maanantai 6. tammikuuta 2014

Delfiinisirkus ja huonot kuvat

Tiistaiaamuna herättiin taas aikaisin ja mentiin laiturille odottamaan venettä. Kierreltiin läheisten saarten ympäristössä noin tunti ennen kuin nähtiin ensimmäiset delfiinit. Ne olivat luonnonvaraisia eikä niitä mitenkään lahjottu tulemaan veneen lähelle. Tottakai kapteeni etsi niitä ja oli radioyhteydessä muihin veneisiin, että missä delfiinejä mahdollisesti on nähty ja näin löysimme ne yleensä helposti.





Näimme päivän aikana kolme eri delfiiniparvea ja kaikki ne olivat kiireisiä omissa puuhissaan, osa matkasi jonnekin, osa söi ja osa kyöhnäsi itseään kiviin. Saimme viettää niiden kanssa aina hetken aikaa, kun ne uivat veneen ympärillä ja ihmettelivät meitä. Tarkoituksena oli uidakin näiden villien jättimäisten eläinten kanssa, mutta koska ne olivat liian kiireisiä kiinnittäkseen meihin kummempaa huomiota, kapteeni ei päästänyt ketään edes veteen, sillä se olisi ollut turhaa.




Delfiinien lisäksi pääsimme ihastelemaan myös reikää kalliossa. Ja kyllä, paikan nimi on reikä kalliossa ja jotkut maksavat erikseen, että pääsevät näkemään sen. Ei sillä, hieno paikka ja jylhät maisemat, mutta oli se silti vain reikä kalliossa.






Otin päivän aikana varmaan miljoona kuvaa, joissa näkyy meri ja noin kolme mustaa pistettä jossain nurkassa. Onneksi tuli ostettua hyvä kamera silloin joskus, niin sain edes muutaman kuvan joista voi jopa tunnistaa delfiinin (todellakin se on kameran ansio, ei meikän). Vaikeita kuvattavia nuo delfiinit, kun liikkuivat niin nopeasti. Vaikka suuntasit kameran niitä kohti ja kohdistit sen valmiiksi, eivät refleksit silti riittäneet, sillä delfiinit nousivat pintaan niin nopeasti ja sukelsivat vielä nopeammin takaisin, että sait kuvattua useimmiten vain pelkkiä pärskeitä.



Joojoo, tämä on yksi niistä onnistuneista kuvista

Mutta ihastuttava puolipäiväinen enkä edes voinut pahoin veneessä, mikä oli aika saavutus. Sen jälkeen istuttiinkin loppupäivä infopisteellä miettimässä, että minne menemme seuraavaksi ja kuinka pääsemme sinne ja missä majoitumme. Ei voi kuin ihailla noiden paikkojen työntekijöiden kärsivällisyyttä, sillä kulutimme tälläkin reissulla vähän reilu pari tuntia työllistäen jotain ressukkaa.

Illalla kävimme vielä katsomassa sirkusesityksen. Näimme sen mainoksen pienellä aukiolla ja ajattelimme mennä ottamaan selvää, mistä oli kysymys eli suomeksi: minä näin sanan "sirkus" jossain ja sen jälkeen muistuttelin pitkin päivää, että mennäänhän tuonne, hei mennäänhän. Muutkin kyläläiset olivat tulleet paikalle ja osa oli varautunut ihan retkituolien ja -eväin tapahtumaan. Pääsimme nurmikolle istumaan suhteellisen lähelle lavaa, kun esitys jo alkoi. Ensin joku mies kertoi meille, mitä tapahtui ja keitä he olivat, eli kyseessä oli melko pieni, ehkä noin kuuden hengen sirkusesitys, josta sai sitten jälkeenpäin maksaa omantuntonsa ja lompakkonsa mukaan, tai olla maksamatta, jos esitys ei miellyttänyt.

Odotin sellaista epämääräistä pallottelua ja temppuilua ilman päämäärää, mutta olin väärässä. Alkuun näimme hiukan reppureissaajien elämää ja saimme nauraa kunnolla, kuten sirkukseen kuuluikin. Myöhemmin temppujen taso ja vaikeus nousi, mutta juoni pysyi aikalailla yhtenäisenä koko esityksen ajan, jos vaan mielikuvitus riitti. Loppufinaalissa porukka grillasi yläilmoissa ja jonglöörasi milloin toisillaan, milloin herraties millä. Enkä näköjään saanut kovin fiksuja kuvia näistäkään tyypeistä, mutta yrittäkää kestää.





Koko esitys oli kaikenkaikkiaan hauska ja henkeäsalpaava, sain nauraa ja huokailla ihmetyksestä, että miten ne jaksaa ja kykenee ja haaveilla itsekin sirkukseen karkaamisesta. Esitys kesti noin tunnin ja lopuksi juontaja sanoi, että he olivat nyt antaneet kaikkensa meille yleisölle ja sitten olisi meidän vuoro, joten mekin lahjoitimme osamme vähäisestä matkabudjetistamme huipuille tyypeille eikä tuntunut edes pahalta. Tuskin olisimme menneet katsomaan koko esitystä, jos siitä olisi pitänyt etukäteen maksaa jotain, joten tuollaisen systeemi toimi ihan hyvin, vaikka varmaan aina riittää vapaamatkustajia, mutta sille ei kai voi mitään.

Loppuilta katseltiin leffaa ja nukahdettiin jo yhdentoista jälkeen, vaikka olisikin ollut hienoa viettää uutta vuotta aikalailla ensimmäisinä maailmassa, mutta kun vanhuus. Ja tuli se vuosi sieltä meidän nukkuessakin, kiitos vuodelle 2013, olit ihan kiva <3

Synttärit ja kaksi merta

Sunnuntaina oli meikällä synttärit. Aamusta lähdettiin kohti Paihiaa ja minä nukuin suurimman osan lyhyestä matkasta. Paihiassa meillä oli varattu majoitus, joten ei tarvinnut kuin etsiä oikea hostelli ja raahata kamat sisälle. Sen jälkeen lähdettiin tutustumaan kaupunkiin. Paihia on aika pieni merenrantapaikka, jossa on enimmäkseen hotelleja ja matkamuistokauppoja. Ei sillä, rakastan krääsäkauppoja, joten viihdyin ihan hyvin lyhyellä kaupunkikierroksella.



Synttäripäivään kuului hyvää ruokaa ja jäätelöä, koiran silittelyä, suklaata, skumppaa ja lautapelailua sekä illalla vielä parempaa ruokaa ja maailman ihanin lahja ikinä.






Maanantaiaamuna pitikin herätä aika aikaisin ja tuntui siltä, että viimeinen viinilasillinen oli hiukan liikaa, mutta kun synttärit on niin harvoin. Lähdettiin koko päivän kierrokselle kohti pohjoista. Bussikuski puhui koko alkumatkan kaikesta, joten en kunnolla saanut jatkettua yöuniani, vaikka yritin kyllä parhaani.


Ensimmäisenä mentiin katsomaan kauri-puita, joiden pihkasta vissiin saadaan jonkinlaista kumia. Puut kasvavat ihan valtaviksi vanhetessaan.

Nuori kauri-puu


Todella vanha kauri-puu

Manuka/kanuka-puita (en erota niitä toisistaan)

Puiden jälkeen mentiin ihastelemaan saaren pohjoiskärkeä ja siellä sijaitsevaa pientä majakkaa. Nyt olemme sitten kulkeneet Seelannin päästä päähän. Saaren edustalla kohtaavat itäpuolella oleva Tasmanian meri ja lännen Tyynivaltameri. Ei sitä oikein muuten edes huomaa kuin pienen sävyeron sinisessä vedessä ja valtavassa ristiaallokossa. Maoreilla on paljon omia uskomuksiaan paikkaan liittyen ja se on heille pyhä.






Sen jälkeen päästiinkin hiekkalautailemaan tai toisin sanoen dyynisurffaamaan. Eli laskettiin ihan pöljän korkea ja jyrkkä hiekkamäki lainelaudoilla mahallaan maaten. Oli sikakivaa, vaikka heti ensimmäisenä päätin törmätä kuoppaan ja niellä kilon hiekkaa. Toinen lasku menikin jo paljon paremmin ja uskalsi tulla ihan kunnon vauhdilla mäen alas. Aan molemmat laskut sujuivat hyvin, eikä hän tainnut jarrutella turhia missään vaiheessa. Valitettavasti ei saatu laskea kuin kaksi kertaa, mutta toisaalta, kun ylös piti kävellä upottavassa hiekassa niin ehkä se olikin ihan hyvä asia vain.



Hiekkadyynien jälkeen tutustuttiin 90 mailin rantaan, joka ei oikeasti ole 90 mailia, mutta pitkä kuitenkin. Ajettiin linja-autolla rantaa pitkin hyvä tovi ja välillä pysähdyttiin tutustumaan mereen lähemminkin. Minä kahlailin vain tylsänä, mutta A ja anoppi päättivät käydä uimassa. Ei sillä, aallot olivat niin korkeita, että kun minun piti vain kahlata maksimissaan polvenkorkuisessa vedessä, ison aallon tullessa vesi nousi minua vyötäisille asti. Syystäkin meitä varoiteltiin menemästä liian pitkälle. Kaunis ranta, joka jatkui pitkälle horisonttiin asti molempiin suuntiin ja hurjana aaltoileva meri, jota olisi saattanut katsella pidempäänkin.



Sen jälkeen olikin jäljellä enää Seelannin parhaat kalasipsit (kuulemma) ja siinäpä sitten olikin mukava nuokkua kotimatka mahat täynnä.

Orewa ja Whangarei

Keskiviikon vietimme vielä Aucklandissa kätköillen. Kävelimme ympäriinsä gepsin mukaan ja löysimme hienoja paikkoja, osa uusia ja osa tuttuja. Ja nautimme kerrankin, kun jästit eivät olleet ongelmaksi asti häiritsemässä. 

Torstaina lähdimme Orewaan ihan vain sillä perusteella, että se näytti kartan mukaan olevan kivalla paikalla meren rannassa. Ja olihan se. Saavuimme perille melko aamusta ja löysimme majoituspaikankin ihan läheltä, joten oli koko päivä aikaa kierrellä kaupunkia ja etsiä kätköjä. 



Meikän kengät olivat taas hyötykäytössä, sillä kaikki muut kenkäparit olivat taktisesti matkalaukun pohjalla enkä kovin usein tule niitä sieltä kaiveltua. Orewa oli kaunis ja rauhallinen pikkukylänen, jossa keski-ikä oli aika korkea. Päivä kului kätköjä etsien, jäätelöä syöden ja meressä uiden. Illalla pelailimme vielä motellilla ja söimme viimeisiä joulusuklaita pois. 


Seuraavana aamuna oli aikaa hakea pari kätköä ja jäätelöä ennen kuin jatkoimme matkaa Whangareihin, joka on pohjoissaaren pohjoisosan suurin kaupunki. Matka kesti kauemmin kuin oletettiin jouluruuhkien takia, mutta onneksi meillä ei ollut kiire.


Perillä meillä oli taas hiukan aikaa tutustua kaupunkiin ja katsella ympärillemme. Tosin kaikki kaupat olivat jo sulkeutumassa, joten oli hyvä syy palailla seuraavana päivänä uusintakierrokselle. 

Lauantaina aamulla käytiin farmimarkkinoilla ja haahuiltiin kauniissa puutarhassa. Etsiskeltiin kätköjä, vaikka sää ei ollutkaan maailman ihanin. Anoppi jaksoi keskittyä ihan itse kätköilyyn ja vielä hyvin tuloksin, me yleensä nyhjättiin jossain sateensuojassa. Eikä muuten ollut maiharit jalassa, vaan pienet tennarit, kun ajattelin, että nyt kävellään vain kaupungissa. Tyypillistä.




Iltapäivällä käytiin syömässä japanilaisessa ravintolassa ja ruuan kanssa juotiin lämmitettyä sakea. En ole ennen maistanut, mutta totuttuani lämpimään alkoholiin, se oli oikeastaan ihan hyvää. Ja ruoka oli taas aivan mahtavaa. Ainoa vika oli siinä, että sitä oli niin paljon, että minun piti lahjoittaa osa Aalle, sillä en vain jaksanut syödä kaikkea. 


Illalla pelailtiin lautapelejä ja vain löhöiltiin ja piti ihan asiakseen rueta taas kirjoittamaan kuulumisia tännekin, etten ihan unohda. Huomenna jatketaan matkaa vieläkin pohjoisemmas. 

Auckland jälleen kerran

Matka Blenheimistä Aucklandiin sujui yllättävän hyvin ja nopeasti. Ensin matkasimme linja-autolla Christchurchiin ja matkalla teimme puolen tunnin pysähdykden Kaikourassa. Päätimme viettää puolituntisen rannalla palelemassa. Oikeasti sää oli todella lämmin, mutta Blenheimin jälkeen se parinkymmenen asteen helle ei tuntunut niin hirveän kuumalta.



Christchurchistä lensimme Aucklandiin, lento kesti hiukan yli tunnin ja istuin valitettavasti keskipaikalla, joten en oikein päässyt ihailemaan maisemia. Samalla jätimme hyvästit etelä-saarelle, sillä tuskin palaamme sinne enää, vaikka Kaikoura olisi ollut mielenkiintoinen nähdä kesälläkin.

Aucklandiin saavuimme illalla ja suunnistimme taas hotellille, jossa anoppi meitä jo odottelikin. Istuimme illan vaihtaen kuulumisia puolin ja toisin. Seuraavana aamuna eli jouluaattona lähdimme aikaisin kohti Waiheke-saarta. Sää oli viileä ja pilvinen, mutta ei kuitenkaan sateinen, joten näytti ihan lupaavalta.


Auckland näytti aika kaukaiselta

 Waiheke oli taas ihan mielettömän kaunis. Vaelsimme tällä kertaa eri reittiä kuin viimeksi emmekä onneksi ihan niin pitkää matkaa. Ja sää pysytteli pilvisenä, joten ei tarvinnut pelätä lämpöhalvausta. Ja kerrankin minulla oli kunnon kengät, kiitos porukoiden, jotka toimittivat ne anopille ja kiitos anopin, joka toi ne tänne asti. Jos olisin ollut järkevä, olisin ottanut ne alunperin mukaan ihan itse, mutta kun ei niin ei.





Pysyttelimme alkumatkan rannan tuntumassa, mutta poikkesimme myöhemmin sisämaahan, jossa maasto vaihteli huimasti. Näimme paljon niiden kauniiden maisemien lisäksi myös lintuja ja hevosia.




Löysimme matkalla myös pari kätköä ja pysähdyimme syömään kunnon joululounaan paikallisessa ravintolassa. Ensimmäistä kertaa eläissäni (tietääkseni) söin mustekalaa ja se oli hyvää, samoin lammas oli mielettömän hyvää. Ei sillä, muutenkin ruoka oli taivaallista, varsinkin kun on tässä elänyt säästökuurilla viimeiset kuusi viikkoa ja ruoka on ollut aikalailla samaa viikosta toiseen. Ja jälkiruuaksi oli vielä kakkua niin mikäs siinä oli ollessa.




Sää muuttui aurinkoisemmaksi, joten anoppi päätti lähteä mereen uimaan. Me laiskottelimme ja löhösimme rannalla, minä kävin keräilemässä hienoja simpukoita ja kastelin kenkäni merivedessä, mutta eipä kastunu sukat haha! Kerrankin. Ja kyllä, se on niin harvinaista, että pitää erikseen mainita.


Päivä hujahti ihan huomaamatta ja näimme paljon kaikkea kaunista ja mieletöntä. Paluulautalla menimme istumaan ylös ja katselemaan merta, vaikka siellä tuulikin ihan järjettömästi. Onneksi menimme, sillä näimme matkalla miekkavalaita. Oli taas aika uskomaton fiilis, kun ensin näin vain pyrstön ja oletin sen kuuluvan delfiinille ja nykäisin Aan hihasta, että katso sinäkin. Lähemmän tarkastelun jälkeen tajusin, että ne delfiinit ovat mustavalkoisia ja aika isoja. Saimme viettää hetken noiden kauniiden ja uskomattomien otusten seurassa, mutta tajusin rueta kaivelemaan kameraa vasta, kun ne olivat jo jääneet kauas veneen taakse.


Ilta sujuikin lahjoja jaellessa ja availlessa. Joulupukki oli osannut tuoda tännekin aikalailla täydellisiä lahjoja itse kullekin.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Joulu

Tämä on meidän toinen joulu yhdessä ja minun ensimmäinen joulu poissa kotoa. Ja koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa:


Ei voi valittaakaan :)

Hyvää Joulua teille kaikille rakkaille siellä Suomessa!