Päivä museossa, yö laaksossa

Viimeinen päivä Wellingtonissa alkoi sateisena ja harmaana, joten oli hyvä aika lähteä tutustumaan valtavaan museoon. Museossa on kuusi kerrosta ja sisäänpääsy on ilmainen, ainoastaan jotkut tietyt näyttelyt maksavat, mutta muuten siellä saa kierrellä ilmaiseksi ihan omaan tahtiinsa. Infomiehen kehotuksesta aloitimme ylimmästä kerroksesta, mikä on maailman fiksuin idea ikinä: saat tulla portaita alaspäin koko ajan ja lopuksi ei tarvitse raahautua ylimmästä kerroksesta alas, vaan voit vain kävellä ovesta ulos kun olet valmiiksi siellä. Miksi en ole tajunnut tätä aiemmin?

Menimme hissillä kuudenteen kerrokseen, jossa oli vain joitain vaaseja, joista emme ymmärtäneet yhtään mitään. Hienoja ja nättejä vaaseja toki, mutta aika pian jatkoimme matkaa alas. Viidennessä kerroksessa oli taidenäyttely, en muista yhtäkään taiteilijaa eikä siellä saanut kuvata, mutta teoksia oli todella mielenkiintoista katsella. Niistä olisi saanut tehdä lyijykynäluonnoksia, mutta museo oli muutenkin valtava ja aikaavievä, joten en jäänyt tuhertelemaan sinne. Osa teoksista meni ohi ymmärryksen, mutta muutaman olisin voinut ottaa jopa omalle seinälleni, jos siis olisin iso ja rikas ja minulla olisi seinä, jolle ripustaa tauluja.

Seuraavassa kerroksessa oli kaikenlaista ja paljon. Olisi varmasti oppinut todella paljon, jos olisi jaksanut lukea edes osan kylteistä, mutta eihän tällainen keskittymishäiriöinen jaksa kiinnostua niin paljon, kun edessä on vaikka mitä.

Vuosikymmenlaatikoita. Näyttääkö tutuilta?

Erilainen maailmankartta, bongaa Suomi.

Seelannin kartta.

Maorivene ja kuvandaali.

Kaikenlaista hienoa:

Vielä kerros alaspäin ja löysimme eläinkerroksen, jossa kerrottiin muunmuassa uhanalaisista tai jo sukupuuttoon kuolleista eläimistä Seelannissa ja miksi niin on käynyt. Tämä peilin teksti pysäytti: The original creatures of this land had few ways to defend themselves against a very scary alien. This alien has brought more than 25 000 other alien species with it and created new environments for them all to live and breed in.
Like to come face to face with this alien? Look in the mirror!

Eräällä seinällä lueteltiin kaikki eläimet ja kasvit, jotka ovat jo hävinneet Seelannin luonnosta. Tästä linnusta kerrottiin, ettei siitä ole jäljellä enää kuin pari täytettyä päätä ja muutama kuva. Maorit metsästivät niitä muunmuassa niiden sulkien takia ja uudisasukkaat viimeistelivät työn. Kuvan tarina alkoi niin kauniisti, että odotin lopulta jotain ihan muuta.

Seuraavassa kerroksessa oli fossiileja ja leikkitilaa lapsille, jossa emme kumma kyllä viihtyneet hirveän kauan. Viimeisessä kerroksessa oli ainoastaan kauppa ja sitten olimmekin jo ulkona. Museo on aivan valtavan suuri ja siellä riittää näkemistä ja tekemistä, vaikka emme varmasti edes nähneet kaikkea, sillä museo on melkoisen sokkeloinen ja kiersimme vain ilmaiset osiot. Ainoastaan Andy Warholin näyttely jäi käymättä, sillä se olisi maksanut muutaman dollarin. Mutta ehdottomasti, jos olette Wellingtonissa ja teillä on aikaa, niin käykää. En edes pidä itseäni kovin museoihmisenä, mutta tuolla viihdyin todella.

Museosta minä siirryin I sitelle päivittämään blogia, kun oli sopivasti aikaa pari tuntia, muut lähtivät hotellille nukkumaan päikkärit. Illaksi lähdimme Aan kanssa takaisin Zealandiaan yökierrokselle toiveena bongata kiiwilintu ihan luonnossa. Yhden näin Aucklandin eläintarhassa hyvin pikaisesti ja lasin takaa, joten halusin päästä lähemmäs.

Ensimmäisenä opas kertoi meille Seelannin muotoutumisesta ja sen omaperäisestä luonnosta. Täällä ei alunperin ollut nisäkkäitä kuin kolme lepakkolajia, muuten saarta asuttivat vain linnut, matelijat ja hyönteiset. Hän kertoi Maorien saapumisesta ja uudisasukkaiden tulosta ja heidän vaikutuksistaan luontoon ja eläimiin. Maorit metsästivät lentokyvyttömiä lintuja ja sen lisäksi uudisasukkaat toivat mukanaan erilaisia nisäkkäitä. Esimerkiksi linnut ja nisäkkäät saalistavat eritavalla: linnut käyttävät lähinnä näköaistiaan kun taas nisäkkäät etsivät saaliin hajun perusteella. Saarella ei aiemmin ollut nisäkkäitä, joten paikalliset eläimet suojautuivat enimmäkseen maastoutumalla ja pysymällä poissa näkyvistä ja olivat oikein hyviä siinä, mutta eipä siitä paljon ollut hyötyä nisäkkäitä vastaan. Siksi Moa on jo kadonnut ja kiiwejä on enää todella vähän. Ja siksi on Zealandia: turvapaikka uhanalaisille paikallisille eläimille.

Lähdimme ulos ja saimme punavalolamput, joilla tuikkia toisiamme silmiin pimeässä. Oli vielä melko valoisaa, kun lähdimme kulkemaan tuttua polkua laaksoon päin. Ensimmäisenä näimme ja kuulimme erilaisia merimetsoja. Eivät olleet kovin ujoja.

Opas kertoi varmaan paljonkin heistä ja heidän elämästään, mutta en voi muistaa enää.

Oli mukavaa, että olimme jo aiemmin käyneet kiertämässä laakson päiväsaikaan, joten olimme jo tutustuneet lintuihin, joista opas kertoi ja joita oli hiukan hankala nähdä pimeässä. Esimerkiksi näistä takahe-linnuista hän osasi kertoa paljonkin. Ensinnäkin takahet ovat kasvissyöjiä, jotka tunnistivat oppaat ja tulivat kerjäämään ruokaa kuin koirat. He ovat nimeltään T-2 ja Puffin, eläkkeellä oleva pariskunta. He ovat jo lähemmäs 20 vuotta vanhoja ja takahet elävät yleensä vain hiukan yli sen. He liikkuvat aina yhdessä, vaikka joskus harvoin, vuotta nuorempi saattaa jäädä kukkumaan ulos myöhään illalla, kun toinen paneutuu jo nukkumaan. Aika suloinen pariskunta, toivon heille pitkää ikää ja onnellisia vuosia yhdessä.

Näimme myös kaka-papukaijoja ja kuulimme monta Tuita. Väliin oli vaikea pysyä perässä, että mistä linnusta puhuttiin, kun opettelin nimet Maoriksi ja opas puhui niistä niiden englanninkielisellä nimellä. Kuulimme myös Seelannin ainoan pienen pöllön huhuilua, joka on saanut nimensä hassun ääntelynsä perusteella. Pöllön nimi on englanniksi Morepork (lausutaan noin jotenkin näin: moorpoork, jolta linnun saalistushuuto kuulostaa)  ja maoriksi Ruru. Hauskan kuuloinen otus, mutta valitettavasti en nähnyt sitä.

Näimme myös maawetan, kylläkin puussa, josta A bongasi sen ja jonkin sortin piikikkään etanan. Myös luolawetoja näimme paljon ja ne ovat ihan erinäköisiä kuin raskas puuweta, ne muistuttavat enemmän hentoja sirkkoja. Näimme myös kiiltomatoja, pieniä sinisiä valoja penkoilla ja puissa. Tosin lähempi tarkastelu osoitti, että ne olivat oikeasti matoja, kun minä odotin enemmänkin toukkia. Kaukaa oikein kauniita otuksia, mutta noin läheltä ei kannata mennä katsomaan.

Ja toki näimme myös sen, mitä tulimme katsomaankin: kiiwin. Opas kertoi, että kiiwit tulevat yleensä illan hämärtyessä syömään samoihin paikkoihin (mihin niille on laitettu ruokaa) ja sieltä ne on hyvä bongata. Toinen opas jäi paikalleen ja me menimme toiseen spottauspaikkaan seisomaan puolirinkiin kaikki 11 ihmistä. Siinä hengattiin ehkä viitisen minuuttia pimeässä kaikki hiirenhiljaa ja minua alkoi jo naurattaa, että kiiwi on kuitenkin pari metriä pielessä tänä iltana ja käppäilee meidän takana hyvin tyytyväisenä meidän tuijottaessa tyhjää, pimeää metsää.

Toinen opas kutsui kuitenkin pian meidät luokseen ja kipitimme sinne pikaisesti. Pieni kiiwi tonki maata tyytyväisenä eikä tuntunut häiriintyvän punavalosta. Hetki oli taianomainen enkä osaa sitä muuten kuvailla, unohdin varmaan hengittää. Olin samaan aikaan hyvin liikuttunut ja onnellinen ja innoissani, kun näin tämän harvinaisen otuksen vapaana luonnossa vieraiden tähtien alla. En uskaltanut ottaa kuvaa linnusta, jotta se ei olisi häiriintynyt ja lähtenyt pois, sillä halusin viettää sen kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista. Kiiwi tonki maata oman aikansa ja söi tyytyväisenä ja lähti sen jälkeen lyllertämään takaisin metsään päin. Hauskan näköinen pallero, hauras ja epätodellinen. Muistan tuon kohtaamisen varmasti loppuikäni.