Kaskelotteja

Täällä on todellakin talvi ja olemme niin etelässä, että täällä sataa aika usein, joten päivä alkoi taas kerran harmaana ja tuulisena. Onneksi hymy ei hyytynyt, vaikka vielä pahempaa oli tiedossa.

Meille oli varattu valasretki, veneellä vielä kaiken hyvän lisäksi (vaihtoehtona olisi ollut siis mennä helikopterilla). Eli suuntasimme aamulla tuuleen ja tuiskuun kohti merta.

Matka sinne päin meni ihan hyvin, vaikka vähän vene heiluikin sinne ja tänne. Välillä olimme kannella sateessa ja tuulessa ja oli todella hauskaa, kun suuret aallot keikuttivat venettä. Näimme paljon hienoja merilintuja, jotka liitivät lähellä vedenpintaa todella sulavasti ja taitavasti.

Melko pian opas ilmoitti, että tässä jossain lähellä pitäisi olla valas, että nyt kaikki kannelle ja silmät tarkkoina. Eikös vaan anoppi tottuneena kätköilijänä ensimmäisenä hoksannut pienen vesituhahduksen jossain todella kaukana.

Parkkeerattiin vene viereen ja pällisteltiin kaskelottia. Se oikeastaan vain hengasi siinä pinnassa ja hengitteli tasaisin aikavälein eikä tuntunut välittävän meistä yhtään. Itse olin taas innoissani ja onneni kukkuloilla, kun pääsin näkemään uuden eläimen niin läheltä.

Kuvat eivät valitettavasti anna tälle otukselle minkäänlaista oikeutta. Se oli valtavan suuri eläin, josta näkyi välillä nenä, kun se kävi hengittämässä, muuten se löhöili tyyyväisenä selkäevä pinnalla, eikä sillä näyttänyt olevan kiire minnekään. Opas kertoi, että kaskelotit sukeltavat todella syvälle ja nopeasti ja aina välillä ne tulevat pinnalle hengittelemään ja tasailemaan oloaan. Odotin oikeastaan, että oltaisiin nähty vähän eläväisempi valas, mutta hieno kokemus joka tapauksessa.

Matkalla ehdittiin nähdä vielä toinenkin samanlainen otus, joka myöskin möhöili aaltojen mukana.  
 

Lopuksi nähtiin vielä maailman hienoin pyrstö, kun se lähti sukeltamaan takaisin syvyyksiin. Heihei valas!