NABBAilua

Piti kirjoittaa jo viikonloppuna, mutta ei ollut fiilistä, eikä sen jälkeen ole oikein tuntunut löytyvän aikaa tai jaksamista.

Tällä viikolla siirryttiin töissä taas eri työmaalle. Tämä on vasta ihan aluillaan ja asiat otetaan siellä hiukan rennommin kuin edellisellä paikalla, mikä on outoa meille. Esimerkiksi korkeuden voi kuulemma ihan hyvin mitata haravalla, mitään mittanauhaa siihen tarvi. Ihan hauskaa vaihtelua tosin. A pääsi ajelemaan myös kaivinkoneella hetken aikaa, minä olen pysytellyt maantasalla aina kun mahdollista. Tiistaina oli todella todella tuulinen päivä, ilmeisesti koko maassa eikä vain meillä. Kokonaisia metsiä kaatui, muutama rekka meni nurin ja minä sain pari naarmua naamaani. Lentävä hiekka on vielä ihan siedettävää, kivuliasta, mutta siedettävää, pienet ja vähän isommatkin kivet sen sijaan koskee ja paljon, lankuista puhumattakaan. Mutta hengissä selvittiin ja olipahan taas kokemus.

Salilla ollaan jaksettu käydä ahkerasti. Ja ihanan Annin innoittamana  päätin kokeilla, että onnistuuko leuanvedot. Tähän asti olen tehnyt niitä helpotetusti eikä ole tullut mieleenkään kokeilla ilman apupainoja, niin surkeasti ne ovat sujuneet. Mutta nyt rohkaisin mieleni ja heitin apulaudan pois ja uskaltauduin roikkumaan ihan pelkkien omien käsieni varaan ja minä pääsin myös ylös sieltä! Voi sitä riemua, vaikka toista en saanutkaan tehtyä ja oli se ensimmäinenkin aika räpistelyä, mutta olipa silti. Samoin tein hyppäsin pois ja kipitin salin toiselle puolen sirkuttamaan Aalle, että arvaappas mitä mie just tein. Ne pienet asiat, ne pienet asiat.

Oikeastaan piti kirjoittaa viime viikonlopusta. Töiden jälkeen perjantaina haettiin pitsat, hypättiin kämppiksen kanssa autoon ja otettiin suunnaksi Dunedin. Emme ole käyneet Ashburtonia etelämmässä aiemmin, joten oli ihan mukavaa päästä sinnekin päin ja no, ylipäätään taas pois Ashburtonista.

Olimme perillä melko myöhään illalla eikä minulla ollut oikein jaksamista muulle kuin nukkumiselle, vaikka Mike yrittikin houkutella meitä tutustumaan yöelämään. Yövyimme hostellissa, joka oli muuten oikein mukava ja kodikas, mutta itse huoneet olivat melko karut ja pienet ja haisivat pahalle. Koska huone oli kuitenkin suhteellisen edullinen ja olohuoneessa sai käyttää nettiä ilmaiseksi, kyllä siellä pari yötä kesti.

Aamulla heräsimme tyypillisesti Aan kanssa kuuden aikoihin, kun taas Mike oli tullut vain muutamaan tuntia aiemmin takaisin. Löhösimme olohuoneen sohvilla ja A leikki uudella kännykällään. Entinen hajosi jostain meille tuntemattomasta syystä (minä veikkaan sementtipölyä) ja uuden ja paremman sai netistä nopeasti ja halvalla, joten mikäpä siinä.

Miken herättyä etsimme lähimmän kahvilan ja sen jälkeen toisen kahvilan ja sitten päädyimme ostamaan Mikelle hatun. Jossain välissä pojat söivät myös aamiaista, minä päätin elää tyytyväisenä pelkällä kaakaolla.

Yhdentoista aikoihin Mike lähti puuhailemaan omiaan ja me lähdimme tutkimaan kaupunkia kaksistaan. Sievä ja mäkinen kuin mikä. Ja suurempi kuin Ashburton, haha, mutta mikäpä ei olisi...

Kauniita vanhoja rakennuksia siellä sun täällä ja paljon kirkkoja. Sääkin suosi meidän vaeltelua päämäärättömästi, joten mikäpäs siinä oli ollessa.

Löysimme aivan valtavan kierrätyskeskuksen, itseasiassa ihan hostellimme vierestä. Alakerta oli täynnä vaatteita, mutta hetken kierreltyäni en kuitenkaan löytänyt naisten vaatteita ollenkaan. Ne olivatkin kaikki sitten yläkerrassa, nätisti lajiteltuina ja värikoodattuina. Taivas. Olen kolunnut kaikki tähän asti löytämäni OP-shopit läpi, mutta niissä vaatteet ovat yleensä joko lasten kokoja tai aivan liian suuria. Täällä sen sijaan valinnanvaraa oli jopa liiaksi asti. Ja hinnat pyörivät yleensä parista dollarista kymmeneen, vähän vaatteesta riippuen. Löysin itselleni kivat shortsit, joita oikeastaan kaipailin jo viime kesänä, mutta joita en silloin löytänyt. Niin, tänne on tosiaan tulossa taas kesä (lälläspöö) ja toiveissa olisi saada näihin kinttuihin vähän väriä. Shortsien lisäksi löysin täysin tarpeettoman, mutta aivan ihananihanan lyhythihaisen raidallisen villatakin epäsymmetrisellä helmalla (jollaisia minulla on kuulemma muka jo miljoona). Olisi varmasti löytynyt paljon muutakin turhaa ja kivaa tavaraa, mutta onneksi järki (myös rakkaana Aana tunnetaan) pysyi mukana ja muistin matkalaukun ja lompakon rajallisuuden.

Jossain vaiheessa käytiin syömässä hirveä määrä roskaruokaa ja valtavat jäätelöt ja sen jälkeen käppäiltiin vain minne sattuu. Istuttiin hetki rautatieaseman puistossa ja naureskeltiin lokeille, kun ne ajoivat toisiaan takaa ja kiistelivät leipäpalasista.

Neljän aikoihin lähdimme kulkeutumaan yliopistolle päin, mikä oli oikeastaan koko matkan tarkoitus. Siellä pidettiin nimittäin kehonrakennuskisat, missä valittiin Etelä-Saaren parhaat kehonrakentajat. Sali ja kämppis saattoivat hiukan vaikuttaa osaltaan siihen, että ylipäätään päädyimme seuraamaan kyseisiä kisoja. Meidän ihananainen kuntosaliohjaajamme, Tania, oli mukana kisaamassa ja Mike toimii hänen valmentajanaan.

Istuimme melkein eturivissä eikä kummallakaan ollut hirveän tarkkaa tietoa, että mitä siellä tapahtuu tai miten kauan tapahtuma kestää. Kilpailijat oli jaettu eri kategorioihin ja joissain kategorioissa oli hassusti vain yksi kilpailija, mikä kertonee riittävästi tapahtuman pienuudesta ja kilpailijoiden tasosta.

Pian lavalle asteli toinen toistaan karseampia rusketuksia.

Minun tietämykseni kehonrakennuksesta rajoittuu Arskan Total Recall-kirjaan ja Pumping Iron-dokumenttielokuvaan. Eli ihan täysin validi en ole ketään tuomitsemaan, mutta näillä mennään. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota siihen, että ihmiset eivät olleet niin kovin suuria kuin odotin. Rasvaprosentti oli suurimmalla osalla todella alhainen ja he näyttivät lähinnä riutuneilta. Olihan heillä lihasta, mutta ei niin hirveän paljon kuin voisi olettaa ja se kuuluisa V-malli jäi puuttumaan aika monelta.

Kaikki saivat pitää tietyn mittaisen esityksen lavalla. Suurimalla osalla varsinkin naisista esitys oli tanssi, enemmän tai vähemmän. Olettaisin, että lihasten poseeraaminen olisi ollut pääasia, mutta osalta se tuntui unohtuvan. Osa esityksistä oli todella hienoja, ihan esityksinä, en niinkään poseerauksien kannalta osaa niitä ajatella. Jotkut kilpailijat osasivat taas poseerata todella hyvin, mutta esitys jäi vaisuksi. Loppujen lopuksi kai ne lihakset kuitenkin ratkaisevat.

Tapahtuma kesti nelisen tuntia ja välissä oli puolen tunnin tauko. Loppua kohti tunnelma alkoi jo hiukan laskea, kun voittajan valitseminen tuntui kestävän ihan liian kauan ja toisekseen kello alkoi lähennellä kymmentä eli nukkumaanmenoaikaa. Mutta lopulta meidän Taniasta kruunattiin Ms South Island ja sitä ennen hän voitti oman sarjansa. Mikä ei kyllä yllätä, kun näkee kaikki kilpailijat lavalla samaan aikaan. Huomaa, että Tanialla on osaava valmentaja, joka tietää melkolailla kaikesta kaiken.

En ole tajunnutkaan, miten paljon noiden kilpailujen takia pitää tehdä töitä, vaikka oletinkin paljon. Se on jotain todella järkyttävää ja samalla ihailtavaa, miten joku jaksaa. Itse en pystyisi, ikinä. Ja samalla ihmetyttää, miten kukaan kykenee. Miken kanssa jutellessa kävi nimittäin ilmi, ettei voittaja saa oikeastaan mitään. Pari proteiinipussia, pokaalin ja hyvän mielen, siinäpä se. Ja jätskiä, kun itse ostaa.

Mutta kilpailujen katsominen oli taas näitä asioita, mitä ei Suomessa olisi tullut mieleenkään tehdä. Matkailu avartaa ja näin päin pois.