millään. Näytti siltä, kuin pallo olisi pyörinyt vain ilmassa tuon vieterin laskeutuessa sen yli.
Seuraavaksi menimme huoneeseen, joka vääristää mittasuhteet. Annan kuvien puhua puolestaan, vaikka tuo ensimmäinen näyttääkin ihan normaalilta.
Kun tuolta selvisi ulos, kahvilassa sai istua ja ratkoa erilaisia puzzleja. Olimme hiukan pettyneitä, sillä kuulimme huhua, että siellä olisi lautapelejä, mutta ne paljastuivatkin kaikki pulmapeleiksi. Useiden kanssa meni hermot, enkä jaksanut yrittää loppuun, mutta sain minä muutaman ratkaistua ja siellä vierähtikin tovi.
Sieltä jatkoimme minigolfille, jonka hävisin aika railakkaasti. Tein yhden holarin, mutta eihän se mihinkään riittänyt.
Kävimme hostellilla syömässä ja sitten manguin Aan minun kanssa ankkoja (sorsia) ruokkimaan. Kävimme ostamassa leipää ja kävelimme läheiselle rannalle, jossa ensimmäinen sorsapariskunta jo meitä odottelikin. Ne tulivat todella lähelle ja söivät suoraan kädestä, mikä oli hassua. A tosin keskittyi enemmän omaan syömiseensä kuin ankkojen ruokkimiseen, mutta ei se mitään.
Tovi ruokittiin vain näitä kahta ja lokkeja ja varpulaisia, mutta pian ihan tyhjästä paikalle ilmestyi kymmenkunta pikkuankkaa! Ne vasta arkoja ja ujoja olivatkin, kiipesivät kengille ja syliin asti ruuan perässä ja niitä sai silitellä, eivätkä ne olleet moksiskaan.
Voitte kuvitelle meikän riemua tuossa vaiheessa kun sylissä on koko ankkapoikue. Niiden emokin tuli ihan viereen vaakkumaan ja vaatimaan osansa.
Poikasille emme uskaltaneet syöttää leipää loputtomiin, etteivät ne räjähdä ja lopulta emokin kyllästyi ja lähti uimaan pois päin. Ahneimpia poikasia piti hätistellä, että olisivat lähteneet emonsa perään. Istuimme vielä hetken syöttämässä kahta ensimmäistä sorsaa ja lokkeja, mutta sää muuttui pian kylmäksi, joten palasimme hostellille. Eipä ole tuollaista ihan äsken tapahtunut, eikä varmaan tapahdu ihan heti toistekaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)
.jpg)





