Suloisuuksia ja jännitystä

Eli Rotorua 3. päivä

Aamu alkoi rauhallisesti maalaistunnelmissa, päivän pakettihintaan kuului lammasesitys, joten samahan se oli käydä katsomassa. Lava täyttyi pikkuhiljaa erinäköisistä ja -kokoisista lampaista, joista meille kerrottiin paljonkin. Suurin osa huomiostani meni lampaiden ihasteluun, joten osa infosta meni ihan ohi. Sen verran muistan, että pelkästään merinolampaita on Uudessa-Seelannissa monta miljoonaa, puhumattakaan niistä muista sadoista lajeista. Merinon ilmekin oli sellainen, että se tiesi olevansa muita parempi.

Meille näytettiin, miten lammas keritään. Aika nopeasti ja helpon näköisesti se kävi. Ja lammas pysyi todella rauhallisena, sitten kun sen sai istumaan.

Kuulemma keritsijät saavat palkkaa 1,5 dollaria per lammas ja saattavat keritä useita satoja lampaita päivässä. Villaa yhdestä lampaasta lähti ihan mielettömän paljon, järkyttävän kokoinen kasa ja jäljelle jäi vain minilammas.

Samalla näimme, miten lammaskoirat työskentelevät. Tämä tosin paimensi lavalla ankkoja, mutta näkyivät nekin pysyvän kasassa, vain yksi hävisi kesken esityksen.

Ensimmäinen koira käytti paimentamiseen ainoastaan katsettaan ja kehoaan, se ei haukkunut lainkaan. Mutta nämä isommat kaverit haukkuivat koko ajan, eikä niillä ollut ongelmia ottaa kontaktia lampaiden kanssa.

Ulkona näimme koirat työskentelemässä vielä ihan oikeiden lampaiden kanssa. Näppärästi ne tuonne karsinaan lopulta menivät, yksi tosin törmäsi oveen matkalla ja kaatua kellahti kumolleen.

Esityksen loputtua pääsimme silittelemään lampaita lavalle. Menin ensimmäisenä mutistelemaan lähimmän lampaan poskia, sellaista tilaisuutta ei kovin usein tule. Lampaan ilme oli kärsivällisen tympeä, että jaa tällainen ihminen tällä kertaa. Voitte kuvitella, että itse virnuilin kuin viimeistä päivää.

Lampaiden villa tuntui erilaiselta rodusta riippuen, osalla oli todella pitkä turkki ja osalla taas niin lyhyt ja tiheä, että se tuntui enemmänkin matolta. Yhteistä niille oli se, että villa tuntui rasvaiselta. Merinon kuono oli todella pehmeä, mutta sen ilme sellainen, etten uskaltanut halailla saati mutistella sitä.

Sen jälkeen menimme silittelemään hiukan pienempiä lampaita ja kilejä. Ihan mielettömän suloisia ja pehmeitä otuksia, jotka tulivat lähelle ruuan toivossa.

Varsinkin kaksi kiliä yrittivät syödä ihan kaiken: kiva huomata kun halailet yhtä, että se mussuttaa tyytyväisenä hiuksiasi/takkiasi/mitä tahansa mihin vain yltää mahaansa.

Lampaat olivat hiukan ujompia, mutta tulivat nekin siliteltäviksi.

Kilit olivat todella röyhkeitä, varsinkin isompi niistä. Se pukki toisia eläimiä ja ihmisiä ja järsi kaikkea. Sen lisäksi se oli hyvin hyvin ovela. Se kiipesi selkääni ja pahaa aavistamattomana osasin vain nauraa sen touhuille. Seuraava kuvasarja osoittaa, että sillä oli selvä missio, jonka vain Aan nopeat reaktiot ja kilin heikkous ruokaa kohtaan estivät toteutumasta.

Pienet eläimet tykkäsivä myös Aasta erityisesti.

Ei voi kuin ihailla sen ketteryyttä ja tasapainoa, se ei tipahtanut tuolta selästä sitten millään. Ja anoppikin löysi itselleen pienen sydänystävän.

Siellä oli myös possuja, jotka eivät kylläkään olleet kovin sosiaalisia ja alpakoita, joista toinen kulki ihan vapaana meidän ihmisten joukossa pällistelemässä muita eläimiä. Samainen yksilö onnistui pakosuunnitelmissaan ja häippäsi myöhemmin ulkosalle.

Olisin voinut viettää tuolla karsinassa pienten eläinten kanssa loppupäivän tai -viikon, mutta valitettavasti päivälle oli muitakin suunnitelmia.

Eläinten silittelyn jälkeen tuntui ihan siltä, että nyt tarvitaan jännitystä elämään. Kaikista vaihtoehdoista päädyimme Swooppiin, jossa meidät sidottiin hyvin hyvin löyhästi makuupusseihin ja nostettiin aika korkealle. Siellä korkeuksissa mahallaan maatessa ehti katsella maisemia, miettiä kaikenlaista ja tulla jo toisiin aatoksiin tiputuksen suhteen.

Kamalinta kyydissä oli se, että piti ihan itse vetää vivusta, joka irrotti meidät narusta. A sai sen kunnian, en usko että minusta olisi ollut siihen. Sen jälkeen seurasikin pari sekunttia vapaata pudotusta, jonka aikana ehti huutaa keuhkonsa tyhjiksi ja vain toivoa, ettemme läsähdä asfalttiin. Onneksi naru kiristyi ja sen jälkeen kyyti olikin ihan mukavaa keinumista edestakaisin.

Jalat täristen raahauduimme kohti seuraavaa paikkaa, jossa meitä odotti valtava labyrintti. Jokainen meistä lähti eri suuntiin, osa juosten, osa kävellen ja tehtävänä oli löytää keskelle ennen muita. Ensimmäiset lähestymiset onnistuivat oikein hyvin, mutta sitten iskikin ongelma, kun ei vain ollut ovea sisemmälle kehälle. Eihän siinä, pakko palata takaisin ja yrittää eri kautta.

Välillä meinasi epätoivo iskeä, kun juokset henkihieverissä kuumassa auringossa kehää edestakaisin, etkä tunnu pääsevän mihinkään, mutta lopulta löysin perille. Tosin siellä minua odotti jo tyytyväisenä virnuileva A, joten en voittanut, mutta olin ylpeä itsestäni, että ylipäätään pääsin sinne asti. Poispäin saikin mennä ovista, eikä tarvinnut eksyä enää.

Samassa paikassa pääsi silittelemään ja syöttämään pupuja. En olisi taas halunnut lähteä mihinkään suloisten elukoiden luota, mutta tiedossa oli vielä vaikka mitä kivaa, joten lähdettävä oli.

Matkalla löysimme yhden kätkönkin ja minä pääsin taas halailemaan eläintä.

Päivän viimeinen aktiviteetti oli Zorbailu, jossa siis mennään valtavan läpinäkyvän pallon sisään ja sinut tyrkätään alamäkeen. Vaihtoehtoina oli, että joko sinut sidotaan kiinni ja menet mukkelismakkelis sen pallon mukana tai sitten pallon sisälle laitetaan vettä ja lillut siinä. Myös erilaisia reittivaihtoehtoja oli valittavissa.

Minä olen liian lyhyt, jotta minut voisi sitoa pallon sisälle. Ihan hirveästi se ei harmittanut tällaista matkapahoinvointi-ihmistä, olisin varmasti puklannut viimeistään pallosta päästessä. Olisimme myös voineet mennä kaikki kolme samaan palloon ja tulla suoraa reittiä alas, mutta A valitsi mieluummin kuivan kyydin ja anopin kanssa halusimme molemmat siksak-reitin, jonne ei voinut mennä yhdessä. Eikun bikinien vaihtoon ja mäelle katselemaan alas, kun ensin lähti anoppi palloineen ja sen jälkeen A pyörimään hyvää vauhtia alaspäin.

Kyyti oli ihan mieletön! Ajattelin, että se olisi sellainen kiva rauhallinen vähän kuin vesiliukumäki, mutta luulin väärin. Pallo heittelehti puolelta toiselle ja välillä menin jalat edellä ja sain vedet naamalleni tai olin pääedellä suoraan siinä lammikossa ympäri ja ympäri todella nopeasti, osan matkasta menin ilmassa pallon pomppiessa. Todella hauskaa, hiukan pelottavaa, mutta enimmäkseen hauskaa! Kannattaa käydä, ehdottomasti. Olisimme varmaan lähteneet uudestaankin, mutta näin talvella oli hiukan kylmä pelkissä bikineissä.

Sieltä palauduimme hotellille ja loppuilta kuluikin rauhallisesti pelaillessa.