Piti kirjoittaa jo viikonloppuna, mutta ei ollut fiilistä, eikä sen jälkeen ole oikein tuntunut löytyvän aikaa tai jaksamista.
Tällä viikolla siirryttiin töissä taas eri työmaalle. Tämä on vasta ihan aluillaan ja asiat otetaan siellä hiukan rennommin kuin edellisellä paikalla, mikä on outoa meille. Esimerkiksi korkeuden voi kuulemma ihan hyvin mitata haravalla, mitään mittanauhaa siihen tarvi. Ihan hauskaa vaihtelua tosin. A pääsi ajelemaan myös kaivinkoneella hetken aikaa, minä olen pysytellyt maantasalla aina kun mahdollista. Tiistaina oli todella todella tuulinen päivä, ilmeisesti koko maassa eikä vain meillä. Kokonaisia metsiä kaatui, muutama rekka meni nurin ja minä sain pari naarmua naamaani. Lentävä hiekka on vielä ihan siedettävää, kivuliasta, mutta siedettävää, pienet ja vähän isommatkin kivet sen sijaan koskee ja paljon, lankuista puhumattakaan. Mutta hengissä selvittiin ja olipahan taas kokemus.
Salilla ollaan jaksettu käydä ahkerasti. Ja ihanan Annin innoittamana päätin kokeilla, että onnistuuko leuanvedot. Tähän asti olen tehnyt niitä helpotetusti eikä ole tullut mieleenkään kokeilla ilman apupainoja, niin surkeasti ne ovat sujuneet. Mutta nyt rohkaisin mieleni ja heitin apulaudan pois ja uskaltauduin roikkumaan ihan pelkkien omien käsieni varaan ja minä pääsin myös ylös sieltä! Voi sitä riemua, vaikka toista en saanutkaan tehtyä ja oli se ensimmäinenkin aika räpistelyä, mutta olipa silti. Samoin tein hyppäsin pois ja kipitin salin toiselle puolen sirkuttamaan Aalle, että arvaappas mitä mie just tein. Ne pienet asiat, ne pienet asiat.
Oikeastaan piti kirjoittaa viime viikonlopusta. Töiden jälkeen perjantaina haettiin pitsat, hypättiin kämppiksen kanssa autoon ja otettiin suunnaksi Dunedin. Emme ole käyneet Ashburtonia etelämmässä aiemmin, joten oli ihan mukavaa päästä sinnekin päin ja no, ylipäätään taas pois Ashburtonista.
Olimme perillä melko myöhään illalla eikä minulla ollut oikein jaksamista muulle kuin nukkumiselle, vaikka Mike yrittikin houkutella meitä tutustumaan yöelämään. Yövyimme hostellissa, joka oli muuten oikein mukava ja kodikas, mutta itse huoneet olivat melko karut ja pienet ja haisivat pahalle. Koska huone oli kuitenkin suhteellisen edullinen ja olohuoneessa sai käyttää nettiä ilmaiseksi, kyllä siellä pari yötä kesti.
Aamulla heräsimme tyypillisesti Aan kanssa kuuden aikoihin, kun taas Mike oli tullut vain muutamaan tuntia aiemmin takaisin. Löhösimme olohuoneen sohvilla ja A leikki uudella kännykällään. Entinen hajosi jostain meille tuntemattomasta syystä (minä veikkaan sementtipölyä) ja uuden ja paremman sai netistä nopeasti ja halvalla, joten mikäpä siinä.
Miken herättyä etsimme lähimmän kahvilan ja sen jälkeen toisen kahvilan ja sitten päädyimme ostamaan Mikelle hatun. Jossain välissä pojat söivät myös aamiaista, minä päätin elää tyytyväisenä pelkällä kaakaolla.
Yhdentoista aikoihin Mike lähti puuhailemaan omiaan ja me lähdimme tutkimaan kaupunkia kaksistaan. Sievä ja mäkinen kuin mikä. Ja suurempi kuin Ashburton, haha, mutta mikäpä ei olisi...
Kauniita vanhoja rakennuksia siellä sun täällä ja paljon kirkkoja. Sääkin suosi meidän vaeltelua päämäärättömästi, joten mikäpäs siinä oli ollessa.
Löysimme aivan valtavan kierrätyskeskuksen, itseasiassa ihan hostellimme vierestä. Alakerta oli täynnä vaatteita, mutta hetken kierreltyäni en kuitenkaan löytänyt naisten vaatteita ollenkaan. Ne olivatkin kaikki sitten yläkerrassa, nätisti lajiteltuina ja värikoodattuina. Taivas. Olen kolunnut kaikki tähän asti löytämäni OP-shopit läpi, mutta niissä vaatteet ovat yleensä joko lasten kokoja tai aivan liian suuria. Täällä sen sijaan valinnanvaraa oli jopa liiaksi asti. Ja hinnat pyörivät yleensä parista dollarista kymmeneen, vähän vaatteesta riippuen. Löysin itselleni kivat shortsit, joita oikeastaan kaipailin jo viime kesänä, mutta joita en silloin löytänyt. Niin, tänne on tosiaan tulossa taas kesä (lälläspöö) ja toiveissa olisi saada näihin kinttuihin vähän väriä. Shortsien lisäksi löysin täysin tarpeettoman, mutta aivan ihananihanan lyhythihaisen raidallisen villatakin epäsymmetrisellä helmalla (jollaisia minulla on kuulemma muka jo miljoona). Olisi varmasti löytynyt paljon muutakin turhaa ja kivaa tavaraa, mutta onneksi järki (myös rakkaana Aana tunnetaan) pysyi mukana ja muistin matkalaukun ja lompakon rajallisuuden.
Jossain vaiheessa käytiin syömässä hirveä määrä roskaruokaa ja valtavat jäätelöt ja sen jälkeen käppäiltiin vain minne sattuu. Istuttiin hetki rautatieaseman puistossa ja naureskeltiin lokeille, kun ne ajoivat toisiaan takaa ja kiistelivät leipäpalasista.
Neljän aikoihin lähdimme kulkeutumaan yliopistolle päin, mikä oli oikeastaan koko matkan tarkoitus. Siellä pidettiin nimittäin kehonrakennuskisat, missä valittiin Etelä-Saaren parhaat kehonrakentajat. Sali ja kämppis saattoivat hiukan vaikuttaa osaltaan siihen, että ylipäätään päädyimme seuraamaan kyseisiä kisoja. Meidän ihananainen kuntosaliohjaajamme, Tania, oli mukana kisaamassa ja Mike toimii hänen valmentajanaan.
Istuimme melkein eturivissä eikä kummallakaan ollut hirveän tarkkaa tietoa, että mitä siellä tapahtuu tai miten kauan tapahtuma kestää. Kilpailijat oli jaettu eri kategorioihin ja joissain kategorioissa oli hassusti vain yksi kilpailija, mikä kertonee riittävästi tapahtuman pienuudesta ja kilpailijoiden tasosta.
Pian lavalle asteli toinen toistaan karseampia rusketuksia.
Minun tietämykseni kehonrakennuksesta rajoittuu Arskan Total Recall-kirjaan ja Pumping Iron-dokumenttielokuvaan. Eli ihan täysin validi en ole ketään tuomitsemaan, mutta näillä mennään. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota siihen, että ihmiset eivät olleet niin kovin suuria kuin odotin. Rasvaprosentti oli suurimmalla osalla todella alhainen ja he näyttivät lähinnä riutuneilta. Olihan heillä lihasta, mutta ei niin hirveän paljon kuin voisi olettaa ja se kuuluisa V-malli jäi puuttumaan aika monelta.
Kaikki saivat pitää tietyn mittaisen esityksen lavalla. Suurimalla osalla varsinkin naisista esitys oli tanssi, enemmän tai vähemmän. Olettaisin, että lihasten poseeraaminen olisi ollut pääasia, mutta osalta se tuntui unohtuvan. Osa esityksistä oli todella hienoja, ihan esityksinä, en niinkään poseerauksien kannalta osaa niitä ajatella. Jotkut kilpailijat osasivat taas poseerata todella hyvin, mutta esitys jäi vaisuksi. Loppujen lopuksi kai ne lihakset kuitenkin ratkaisevat.
Tapahtuma kesti nelisen tuntia ja välissä oli puolen tunnin tauko. Loppua kohti tunnelma alkoi jo hiukan laskea, kun voittajan valitseminen tuntui kestävän ihan liian kauan ja toisekseen kello alkoi lähennellä kymmentä eli nukkumaanmenoaikaa. Mutta lopulta meidän Taniasta kruunattiin Ms South Island ja sitä ennen hän voitti oman sarjansa. Mikä ei kyllä yllätä, kun näkee kaikki kilpailijat lavalla samaan aikaan. Huomaa, että Tanialla on osaava valmentaja, joka tietää melkolailla kaikesta kaiken.
En ole tajunnutkaan, miten paljon noiden kilpailujen takia pitää tehdä töitä, vaikka oletinkin paljon. Se on jotain todella järkyttävää ja samalla ihailtavaa, miten joku jaksaa. Itse en pystyisi, ikinä. Ja samalla ihmetyttää, miten kukaan kykenee. Miken kanssa jutellessa kävi nimittäin ilmi, ettei voittaja saa oikeastaan mitään. Pari proteiinipussia, pokaalin ja hyvän mielen, siinäpä se. Ja jätskiä, kun itse ostaa.
Mutta kilpailujen katsominen oli taas näitä asioita, mitä ei Suomessa olisi tullut mieleenkään tehdä. Matkailu avartaa ja näin päin pois.
torstai 12. syyskuuta 2013
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Pieni arkiloma
Töissä ei ole tapahtunut oikeastaan mitään uutta, paitsi että minä sain todella hienon hatun. Työmaa on edistynyt huimaa vauhtia, nyt meillä on jo tukipalkit ja kattorakenteet paikoillaan. Kroppa on edelleen ihan jumissa, varsinkin kyynärpäistä alaspäin ja herään melko usein siihen, että käsiä pakottaa tai ne ovat puutuneet tunnottomiksi. Mutta eipä tuo ole työtahtia haitannut.
Salilla minun penkkipunnerrukset alkaa sujua jo jotenkuten, tosin sitten leuanvetoharjoitukset menee aina ihan penkin alle. Muuten aika perushuttua. Siellä tulee kuunneltua musiikkia yleensä omista kuulokkeista, mutta koska soittimeni akku on todella lyhyt, altistun usein paikallisten musiikkikanavien uutuuksille. Ihastuinkin yhteen kappaleeseen, joka on pakko jakaa teidän kanssa. Ei ole ollenkaan salibiisi, vain oikein mukavaa fiilistelymusaa: Imagine Dragons, Demons. Hrrr kylmiäväreitä.
Tänä viikonloppuna päätimme lähteä hetkeksi Ashburtonista Christchurchiin. Saavuimme perille lauantai-iltana, istuimme hetken iltaa tuttujen kanssa ja etsimme halvan motellin, jossa yöpyä. Sunnuntaiaamuna nukuimme pitkään, jopa 06.20 asti ja löhösimme sängyssä vielä pitempään katsellen leffaa ja juoden kaakaokahvia. Kymmenen aikoihin lähdimme etsimään aamiaista, ja Subihan se sieltä tuli ensimmäisenä vastaan. Minulla ei ollut oikeastaan nälkä, mutta kun aterian mukana tuli pari cookieta, niin kyllähän ne maistuivat.
Oikeastaan suurin syy, miksi lähdimme Christchurchiin, oli se, että A luki kirjansa loppuun. Kyllä, jokainen luki juuri äsken ihan oikein: A luki kirjan loppuun. Hän on ottanut tavaksi lueskella työmatkoilla tarinoita Warhammer 40k:n maailmasta ja Ibram Gauntin seikkailuista ja perjantaina sitten ensimmäinen kirja päättyi. Onneksi niitä on melko paljon lisää, mutta löytyykö semmoisia Ashburtonin minikylästä? No ei, eikä mikään muu enää kelpaa luettavaksi. Olipahan hyvä syy lähteä pois viikonlopuksi.
Sen lisäksi samaisesta kaupasta löytyi myös 15 kortin buusteripakka Magic The Gatheringiin. Kyllä, kaikki lukivat taas ihan oikein: me pelaamme nykyään Magicia, vaikka olemme tähän asti hiukan epäilleet kyseistä peliä lähinnä pelaajakunnan takia. A käski vielä hehkuttaa, että edellä mainitusta buusteripakasta löytyi kaiken hyvän lisäksi mythic rare eli myyttisen harvinainen kortti. Tämä tiedoksi niille, jotka pelistä jotain ymmärtävät.
Christchurch on kiva paikka, kun osaa olla menemättä ihan ydinkeskustaan, sillä siellä ei ole muuta kuin aidattuja alueita aidattujen alueiden vieressä, joiden välissä on vielä aidattu alue. Olimmekin tällä kertaa viime kerroista viisastuneina jo varautuneet tähän ja kiertelimme katuja ja ostoskeskuksia hiukan kauempana keskustasta. Aurinko paistoi ja ilma oli ihanan lämmin vain kävellä ja ihmetellä kaikkea, lähinnä puita.
Söimme lounasta kivassa pubissa, jossa baarimikko varoitti Aata oluen vahvuudesta ja kehotti juomaan sen hitaasti, kysyttyään ensin, että kaataako hän sen puoliksi kahteen lasiin. Minä olen oppinut juomaan omenasiidereitä täällä, enkä oikeastaan enää kovin paljon kaipaa makeita päärynäsiidereitä, joihin Suomessa tottui. Ruoka oli oikein hyvää ja täyttävää ja sen jälkeen juostiinkin hikihatussa, ettei myöhästytä linja-autosta.
Minä otin paluumatkalla päikkärit Aan syventyessä uudenuutukaiseen kirjaansa. Sunnuntai tuntui pieneltä lomalta, kun sai nauttia auringonpaisteesta, kukkivista puista, ulkoilmasta, kaupoista ja roskaruuasta jossain muualla kuin Ashburtonissa. Kotosalla olikin mukavaa käydä takapihan sitruunapuusta sitruuna, (niin mainitsinko, että meillä on takapihalla sitruunapuu?) laittaa lasiin jäitä ja kokista ja syventyä kirjoittamaan blogia lämpimässä auringonpaisteessa. Elämä on aika rentoa.
lauantai 24. elokuuta 2013
Pulla-ankkoja
Kun on töissä kymmenen tuntia ja sen jälkeen salilla pari, niin ei oikein jaksa enää illalla tehdä mitään. Minä nukahtaisin mielelläni jo ennen yhdeksää, tosin sinnittelen yleensä melkein kymmeneen asti. Aalla ei tunnu olevan vaikeuksia valvoa myöhempäänkin. Töissä ei ole tapahtunut kovinkaan ihmeellisiä, jokapaikka on edelleen ihan jumissa kaiken lapioimisen ja lekalla ja rautakangella heilumisen jäljiltä. Meidän kyyditsiä vienosti vihjaisi meille, että voitaisiin hankkia toinen kyyti töihin. Tähän asti meidät on haettu kotiovelta ja viety työpaikalle, mistä lähdetään sitten aina työmaille kuka minnekin. Nyt meidät noukitaan kyytiin matkalta suoraan työmaalle. Tämä ei muuta meidän elämää juuri mitenkään, ei tarvitse herätä aiemmin tai myöhemmin, joudumme vain reippailemaan hiukan aamuin illoin.
Viikonloppuisinkin on todella laiska olo, vaikka herätään yleensä jo seitsemän aikoihin ja aikaa olisi vaikka muille jakaa, tuntuu ettei tule tehtyä juuri mitään. Mutta tänä lauantaina oli kerrankin nätti sää, joten ruinasin Aan lähtemään minun kanssa ulos puistoon ruokkimaan ankkoja (sorsia). Ei sillä, että täällä olisi jotenkin huvitukset vähissä tai jotain, minusta ankkojen (sorsien) ruokkiminen on vain ihan hemmetin hauskaa ja rentouttavaa puuhaa.
Puistossa alkaa pikkuhiljaa kaikki kukkia, niin maassa kuin puissakin. Kevät!
Löydettiin mukava pieni kanto ja istahdettiin sille odottelemaan ankkoja (sorsia).
Ei niitä onneksi kauaa tarvinnut odotella, hyökkäsivät joka suunnalta kohti ruuan toivossa. Oli siellä muitakin lintuja kuin pelkkiä ankkoja, mutta ei yhtäkään lokkia, mikä oli outoa. Yleensä ne ovat kaikkein ahneimpia.
Istuttiin siinä tovi ja viskeltiin leipäpaloja veteen. Yksi ovela pariskunta tajusi hiippailla meidän selän taakse nurmikolle kauas lajitovereista, se palkittiinkin sitten useammalla ruuan murusella. Myös varpulaiset verottivat osansa, ne eivät tosin olleet niin kovin ahneita.
Siinä kului aika ja leipäpussi joutuisasti ja mukavasti, istuskellessa lämpimässä ulkoilmassa ihanien ankkojen (sorsien) keskellä. Mitäpä muutakaan sitä voisi viikonlopulta enää toivoa! Paitsi ehkä kaakaota.
Olen ihan pilalle hemmoteltu.
Viikonloppuisinkin on todella laiska olo, vaikka herätään yleensä jo seitsemän aikoihin ja aikaa olisi vaikka muille jakaa, tuntuu ettei tule tehtyä juuri mitään. Mutta tänä lauantaina oli kerrankin nätti sää, joten ruinasin Aan lähtemään minun kanssa ulos puistoon ruokkimaan ankkoja (sorsia). Ei sillä, että täällä olisi jotenkin huvitukset vähissä tai jotain, minusta ankkojen (sorsien) ruokkiminen on vain ihan hemmetin hauskaa ja rentouttavaa puuhaa.
Puistossa alkaa pikkuhiljaa kaikki kukkia, niin maassa kuin puissakin. Kevät!
Löydettiin mukava pieni kanto ja istahdettiin sille odottelemaan ankkoja (sorsia).
Ei niitä onneksi kauaa tarvinnut odotella, hyökkäsivät joka suunnalta kohti ruuan toivossa. Oli siellä muitakin lintuja kuin pelkkiä ankkoja, mutta ei yhtäkään lokkia, mikä oli outoa. Yleensä ne ovat kaikkein ahneimpia.
Istuttiin siinä tovi ja viskeltiin leipäpaloja veteen. Yksi ovela pariskunta tajusi hiippailla meidän selän taakse nurmikolle kauas lajitovereista, se palkittiinkin sitten useammalla ruuan murusella. Myös varpulaiset verottivat osansa, ne eivät tosin olleet niin kovin ahneita.
Siinä kului aika ja leipäpussi joutuisasti ja mukavasti, istuskellessa lämpimässä ulkoilmassa ihanien ankkojen (sorsien) keskellä. Mitäpä muutakaan sitä voisi viikonlopulta enää toivoa! Paitsi ehkä kaakaota.
Olen ihan pilalle hemmoteltu.
lauantai 17. elokuuta 2013
Fight night
Viime viikot ovat kuluneet melkoisella vauhdilla, päivät seuraavat toisiaan usein hyvin samanlaisina. Töissä olen oppinut taas paljon uutta ja pääsin uudelle työmaalle edellisen valmistuttua, nyt ollaan Aan kanssa taas samassa paikassa. Pelkkien viimeistelytöiden jälkeen pääsin viimein lapioimaan ja levittämään betonia, leikkimään rautakangella ja lekalla ja opin huomaamaan että olen todella surkea niiden kanssa. Tässä on onneksi vielä noin kuukausi aikaa oppia, jos vaan kroppa kestää. Töiden ohella saleillaan edelleen lähes päivittäin, minä kyllästyin ohjelmaani ja palasin Aan tekemän ohjelman pariin, ainakin hetkeksi. A jaksaa vielä jatkaa samalla ohjelmallaan.
Perjantaina lähdettiin töiden jälkeen katsomaan, kun ihmiset mätkii toisiaan.
Meidän salilla puolet ihmisistä on kehonrakentajia ja loput harrastaa jotain kamppailulajia, joten ei tarvitse arvata miksi päädyimme tuonne: saliohjaaja sai meidätkin suostuteltua mukaan. Tosin ei siinä paljon suostuttelua tarvittu, kumpikaan ei ole ennen käynyt katsomassa vapaaottelua, liput eivät olleet mahdottoman kalliit ja on aina kiva päästä ulos perjantai-iltana. Ennakkoon emme oikeastaan tienneet, mitä oli tulossa. Tiesimme, että ottelut alkavat seitsemältä läheisessä baarissa ja jotenkin odotin sellaista hämyistä pikkupubia jonka nurkassa on jonkin sortin kehä, mutta todellisuus oli jotain muuta. Keskellä lattiaa oli korotettu kehä, jonka ympärillä oli reilusti istumapaikkoja ja tilaa seisoskella. Istuimme toiseksi ensimmäisessä rivissä ja minäkin näin oikein mainiosti.
Osa taistelijoista oli Ashburtonista ja osa jostain muualta ja eron kuuli yleensä yleisön hurrauksen perusteella. Ensimmäinen ottelu ei kestänyt kovin kauaa, ottelijat vaanivat hetken toisiaan ja kokeilivat toistensa reaktioita ja yllättäen tarvittiin vain yksi lyönti ja toinen oli maassa. Oli karua nähdä, miten iskun saaneella aivot yksinkertaisesti pysähtyivät: silmät tuijottivat mitään näkemättä ja hän rojahti suoraan lattiaan. Mietin jo että tästä tulee lyhyt ilta, jos kaikki ottelut ovat tuommoisia.
Otteluita oli yhteensä yhdeksän ja kaikki erosivat hiukan toisistaan, toiset kestivät kokonaiset kolme erää ja toiset taas loppuivat hyvinkin nopeasti, osa otteluista ratkaistiin pelkällä voimalla, osa tekniikalla.Tosin kaikki menivät melkeinpä saman kaavan mukaan: ensin ottelijat mittalivat toisiaan hetken ja yrittivät saada lyöntejä tai potkuja upotettua pystyasennossa, mutta lopulta kaikki ratkaistiin yleensä painilla, paitsi se ihan ensimmäinen.
Ilta oli mielenkiintoinen, salin melutaso yltyi loppua kohden, kun ihmiset alkoivat humaltua, mutta tapahtuma ei kestänyt niin kauan, että se olisi ehtinyt häiritä. Tosin tunnelma vei helposti mukanaan, vaikka itse oli selvänä ja huomasin huutavani muiden mukana. En oikein tiedä, mitä mieltä olen tapahtumasta, viihdyin ja se oli erilaista, mutta en osaa sanoa, menisinkö uudestaan, luultavasti. Yleensä väkivalta ei kuitenkaan ole niin minun juttuni, ellei siihen liity Arska tai Syltty, mutta ilta oli kokemisen arvoinen, ehdottomasti.
Perjantaina lähdettiin töiden jälkeen katsomaan, kun ihmiset mätkii toisiaan.
Meidän salilla puolet ihmisistä on kehonrakentajia ja loput harrastaa jotain kamppailulajia, joten ei tarvitse arvata miksi päädyimme tuonne: saliohjaaja sai meidätkin suostuteltua mukaan. Tosin ei siinä paljon suostuttelua tarvittu, kumpikaan ei ole ennen käynyt katsomassa vapaaottelua, liput eivät olleet mahdottoman kalliit ja on aina kiva päästä ulos perjantai-iltana. Ennakkoon emme oikeastaan tienneet, mitä oli tulossa. Tiesimme, että ottelut alkavat seitsemältä läheisessä baarissa ja jotenkin odotin sellaista hämyistä pikkupubia jonka nurkassa on jonkin sortin kehä, mutta todellisuus oli jotain muuta. Keskellä lattiaa oli korotettu kehä, jonka ympärillä oli reilusti istumapaikkoja ja tilaa seisoskella. Istuimme toiseksi ensimmäisessä rivissä ja minäkin näin oikein mainiosti.
Osa taistelijoista oli Ashburtonista ja osa jostain muualta ja eron kuuli yleensä yleisön hurrauksen perusteella. Ensimmäinen ottelu ei kestänyt kovin kauaa, ottelijat vaanivat hetken toisiaan ja kokeilivat toistensa reaktioita ja yllättäen tarvittiin vain yksi lyönti ja toinen oli maassa. Oli karua nähdä, miten iskun saaneella aivot yksinkertaisesti pysähtyivät: silmät tuijottivat mitään näkemättä ja hän rojahti suoraan lattiaan. Mietin jo että tästä tulee lyhyt ilta, jos kaikki ottelut ovat tuommoisia.
Otteluita oli yhteensä yhdeksän ja kaikki erosivat hiukan toisistaan, toiset kestivät kokonaiset kolme erää ja toiset taas loppuivat hyvinkin nopeasti, osa otteluista ratkaistiin pelkällä voimalla, osa tekniikalla.Tosin kaikki menivät melkeinpä saman kaavan mukaan: ensin ottelijat mittalivat toisiaan hetken ja yrittivät saada lyöntejä tai potkuja upotettua pystyasennossa, mutta lopulta kaikki ratkaistiin yleensä painilla, paitsi se ihan ensimmäinen.
Ilta oli mielenkiintoinen, salin melutaso yltyi loppua kohden, kun ihmiset alkoivat humaltua, mutta tapahtuma ei kestänyt niin kauan, että se olisi ehtinyt häiritä. Tosin tunnelma vei helposti mukanaan, vaikka itse oli selvänä ja huomasin huutavani muiden mukana. En oikein tiedä, mitä mieltä olen tapahtumasta, viihdyin ja se oli erilaista, mutta en osaa sanoa, menisinkö uudestaan, luultavasti. Yleensä väkivalta ei kuitenkaan ole niin minun juttuni, ellei siihen liity Arska tai Syltty, mutta ilta oli kokemisen arvoinen, ehdottomasti.
lauantai 3. elokuuta 2013
Arki
Palauduimme Ashburtoniin pari viikkoa sitten, saimme asunnon ja entinen työnantaja otti meidät takaisin töihin. Meillä oli siis melkoisen helppo paluu arkeen, kun ei tarvinnut etsiä työtä ja kattoa pään päälle paniikissa ensimmäiset kolme viikkoa.
Pääsimme asumaan Miken luo, hän on kreikkalainen parturi-kampaaja ja entinen kehonrakentaja. Hän otti meidät tänne vain parin tekstiviestin perusteella, mikä oli aika luottavaista ja ystävällistä. Asumme ihan keskustan vieressä, joten minnekään ei ole kovin pitkä matka. Kämppä on sokkeloinen omakotitalo täynnä ovia jokapaikkaan. Kaikki on kalustettu viimeistä myöten, joten oikeastaan mitään meiltä ei nyt puutu. Meillä on myös valtava takapiha, jota puutarhuri käy huoltamassa aina silloin tällöin. Aika luksusta.
Kämpässämme on kokolattiamatto ja ihmiset ovat tottuneet olemaan kengät jalassa sisätiloissakin, eli ei kovin hyvä yhdistelmä. Siitä inspiroituneina väsäsimme Aan kanssa kyltin oveemme, joka kieltää kenkien käytön sisällä. A ideoi ja minä toteutin. Ja koska mitään ei voi tehdä normaalisti, niin tässä lopputulos:
Mike on todella mukava ihminen, joka on kylläkin harvoin kotosalla: milloin hän ei ole töissä, hän on salilla joko itse hikoilemassa tai sitten treenaamassa muita. Hänen kauttaan tutustuimme myös Taniaan, joka harjoittelee kehonrakennuskisoja varten ja toimii lähisalilla ohjaajana. Heidän ansiostaan hankimme jäsenyyden samaiselle salilla ja vietämme mekin nyt siellä aikaa melko usein. Saimme molemmille räätälöidyt saliohjelmat, joita nyt sitten enemmän tai vähemmän tunnollisesti noudatetaan. Minä käyn kolmisen kertaa viikossa, A sitten vähän useammin, tavoitteet meillä on kuitenkin hiukan erilaiset. Parissa viikossa olen onnistunut saamaan vain itseni todella jumiin, mistä ei kyllä voi syyttää yksin salia. Ja sinnehän ei ikinä pääse valoisaan aikaan:
Töihin meidät otettiin tosiaan takaisin ihan iloisin mielin, A sai jopa palkankorotuksen. Tosin kuulemma taaskaan minulle ei välttämättä ole töitä koko ajaksi, mutta ei se mitään. Tehdään siis samaa raksahommaa, eli rakennetaan lehmille karusellia, tosin nyt ollaan eri työmailla. Alkuun vähän jännitti, että miten selviän ilman Aan tulkkaus- ja nostoapua, mutta ihan hyvin tuolla on pärjännyt. Olen päässyt tutustumaan sähkötikkaisiin (en tiedä, miksi niitä oikeasti kutsutaan) ja heilunut katonrajassa niin sisä- kuin ulkotiloissakin. A sen sijaan on saanut ajella kaikilla hienoilla isoilla laitteilla ja tuntuu olevan jo ihan hyvä siinä. Kymmentuntiset työpäivät menevät yllättävän nopeasti, vaikka tekeekin aina samaa hommaa.
Arkipäivät kuluvat siis töissä ja sen jälkeen salilla, eipä siinä enää paljon enempää ehdi kuin syödä ja nukkua. Viikonloppuisin on aikaa levätä hiukan enemmän, vaikka salilla kävisikin. Loppuaika kuluukin lautapelaillessa ja Miken kavereihin tutustuessa, tai siis toisin sanoen juhliessa. Viime viikonloppunakin minun piti mennä nukkumaan kymmenen, viimeistään yhdentoista aikaan, etten tuhoa unirytmiäni, mutta oli niin mukavia ihmisiä ja niin hauskaa, että unohduin hereille melkein aamuun asti. Mutta kerrankos sitä ja niin eespäin...
Pääsimme asumaan Miken luo, hän on kreikkalainen parturi-kampaaja ja entinen kehonrakentaja. Hän otti meidät tänne vain parin tekstiviestin perusteella, mikä oli aika luottavaista ja ystävällistä. Asumme ihan keskustan vieressä, joten minnekään ei ole kovin pitkä matka. Kämppä on sokkeloinen omakotitalo täynnä ovia jokapaikkaan. Kaikki on kalustettu viimeistä myöten, joten oikeastaan mitään meiltä ei nyt puutu. Meillä on myös valtava takapiha, jota puutarhuri käy huoltamassa aina silloin tällöin. Aika luksusta.
Kämpässämme on kokolattiamatto ja ihmiset ovat tottuneet olemaan kengät jalassa sisätiloissakin, eli ei kovin hyvä yhdistelmä. Siitä inspiroituneina väsäsimme Aan kanssa kyltin oveemme, joka kieltää kenkien käytön sisällä. A ideoi ja minä toteutin. Ja koska mitään ei voi tehdä normaalisti, niin tässä lopputulos:
Mike on todella mukava ihminen, joka on kylläkin harvoin kotosalla: milloin hän ei ole töissä, hän on salilla joko itse hikoilemassa tai sitten treenaamassa muita. Hänen kauttaan tutustuimme myös Taniaan, joka harjoittelee kehonrakennuskisoja varten ja toimii lähisalilla ohjaajana. Heidän ansiostaan hankimme jäsenyyden samaiselle salilla ja vietämme mekin nyt siellä aikaa melko usein. Saimme molemmille räätälöidyt saliohjelmat, joita nyt sitten enemmän tai vähemmän tunnollisesti noudatetaan. Minä käyn kolmisen kertaa viikossa, A sitten vähän useammin, tavoitteet meillä on kuitenkin hiukan erilaiset. Parissa viikossa olen onnistunut saamaan vain itseni todella jumiin, mistä ei kyllä voi syyttää yksin salia. Ja sinnehän ei ikinä pääse valoisaan aikaan:
Töihin meidät otettiin tosiaan takaisin ihan iloisin mielin, A sai jopa palkankorotuksen. Tosin kuulemma taaskaan minulle ei välttämättä ole töitä koko ajaksi, mutta ei se mitään. Tehdään siis samaa raksahommaa, eli rakennetaan lehmille karusellia, tosin nyt ollaan eri työmailla. Alkuun vähän jännitti, että miten selviän ilman Aan tulkkaus- ja nostoapua, mutta ihan hyvin tuolla on pärjännyt. Olen päässyt tutustumaan sähkötikkaisiin (en tiedä, miksi niitä oikeasti kutsutaan) ja heilunut katonrajassa niin sisä- kuin ulkotiloissakin. A sen sijaan on saanut ajella kaikilla hienoilla isoilla laitteilla ja tuntuu olevan jo ihan hyvä siinä. Kymmentuntiset työpäivät menevät yllättävän nopeasti, vaikka tekeekin aina samaa hommaa.
Arkipäivät kuluvat siis töissä ja sen jälkeen salilla, eipä siinä enää paljon enempää ehdi kuin syödä ja nukkua. Viikonloppuisin on aikaa levätä hiukan enemmän, vaikka salilla kävisikin. Loppuaika kuluukin lautapelaillessa ja Miken kavereihin tutustuessa, tai siis toisin sanoen juhliessa. Viime viikonloppunakin minun piti mennä nukkumaan kymmenen, viimeistään yhdentoista aikaan, etten tuhoa unirytmiäni, mutta oli niin mukavia ihmisiä ja niin hauskaa, että unohduin hereille melkein aamuun asti. Mutta kerrankos sitä ja niin eespäin...
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
RistuksenKirkko
Olemme viettäneet muutaman päivän Christchurchissä. Ensimmäisellä kerralla tämä kaupunki vaikutti tyhjältä: olisi tarvinnut auton, jotta pääsee liikkumaan paikasta toiseen, kävelymatkan päässä ei ole paljonkaan näkemistä. Samanlainen se on nytkin, mutta jotenkin sen ymmärtää ja antaa anteeksi tälle kaupungille. Se yrittää kuitenkin parhaansa, bussiyhteydet ovat ihan hyvät, kunhan jaksaa vähän nähdä vaivaa.
Kaikkihan siis johtuu maanjäristyksistä, joista ensimmäinen sattui syyskuussa 2010 ja toinen, ilmeisesti mittavampi ja tuhoisampi, helmikuussa 2011. Niiden jäljiltä kaupunki on todella rikki, jokapaikassa on tietöitä ja rakennuksia korjausken alaisena, mikä haittaa näin turistin näkökulmasta liikkumista ja ylipäätään kaupunkiin tutustumista. Ei Christchurch vaikuta koskaan olleen todella kaunis kaupunki, mutta on silti harmi nähdä tämä näin keskeneräisenä.
Melkein jokainen keskustan rakennus on suljettu ja joko purku-uhan alla tai sitten korjattavana. Siellä täällä on ikivanhoja kauniita taloja, jotka päällisin puolin näyttävät olevan kunnossa, mutta nyttemmin ne on aidattu ja sinne on pääsy kielletty.
Jotenkin tuntuu, että olisi mukava muuttaa tänne ja olla mukana rakentamassa tätä pientä urheaa kaupunkia takaisin pystyyn, ainakin jonkin aikaa. Tosin siihen tarvitsisin ainakin minä vielä paljon enemmän kokemusta, koska ihmisillä on yllättäen ennakkoluuloja siitä, mitä pieni tyttö voi tehdä rakennustyömaalla. Eli palailemme Ashburtoniin tekemään lehmille lypsypaikkoja, jättää sitä niinkin kädenjälkensä tähän maailmaan. Huomenna on siis loma ohi ja kotiinlähdön aika, toivottavasti meille on nyt koti siellä jossain ja maanantaina kai sitten töihin. Blogi luultavasti hiljenee taas hetkeksi, kun arki painaa päälle ja jokainen päivä on samanlainen kuin edellinen, mutta onneksi minä nautin siitä ihan yhtä paljon kuin tästä lomailustakin.
Kaikkihan siis johtuu maanjäristyksistä, joista ensimmäinen sattui syyskuussa 2010 ja toinen, ilmeisesti mittavampi ja tuhoisampi, helmikuussa 2011. Niiden jäljiltä kaupunki on todella rikki, jokapaikassa on tietöitä ja rakennuksia korjausken alaisena, mikä haittaa näin turistin näkökulmasta liikkumista ja ylipäätään kaupunkiin tutustumista. Ei Christchurch vaikuta koskaan olleen todella kaunis kaupunki, mutta on silti harmi nähdä tämä näin keskeneräisenä.
Melkein jokainen keskustan rakennus on suljettu ja joko purku-uhan alla tai sitten korjattavana. Siellä täällä on ikivanhoja kauniita taloja, jotka päällisin puolin näyttävät olevan kunnossa, mutta nyttemmin ne on aidattu ja sinne on pääsy kielletty.
Jotenkin tuntuu, että olisi mukava muuttaa tänne ja olla mukana rakentamassa tätä pientä urheaa kaupunkia takaisin pystyyn, ainakin jonkin aikaa. Tosin siihen tarvitsisin ainakin minä vielä paljon enemmän kokemusta, koska ihmisillä on yllättäen ennakkoluuloja siitä, mitä pieni tyttö voi tehdä rakennustyömaalla. Eli palailemme Ashburtoniin tekemään lehmille lypsypaikkoja, jättää sitä niinkin kädenjälkensä tähän maailmaan. Huomenna on siis loma ohi ja kotiinlähdön aika, toivottavasti meille on nyt koti siellä jossain ja maanantaina kai sitten töihin. Blogi luultavasti hiljenee taas hetkeksi, kun arki painaa päälle ja jokainen päivä on samanlainen kuin edellinen, mutta onneksi minä nautin siitä ihan yhtä paljon kuin tästä lomailustakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

