lauantai 13. heinäkuuta 2013

Rakastumisia



Aamun vietimme meren äärellä.


Katselimme aaltoja, yritimme kuvata niitä ja sen jälkeen juoksimme niitä karkuun. Aallot olivat aivan mahtavan suuria, ne jyrisivät rantaan viskoen pienimpiä kiviä ilmaan ja melkein kastelivat meidät. Takaisin vetäytyessään ne siirtelivät pikkukiviä pitäen mitä hassuinta ja ihaninta ääntä, jotain sihinän ja kilinän väliltä.


Olisin voinut tuijottaa merta ja aaltoja ja kuunnella sitä kaunista ja jylhää ääntä vaikka kuinka kauan, siihen ei vain kyllästy. Todella kaunis aamu.


Kiitos Aan yltiösosiaalisuuden kuulimme pienistä hyljevauvoista, jotka kapuavat leikkimään vesiputouksen äärelle. Koska Kaikourassa ei kulje busseja eikä täällä ole takseja, jouduimme varaamaan oman minibussin ihan meitä varten, jotta pääsimme katselemaan hylkeitä. Kuski oli taas mitä mukavin miekkonen, joka kertoili meille kaupungista ja hylkeistä kaikenlaista mielenkiintoista, mitä en juuri nyt muista. 

 
Saavuimme meren rantaan, mistä lähti pieni kävelypolku vesiputoukselle. Pienet hylkeet kapuavat putoukselle puroa pitkin ja sitten taas takaisin merelle oman äidin luo.


Paikka oli todella kaunis ja vauvahylkeitä oli joka paikassa, siis ihan joka paikassa ja paljon. Osa ui vesiputousta vastaan, toiset löhöilivät rannassa ja muut kiipeilivät kivillä. Yllättävän ketterästi noilla räpylöillä mennään myös maalla.




Varsinkin vedessä nämä otukset olivat elementissään ja sukeltelivat ja kelluivat ihan miten sattuu. Todella hauskaa seurattavaa eivätkä ne olleet moksiskaan meistä ihmisistä. Ne olivat enemmänkin uteliaita, osa tuli ihan kosketusetäisyydelle ja yksi meinasi syödä kameran Aalta.






Ne olivat todellakin vapaita villieläimiä, eivätkä millään lailla pakotetut juuri tuonne, joten niitä ei saanut silitellä. Tai varmaan saisi, jos haluaisi menettää sormensa. Kukaan ei oikeastaan tiedä, miksi ne näkevät niin suuren vaivan päästäkseen tuonne putoukselle, sillä ne eivät kuitenkaan jää sinne, vaan palaavat lopulta muiden hylkeiden luo. Paras veikkaus oli, että niillä on vain kivaa siellä. Ne selvästi leikkivät vedessä, joko yksin tai yhdessä ja välillä ne nahistelivat keskenään ja selvästi nauttivat virtaavasta vedestä. Ja välillä ne vain nukkuivat päikkäreitä mitä oudoimmissa asennoissa.





Kyllä, se ihan totta nukkuu tuolla tavalla pää pystyssä, en tiedä miksi.

Todella suloisia otuksia, joilla oli ihan valtavat silmät. Niillä ne tuijottelivat välillä pitkiäkin aikoja suoraan kohti, se oli melkein hypnoottista, eikä oikein tiennyt, kuka tarkkailee ja ketä.






Kotimatkalla käytiin vielä katsomassa aikuisia hylkeitä ja niitä oli yllättävän paljon sitten kun tajusi katsoa.


Tosin sieltä meiltä tarkkailtiin takaisin hyvinkin tarkasti.


Hylkeiden luota lähdimme FarmiPihalle silittelemään eläimiä. Ohjeeksi annettiin, että kaikkia voi syöttää kädestä, paitsi possuja, ne tykkää sormista siinä mistä ruuastakin. Tosin en uskaltanut noita kalkkunoitakaan syöttää kädestä, olivat sen verran isoja ja se strutsin syöttäminen oli vielä liian tuoreessa muistissa.


Pihalta löytyi paljon kanoja, erilaisia kanoja ja sitten vielä kanoja. 





Ne kulkivat kantapäillä koko ajan kerjäten ruokaa, samoin riikinkukot ja kalkkunat. Myös yksi pienehkö possu oli eksynyt niiden sekaan ja sekin osasi vaatia osansa ruuasta äänekkäästi.


Sen lisäksi siellä oli laamoja, todella hassuja laamoja, tai alpakoita. Minä en ihan oikeasti erota niitä toisistaan.



Ne söivät oikein sievästi kädestä, mutta eivät oikein välittäneet silittelystä. Tosin pelotti hiukan kun ne luimistelivat, kun menit lähelle. Onneksi oli jotain millä ruokkia niitä, joten ei saanut sylkypallosta.


Sen lisäksi siellä oli nälkäisiä poneja, joista toinen osasi selvästi laskea jalallaan ja hakata aitaa, jotta saisi ruokaa. Niitä sai jo silitelläkin.


Ja sitten minä löysin maailman sympaattisimman otuksen, johon rakastuin ihan täysin.


Todella lihava ja hidas possu, aivan ihana. Suurin osa minun huomiosta ja ruuasta menikin sitten tälle kaverille. Tai kanoille, koska se todellakin oli hidas ja kanat pöllivät ruuat sen nenän edestä. Se selvästi kyllästyi siihen, sillä aina välillä se nosti päätään ja avasi suunsa ammolleen, joten heittelin ruokaa suoraan sinne. Ja parempi olikin, sillä possu näytti siltä, että sille kelpaa ruuaksi pieni ihminenkin, jos muu ruoka loppuu. Silittelin symppispossua aikani (ja pakotin Aankin silittämään) ja olisin voinut ottaa sen kotiin, jos se ei olisi ollut ihan noin iso ja pelottava.


Sillä välin Aakin löysi itselleen kaverin.


Vuohi oli melkoisen sitkeä, sitten kun tajusi, että ihmisellä on ruokaa. Se käveli perässä ja oli aina tiellä, minne vain käännyitkin. Ja jos et muuten huomannut sitä, se puski päänsä kainaloosi tai töni sinua muuten vain. Onneksi ruokaa riitti.

Palattiin etupihalle kanojen joukkoon, sillä yksi possu oli turhankin yritteliäs ja yritti syödä anopin taskusta läpi kaikki makupalat.


Siellä oli myös kauris, sievä, pieni ja hauras olento, joka selvästi tykkäsi anopista.


Kukin meistä löysi selvästi omankaltaistaan seuraa tuolta pihalta ja oli todella mukavaa ruokkia ja silitellä eläimiä. Kävelimme FarmiPihalta takaisin hotellille muutaman kilometrin ja matkalla silittelin randomponia ja moikkailin kaikkia lampaita jotka vain näin. Nämä elukat tuijottivat meitä jo kaukaa ja juosta rymistelivät aidan viereen, kun menimme lähemmäs. 


Aluksi katsoin vain että onpas uteliaita lehmiä ja menin lähemmäs ja otin muutaman kuvan, kun anoppi sanoi että ne taitaa olla sonneja eikä ne ole uteliaita vaan hyvin reviiritietoisia. Minä en selvästi ollut uhka niille, ne vain tuijottelivat epäluuloisina kun kuvasin niitä, mutta Aata ne jo hiukan säikähtivät ja hypähtivät kauemmas. Siirryimme aika pian pois aidan vierestä, ennenkuin ne päättäisivät hypähtää takaisin kohti, sillä tuo aita ei näyttänyt kovin pitävältä. Lopulta ne vain tuijottivat meitä ja seurasivat menoamme aidan vierellä, kun lähdimme jatkamaan matkaa kohti hotellia.



perjantai 12. heinäkuuta 2013

Kaskelotteja



Täällä on todellakin talvi ja olemme niin etelässä, että täällä sataa aika usein, joten päivä alkoi taas kerran harmaana ja tuulisena. Onneksi hymy ei hyytynyt, vaikka vielä pahempaa oli tiedossa.


Meille oli varattu valasretki, veneellä vielä kaiken hyvän lisäksi (vaihtoehtona olisi ollut siis mennä helikopterilla). Eli suuntasimme aamulla tuuleen ja tuiskuun kohti merta.



Matka sinne päin meni ihan hyvin, vaikka vähän vene heiluikin sinne ja tänne. Välillä olimme kannella sateessa ja tuulessa ja oli todella hauskaa, kun suuret aallot keikuttivat venettä. Näimme paljon hienoja merilintuja, jotka liitivät lähellä vedenpintaa todella sulavasti ja taitavasti.



Melko pian opas ilmoitti, että tässä jossain lähellä pitäisi olla valas, että nyt kaikki kannelle ja silmät tarkkoina. Eikös vaan anoppi tottuneena kätköilijänä ensimmäisenä hoksannut pienen vesituhahduksen jossain todella kaukana.


Parkkeerattiin vene viereen ja pällisteltiin kaskelottia. Se oikeastaan vain hengasi siinä pinnassa ja hengitteli tasaisin aikavälein eikä tuntunut välittävän meistä yhtään. Itse olin taas innoissani ja onneni kukkuloilla, kun pääsin näkemään uuden eläimen niin läheltä.


Kuvat eivät valitettavasti anna tälle otukselle minkäänlaista oikeutta. Se oli valtavan suuri eläin, josta näkyi välillä nenä, kun se kävi hengittämässä, muuten se löhöili tyyyväisenä selkäevä pinnalla, eikä sillä näyttänyt olevan kiire minnekään. Opas kertoi, että kaskelotit sukeltavat todella syvälle ja nopeasti ja aina välillä ne tulevat pinnalle hengittelemään ja tasailemaan oloaan. Odotin oikeastaan, että oltaisiin nähty vähän eläväisempi valas, mutta hieno kokemus joka tapauksessa.


Matkalla ehdittiin nähdä vielä toinenkin samanlainen otus, joka myöskin möhöili aaltojen mukana.  
 

Lopuksi nähtiin vielä maailman hienoin pyrstö, kun se lähti sukeltamaan takaisin syvyyksiin. Heihei valas!




torstai 11. heinäkuuta 2013

Kaikoura



Blenheimistä lähdimme kohti Kaikouraa jälleen kerran bussilla. Maisemat olivat ihan mielettömiä: toisella puolen näkyi lumihuippuisia vuoria ja toisella hurjasti aaltoileva turkoosi meri. Kuvaamisesta vastasi anoppi, sillä minä simahdin noin matkan puolivälissä ja nukuin tyytyväisenä kaiken hienon ohi, niinkuin yleensä. 




Hotellille saimme kävellä melkoisen pitkän matkan, mutta onneksi perillä odotti tosi kivoja naapureita, jotka saivat ainakin minut hyvälle tuulelle.


Ensimmäisen päivän jälkeen Kaikoura vaikuttaa melko pieneltä paikalta, täällä ei esimerkiksi ole paikallisbusseja tai takseja ollenkaan, mutta mielettömän kaunista täällä on. Ihan sama minne katsoo, näkee joko tumman talvisen meren tai lumisia vuoria kirkkaan sinistä taivasta vasten. Tunnen oloni todella kotoisaksi, voisin jäädä tänne ainiaaksi enkä ikinä kyllästyä näihin maisemiin.



Viininmaistelusta



Vietimme Blenheimissä yhden kokonaisen päivän ja valittavissa oli joko lähteä vaeltamaan kauniiseen luontoon tai viinikierrokselle. Koska olemme kaikki hiukan flunssaisia, tuntui viineihin tutustuminen paremmalta vaihtoehdolta. Aan kanssa vietimme aamupäivän sohvalla kilpaa yskien ja nenää niistäen, kun anoppi lähti vihmeränä etsimään purkkeja.





Minibussi nouti meidät iltapäivällä hotellin pihalta ja suuntasimme kohti ensimmäistä viinitilaa. Ryhmään kuului meidän kolmen lisäksi kaksi pariskuntaa, yllättävän nuorta porukkaa: odotin että siellä olisi ollut keksi-ikäisiä tai eläkeläisiä snobeja nyrpistelemässä nenäänsä.

Oli mielenkiintoista ja hauskaa päästä oikeasti maistelemaan viinejä, varsinkin kun oli joku kertomassa niistä enemmänkin kuin että tämä on punaista ja tämä ei. Yleensä Aan kanssa juodaan vain punaviinejä, mielellään vielä chileläisiä, eikä nämä Seelannin viinit ole oikein vetisyydessään iskeneet meihin. Kierroksella keskityttiin enemmän valkoviineihin ja niistä oikeasti erotti makuja! Jopa minä. Suurin osa maistui vetisille ja osa oli sen lisäksi pistäviä, mutta jotkut olivat jopa ihan juotavia. Eli me oltiin niitä snobeja, jotka nyrpiseli nenäänsä kaikelle ja oli sitä mieltä että kyllä kotosalla ne viinitkin maistuu paremmalta... No ei, oikeasti, suurin osa viineistä oli oikein hyviä, ei vain meidän tottumusten ja maun mukaisia. Ja kun lopulta löydettiin hyvänmakuinen viini, sen hinta oli 50 dollaria, joten sai jäädä siltä kertaa.


Kierettiin neljä viinitilaa ja joka paikassa saatiin maistella ainakin neljää valkkaria plus paria punaviiniä. Eikä ne maistijaiset olleet kovinkaan pieniä, joten viimeisen paikan kaikki viinit maistui oikein hyvin. Toki siellä oli vaihtoehtona, että jos viini ei miellytä, sen voi heittää pois, mutta ei se oikein sopinut suomalaiseen pirtaan. Viimeisen paikan viimeinen viini oli olemassa ihan vain minua varten: todella sokerisen yltiömakea jälkiruokavalkoviini, jota kukaan muu ei olisi halunnutkaan juoda enemmän kuin lasillisen ja minä jäin kaipaamaan koko pulloa. Rakastuin, en tahtoisi juoda enää mitään muuta viiniä. Tosin siinä vaiheessa ei enää viinin nimi jäänyt mieleen, joten se siitä.



Ryhmämme oli todella rentoa porukkaa ja juttua riitti kaikkien kanssa. Dan oli siitä hauska, että hän ei edes yrittänyt esittää, että olisi ymmärtänyt mitään viineistä. Hän ei erottanut viinejä toisistaan, mutta tuntui silti pitävän jokaisesta. Australialainen pariskunta Alex ja Laura taas olivat tutustumassa Seelantilaisiin viineihin ja viinitiloihin, sillä vanhemmillaan on ravintola kotona ja siellä myydään samaisia viinejä. Jossain vaiheessa joku kysäisi, että millaisia suunnitelmia itse kelläkin on illaksi, että lähdetäänkö pubiin kierroksen jälkeen. Meillä ei ollut mitään suunnitelmia ja porukka oli sen verran mukavaa, joten totta ihmeessä oltiin mukana. 

Lopuksi käytiin vielä suklaatehtaalla, josta tarttui mukaan hyviä käsintehtyjä suklaita ja sitten meidän viskattiin olutbaariin, mistä sai myös ruokaa. Ilta kului jutellen ja nauraen, oli mukavaa tutustua uusiin ihmisiin, jotka olivat jokainen ihan eri elämäntilanteessa kuin me. Meille tarjottiin myös töitä Australiasta, joten sori kotiväki, jos ei tullakaan Suomeen niin pian kuin suunniteltiin, se olisi kuitenkin tässä matkanvarrella.

Palauduttiin hotellille jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä nukkumaan ja toivoteltiin kaikkien kanssa, että jospa vielä törmäillään tässä matkatessa.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Wellington-Picton-Blenheim

Wellingtonissa lähdimme kohti EteläSaarta lautalla.


Sää oli melkoisen tuulinen, mutta aurinkoinen, joten odotettavissa oli kauniita maisemia. Tosin ihan ensimmäisenä, kun pääsin istumaan, asettauduin mukavasti ja nukahdin. Se niistä maisemista.



Heräsin hiukan myöhemmin ja kävimme Aan kanssa tutkimassa laivaa, mistä ei löytynyt oikeastaan mitään erikoista. Kävimme myös kannella, missä tuuli ihan vietävän paljon.Tosin mitäpä sitä ei tekisi niiden kuuluisien maisemien takia. Kuulin jonkun bonganneen delfiininkin, mutta me emme sellaisia nähneet. Vielä!




Saavuimme Pictoniin illalla pimeän aikaan ja suuntasimme motellille, joka yllätti iloisesti. Tilaa oli vaikka muille jakaa melkein samalla hinnalla kuin Wellingtonissa sai minihuoneen.



Seuraavana päivänä tutustuimme Pictoniin, missä ei kovin paljon ole. Kävelimme paria pääkatua, kuljimme rannassa ja nautimme auringosta.





Todella mukava pieni ja idyllinen paikka, josta oli hyvä jatkaa matkaa kohti Blenheimiä.