Viimeinen päivä Wellingtonissa alkoi sateisena ja harmaana, joten oli hyvä aika lähteä tutustumaan valtavaan museoon. Museossa on kuusi kerrosta ja sisäänpääsy on ilmainen, ainoastaan jotkut tietyt näyttelyt maksavat, mutta muuten siellä saa kierrellä ilmaiseksi ihan omaan tahtiinsa. Infomiehen kehotuksesta aloitimme ylimmästä kerroksesta, mikä on maailman fiksuin idea ikinä: saat tulla portaita alaspäin koko ajan ja lopuksi ei tarvitse raahautua ylimmästä kerroksesta alas, vaan voit vain kävellä ovesta ulos kun olet valmiiksi siellä. Miksi en ole tajunnut tätä aiemmin?
Menimme hissillä kuudenteen kerrokseen, jossa oli vain joitain vaaseja, joista emme ymmärtäneet yhtään mitään. Hienoja ja nättejä vaaseja toki, mutta aika pian jatkoimme matkaa alas. Viidennessä kerroksessa oli taidenäyttely, en muista yhtäkään taiteilijaa eikä siellä saanut kuvata, mutta teoksia oli todella mielenkiintoista katsella. Niistä olisi saanut tehdä lyijykynäluonnoksia, mutta museo oli muutenkin valtava ja aikaavievä, joten en jäänyt tuhertelemaan sinne. Osa teoksista meni ohi ymmärryksen, mutta muutaman olisin voinut ottaa jopa omalle seinälleni, jos siis olisin iso ja rikas ja minulla olisi seinä, jolle ripustaa tauluja.
Seuraavassa kerroksessa oli kaikenlaista ja paljon. Olisi varmasti oppinut todella paljon, jos olisi jaksanut lukea edes osan kylteistä, mutta eihän tällainen keskittymishäiriöinen jaksa kiinnostua niin paljon, kun edessä on vaikka mitä.
Vuosikymmenlaatikoita. Näyttääkö tutuilta?
Erilainen maailmankartta, bongaa Suomi.
Seelannin kartta.
Maorivene ja kuvandaali.
Kaikenlaista hienoa:
Vielä kerros alaspäin ja löysimme eläinkerroksen, jossa kerrottiin muunmuassa uhanalaisista tai jo sukupuuttoon kuolleista eläimistä Seelannissa ja miksi niin on käynyt. Tämä peilin teksti pysäytti: The original creatures of this land had few ways to defend themselves against a very scary alien. This alien has brought more than 25 000 other alien species with it and created new environments for them all to live and breed in.
Like to come face to face with this alien? Look in the mirror!
Eräällä seinällä lueteltiin kaikki eläimet ja kasvit, jotka ovat jo hävinneet Seelannin luonnosta. Tästä linnusta kerrottiin, ettei siitä ole jäljellä enää kuin pari täytettyä päätä ja muutama kuva. Maorit metsästivät niitä muunmuassa niiden sulkien takia ja uudisasukkaat viimeistelivät työn. Kuvan tarina alkoi niin kauniisti, että odotin lopulta jotain ihan muuta.
Seuraavassa kerroksessa oli fossiileja ja leikkitilaa lapsille, jossa emme kumma kyllä viihtyneet hirveän kauan. Viimeisessä kerroksessa oli ainoastaan kauppa ja sitten olimmekin jo ulkona. Museo on aivan valtavan suuri ja siellä riittää näkemistä ja tekemistä, vaikka emme varmasti edes nähneet kaikkea, sillä museo on melkoisen sokkeloinen ja kiersimme vain ilmaiset osiot. Ainoastaan Andy Warholin näyttely jäi käymättä, sillä se olisi maksanut muutaman dollarin. Mutta ehdottomasti, jos olette Wellingtonissa ja teillä on aikaa, niin käykää. En edes pidä itseäni kovin museoihmisenä, mutta tuolla viihdyin todella.
Museosta minä siirryin I sitelle päivittämään blogia, kun oli sopivasti aikaa pari tuntia, muut lähtivät hotellille nukkumaan päikkärit. Illaksi lähdimme Aan kanssa takaisin Zealandiaan yökierrokselle toiveena bongata kiiwilintu ihan luonnossa. Yhden näin Aucklandin eläintarhassa hyvin pikaisesti ja lasin takaa, joten halusin päästä lähemmäs.
Ensimmäisenä opas kertoi meille Seelannin muotoutumisesta ja sen omaperäisestä luonnosta. Täällä ei alunperin ollut nisäkkäitä kuin kolme lepakkolajia, muuten saarta asuttivat vain linnut, matelijat ja hyönteiset. Hän kertoi Maorien saapumisesta ja uudisasukkaiden tulosta ja heidän vaikutuksistaan luontoon ja eläimiin. Maorit metsästivät lentokyvyttömiä lintuja ja sen lisäksi uudisasukkaat toivat mukanaan erilaisia nisäkkäitä. Esimerkiksi linnut ja nisäkkäät saalistavat eritavalla: linnut käyttävät lähinnä näköaistiaan kun taas nisäkkäät etsivät saaliin hajun perusteella. Saarella ei aiemmin ollut nisäkkäitä, joten paikalliset eläimet suojautuivat enimmäkseen maastoutumalla ja pysymällä poissa näkyvistä ja olivat oikein hyviä siinä, mutta eipä siitä paljon ollut hyötyä nisäkkäitä vastaan. Siksi Moa on jo kadonnut ja kiiwejä on enää todella vähän. Ja siksi on Zealandia: turvapaikka uhanalaisille paikallisille eläimille.
Lähdimme ulos ja saimme punavalolamput, joilla tuikkia toisiamme silmiin pimeässä. Oli vielä melko valoisaa, kun lähdimme kulkemaan tuttua polkua laaksoon päin. Ensimmäisenä näimme ja kuulimme erilaisia merimetsoja. Eivät olleet kovin ujoja.
Opas kertoi varmaan paljonkin heistä ja heidän elämästään, mutta en voi muistaa enää.
Oli mukavaa, että olimme jo aiemmin käyneet kiertämässä laakson päiväsaikaan, joten olimme jo tutustuneet lintuihin, joista opas kertoi ja joita oli hiukan hankala nähdä pimeässä. Esimerkiksi näistä takahe-linnuista hän osasi kertoa paljonkin. Ensinnäkin takahet ovat kasvissyöjiä, jotka tunnistivat oppaat ja tulivat kerjäämään ruokaa kuin koirat. He ovat nimeltään T-2 ja Puffin, eläkkeellä oleva pariskunta. He ovat jo lähemmäs 20 vuotta vanhoja ja takahet elävät yleensä vain hiukan yli sen. He liikkuvat aina yhdessä, vaikka joskus harvoin, vuotta nuorempi saattaa jäädä kukkumaan ulos myöhään illalla, kun toinen paneutuu jo nukkumaan. Aika suloinen pariskunta, toivon heille pitkää ikää ja onnellisia vuosia yhdessä.
Näimme myös kaka-papukaijoja ja kuulimme monta Tuita. Väliin oli vaikea pysyä perässä, että mistä linnusta puhuttiin, kun opettelin nimet Maoriksi ja opas puhui niistä niiden englanninkielisellä nimellä. Kuulimme myös Seelannin ainoan pienen pöllön huhuilua, joka on saanut nimensä hassun ääntelynsä perusteella. Pöllön nimi on englanniksi Morepork (lausutaan noin jotenkin näin: moorpoork, jolta linnun saalistushuuto kuulostaa) ja maoriksi Ruru. Hauskan kuuloinen otus, mutta valitettavasti en nähnyt sitä.
Näimme myös maawetan, kylläkin puussa, josta A bongasi sen ja jonkin sortin piikikkään etanan. Myös luolawetoja näimme paljon ja ne ovat ihan erinäköisiä kuin raskas puuweta, ne muistuttavat enemmän hentoja sirkkoja. Näimme myös kiiltomatoja, pieniä sinisiä valoja penkoilla ja puissa. Tosin lähempi tarkastelu osoitti, että ne olivat oikeasti matoja, kun minä odotin enemmänkin toukkia. Kaukaa oikein kauniita otuksia, mutta noin läheltä ei kannata mennä katsomaan.
Ja toki näimme myös sen, mitä tulimme katsomaankin: kiiwin. Opas kertoi, että kiiwit tulevat yleensä illan hämärtyessä syömään samoihin paikkoihin (mihin niille on laitettu ruokaa) ja sieltä ne on hyvä bongata. Toinen opas jäi paikalleen ja me menimme toiseen spottauspaikkaan seisomaan puolirinkiin kaikki 11 ihmistä. Siinä hengattiin ehkä viitisen minuuttia pimeässä kaikki hiirenhiljaa ja minua alkoi jo naurattaa, että kiiwi on kuitenkin pari metriä pielessä tänä iltana ja käppäilee meidän takana hyvin tyytyväisenä meidän tuijottaessa tyhjää, pimeää metsää.
Toinen opas kutsui kuitenkin pian meidät luokseen ja kipitimme sinne pikaisesti. Pieni kiiwi tonki maata tyytyväisenä eikä tuntunut häiriintyvän punavalosta. Hetki oli taianomainen enkä osaa sitä muuten kuvailla, unohdin varmaan hengittää. Olin samaan aikaan hyvin liikuttunut ja onnellinen ja innoissani, kun näin tämän harvinaisen otuksen vapaana luonnossa vieraiden tähtien alla. En uskaltanut ottaa kuvaa linnusta, jotta se ei olisi häiriintynyt ja lähtenyt pois, sillä halusin viettää sen kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista. Kiiwi tonki maata oman aikansa ja söi tyytyväisenä ja lähti sen jälkeen lyllertämään takaisin metsään päin. Hauskan näköinen pallero, hauras ja epätodellinen. Muistan tuon kohtaamisen varmasti loppuikäni.
tiistai 9. heinäkuuta 2013
sunnuntai 7. heinäkuuta 2013
Epätodellista
Seuraava päivä Wellingtonissa alkoi myöskin luonnonläheisissä tunnelmissa, kun lähdimme vaeltamaan Zealandiaan ja tutustumaan paikalliseen luontoon. Zealandia on eräänlainen luonnonpuisto ja turvapaikka harvinaisille eläimille ja kasveille, siellä niitä suojellaan ja niistä pidetään huolta. Reissulla näimme paljon luonnonvaraisia lintuja, hienoja puita ja upeita maisemia.
Löysimme elävän fossiilin, jonka minä siis ihan henkilökohtaisesti bongasin: Tuatara. Oletus oli, että ei tällainen harjaantumaton bonjaata voi löytää sitä tuollaisesta maastosta, mutta sattui se lopulta silmiin. Eikä se sitten kuitenkaan kovin ujo tai arka ollut, höpisimme kovaan ääneen ja otimme useita kuvia eläimestä ja siinä se tyytyväisenä nökötti auringossa.
Sieltä löytyi myöskin Seelannin suurin ötökkä, Weta. Ruma kuin mikä, mutta näkemisen arvoinen. Kuvissa on siis puuweta, sen lisäksi niitä on ainakin maaweta, luolaweta ja jättiweta, joita emme nähneet.
Opin paljon paikallisten lintujen nimiä, maoriksi vieläpä. Esimerkiksi ystävämme kktiainen on nimeltään Piwakawaka. Nämä seuraavat linnut kuuluivat useammin kuin näkyivät, osasi jo äänestä arvata, että joo-o siellä se jossain on. Tui ääntelee nimittäin todella hassusti, välillä se kuulostaa huilulta ja välillä robotilta, oikeasti. Voisin ottaa tuollaisen kotiin herätyskelloksi. Ja sopisivat vielä mustavalkoisina sisustukseenkin.
Sen lisäksi näimme aika usein Kaka-lintuja, paikallisia papukaijoja. Ne kiipeilivät omissa oloissaan puissa ja natustelivat oksia kiinnittämättä meihin juuri huomiota. Ruokintapaikalla ne näkyivät hiukan paremmin, vaikka siltikin ne olivat ujoja ja kaikkosivat pian meidän tultua paikalle.
Näimme usein myös vilaukselta Tiekejä, punamustia rastaankokoisia lintuja. Englannista kääntäen niiden nimi on Satulaselkä ja on helppo arvata, mistä ne ovat nimensä saaneet. Sieviä, mutta todella nopealiikkeisiä, eivätkä ainakaan minun refleksit olleet riittävät niiden kuvaamiseen kunnolla.
Korimakot olivat melkoisen arkoja ja näimme pari vain ruokintapaikalla. Sieviä oliivinvihreitä lintuja, kyseinen yksilö on selväsit viihtynyt ruuan parissa melkoisen kauan.
Toutouwai oli todella utelias ja ystävällinen lintu, jonka huomion sai herätettyä helposti. Ei tarvinnut kuin hiukan rapistella lehtiä ja lintu tuli lähelle tuijottamaan, että mitä siellä on, mitä siellä on, miulle kans! Hauska otus, johon törmäsimme useampaankin otteeseen, mutta niin tavallisen värinen, että se jäi helposti huomaamatta (muilta siis, minähän haukkana näin jokaisen ja ilmoitin niistä kovaan ääneen).
Lopuksi törmäsimme vielä melkoisen suureen Takaheen. Se ei ollut kovin ujo, katseli meitä vain hiukan epäilevästi, kun menimme lähemmäs, mutta ei lähtenyt mihinkään. Kaunis kuin mikä.
Kyltti kielsi ruokkimasta niitä ja voin ymmärtää miksi, niillä on valtava nokka, jota ei halua lähelle sormiaan. Muuten lintu vaikutti melkoisen halattavalta, mutta mikäpä eläin minusta ei.
Kaikkien noiden lisäksi näimme myös useita Riroriroja ja kuulimme Popokoteajoja, jotka viihtyvät suurissa parvissa. Näimme myös kauniin värisen Hihin, mutta valiettavasti en saanut sitä ikuistettua kuviin.
Oikean luonnon jälkeen oli hyvä siirtyä fantasiamaailmaan, kun kävimme tutustumassa Wetan myymälään. Weta tekee siis kaikenlaista fanikamaa muunmuassa Sormusten herraan, Hobittiin, Tinttiin ja District 9:ään. Ensimmäisenä päätimme kiusata trolleja. Ilmeet on sellaiset, että kohta pieni ihminen ottaa osumaa:
Sen lisäksi kaupassa oli paljon kaikenlaista hienoa pientä ja hiukan suurempaakin krääsää.
Sen jälkeen palauduimme kaupunkiin ja etsimme kunnon ruokapaikan. Olivat panostaneet aterioiden ulkonäköön melkoisen paljon, hylsyissä ja savikiekossa oli kastiketta, jota sai lisätä villisikajiaotzuihin, wallabiwontoneihin ja peurakevätkääryleisiin. Wallabi maistui muuten yllättävän hyvältä.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin:
Löysimme elävän fossiilin, jonka minä siis ihan henkilökohtaisesti bongasin: Tuatara. Oletus oli, että ei tällainen harjaantumaton bonjaata voi löytää sitä tuollaisesta maastosta, mutta sattui se lopulta silmiin. Eikä se sitten kuitenkaan kovin ujo tai arka ollut, höpisimme kovaan ääneen ja otimme useita kuvia eläimestä ja siinä se tyytyväisenä nökötti auringossa.
Sieltä löytyi myöskin Seelannin suurin ötökkä, Weta. Ruma kuin mikä, mutta näkemisen arvoinen. Kuvissa on siis puuweta, sen lisäksi niitä on ainakin maaweta, luolaweta ja jättiweta, joita emme nähneet.
Opin paljon paikallisten lintujen nimiä, maoriksi vieläpä. Esimerkiksi ystävämme kktiainen on nimeltään Piwakawaka. Nämä seuraavat linnut kuuluivat useammin kuin näkyivät, osasi jo äänestä arvata, että joo-o siellä se jossain on. Tui ääntelee nimittäin todella hassusti, välillä se kuulostaa huilulta ja välillä robotilta, oikeasti. Voisin ottaa tuollaisen kotiin herätyskelloksi. Ja sopisivat vielä mustavalkoisina sisustukseenkin.
Sen lisäksi näimme aika usein Kaka-lintuja, paikallisia papukaijoja. Ne kiipeilivät omissa oloissaan puissa ja natustelivat oksia kiinnittämättä meihin juuri huomiota. Ruokintapaikalla ne näkyivät hiukan paremmin, vaikka siltikin ne olivat ujoja ja kaikkosivat pian meidän tultua paikalle.
Näimme usein myös vilaukselta Tiekejä, punamustia rastaankokoisia lintuja. Englannista kääntäen niiden nimi on Satulaselkä ja on helppo arvata, mistä ne ovat nimensä saaneet. Sieviä, mutta todella nopealiikkeisiä, eivätkä ainakaan minun refleksit olleet riittävät niiden kuvaamiseen kunnolla.
Korimakot olivat melkoisen arkoja ja näimme pari vain ruokintapaikalla. Sieviä oliivinvihreitä lintuja, kyseinen yksilö on selväsit viihtynyt ruuan parissa melkoisen kauan.
Toutouwai oli todella utelias ja ystävällinen lintu, jonka huomion sai herätettyä helposti. Ei tarvinnut kuin hiukan rapistella lehtiä ja lintu tuli lähelle tuijottamaan, että mitä siellä on, mitä siellä on, miulle kans! Hauska otus, johon törmäsimme useampaankin otteeseen, mutta niin tavallisen värinen, että se jäi helposti huomaamatta (muilta siis, minähän haukkana näin jokaisen ja ilmoitin niistä kovaan ääneen).
Lopuksi törmäsimme vielä melkoisen suureen Takaheen. Se ei ollut kovin ujo, katseli meitä vain hiukan epäilevästi, kun menimme lähemmäs, mutta ei lähtenyt mihinkään. Kaunis kuin mikä.
Kyltti kielsi ruokkimasta niitä ja voin ymmärtää miksi, niillä on valtava nokka, jota ei halua lähelle sormiaan. Muuten lintu vaikutti melkoisen halattavalta, mutta mikäpä eläin minusta ei.
Oikean luonnon jälkeen oli hyvä siirtyä fantasiamaailmaan, kun kävimme tutustumassa Wetan myymälään. Weta tekee siis kaikenlaista fanikamaa muunmuassa Sormusten herraan, Hobittiin, Tinttiin ja District 9:ään. Ensimmäisenä päätimme kiusata trolleja. Ilmeet on sellaiset, että kohta pieni ihminen ottaa osumaa:
Sen lisäksi kaupassa oli paljon kaikenlaista hienoa pientä ja hiukan suurempaakin krääsää.
Sen jälkeen palauduimme kaupunkiin ja etsimme kunnon ruokapaikan. Olivat panostaneet aterioiden ulkonäköön melkoisen paljon, hylsyissä ja savikiekossa oli kastiketta, jota sai lisätä villisikajiaotzuihin, wallabiwontoneihin ja peurakevätkääryleisiin. Wallabi maistui muuten yllättävän hyvältä.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin:
Rotorua-Wellington
Rotorualta lähdimme aikaisin aamulla kohti Wellingtonia. Matka kesti yli seitsemän tuntia, mutta onneksi pysähdyimme matkalla pari kertaa ja mitäs muutakaan siellä tuli vastaan kuin ihania eläimiä.
Pääsin ruokkimaan possuja. Ne näyttivät oikein ystävällisiltä, mutta en silti tunkenut kättäni lähellekään niiden suuta ja valtavia torahampaita.
Kanat olivat oikein hauskan värisiä ja tulivat lähelle leivänmurujen perässä.
Maisemat vaihtelivat karusta vuoristosta vehreisiin laaksoihin.
Ensimmäinen päivä Wellingtonissa kului aika rauhallisesti. Tutustuimme kasvitieteelliseen puutarhaan, josta löytyi yllättäen puita, kukkia ja lintuja. Ja kaikesta on paljon kuvia. Puutarha sijaitsee melkoisen korkealla, josta oli kauniit maisemat Wellingtonin yli.
Seurasimme polkua hiukan vaihtelevasti, mäkiä ylös ja alas, välillä ulostauduimme koko puistosta kätkön takia. Näimme kauniita puita ja ihania kaktuksia.
Lopulta löysimme myös tärkeimmän, eli ankkalammen. Linnut eivät olleet kovin ujoja tai arkoja kuten A sai huomata. Eikä meillä ollut edes ruokaa mukana houkuttimena.
Vaikka täällä on talvi, kasvit kukkivat ihan täysiään. Tosin puisto voisi olla aika huikaiseva kesällä.
Löysimme aivan valtavan kannon, jonne minun teki mieli ihan suunnattomasti kiivetä. Eihän siinä muuta kuin itseään toteuttamaan ja mönkimään ylöspäin. Kengät olivat lopulta juuri sen näköiset, että rymytty on, mutta muuten selvisin ehjin nahoin alas.
Loppupäivä kului ostoskatuja tutkiessa ja seuraavan päivän ohjelmaa suunnitellessa.
Pääsin ruokkimaan possuja. Ne näyttivät oikein ystävällisiltä, mutta en silti tunkenut kättäni lähellekään niiden suuta ja valtavia torahampaita.
Kanat olivat oikein hauskan värisiä ja tulivat lähelle leivänmurujen perässä.
Maisemat vaihtelivat karusta vuoristosta vehreisiin laaksoihin.
Ensimmäinen päivä Wellingtonissa kului aika rauhallisesti. Tutustuimme kasvitieteelliseen puutarhaan, josta löytyi yllättäen puita, kukkia ja lintuja. Ja kaikesta on paljon kuvia. Puutarha sijaitsee melkoisen korkealla, josta oli kauniit maisemat Wellingtonin yli.
Seurasimme polkua hiukan vaihtelevasti, mäkiä ylös ja alas, välillä ulostauduimme koko puistosta kätkön takia. Näimme kauniita puita ja ihania kaktuksia.
Lopulta löysimme myös tärkeimmän, eli ankkalammen. Linnut eivät olleet kovin ujoja tai arkoja kuten A sai huomata. Eikä meillä ollut edes ruokaa mukana houkuttimena.
Vaikka täällä on talvi, kasvit kukkivat ihan täysiään. Tosin puisto voisi olla aika huikaiseva kesällä.
Löysimme aivan valtavan kannon, jonne minun teki mieli ihan suunnattomasti kiivetä. Eihän siinä muuta kuin itseään toteuttamaan ja mönkimään ylöspäin. Kengät olivat lopulta juuri sen näköiset, että rymytty on, mutta muuten selvisin ehjin nahoin alas.
Loppupäivä kului ostoskatuja tutkiessa ja seuraavan päivän ohjelmaa suunnitellessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)