perjantai 4. lokakuuta 2013

Pilviä ja pannukakkukiviä

Perjantaiaamuna herättiin todella aikaisin, sillä Nelsonista ei lähde kuin yksi ainoa linja-auto Punakaikiin ja se on seitsemän aikoihin. Jotenkin saimme itsemme ylös kuudelta ja aamiaiset naamaan ja sittenpä sitä jo mentiinkin. Nelson oli kiva paikka, jossa viihtyi sen viikon oikein mainiosti, mutta sitten olisi jo pitänyt rueta keksimään tekemistä, joten ihan hyvä aika lähteä.

Matka sujui rattoisasti, kuuntelin musiikkiani ja A luki kirjaansa. Tie oli taas kerran todella mutkainen ja mäkinen, mutta se ei ole enää kovin suuri uutinen täällä päin. Joko täällä länsirannikolla on todella korkeita vuoria tai sitten pilvet olivat erityisen matalalla tänään, sillä ne peittivät suurimman osan vuorista. Oli mielenkiintoista ajaa eräänkin vuoren yli, kun sieltä ei nähnyt yhtään mitään, ehkä kymmenen metriä ja sitten vastaan tuli valkea pilviseinä ja maailma loppui.




Pysähdyimme pienessä kylässä matkalla ja sitäkin ympäröivät vuoret olivat valkoiset.


Ei sillä, aurinko paistoi silti silloin tällöin eikä koko taivas ollut harmaa, mutta jostain syystä nuo vuoret keräsivät kaikki pilvet ympärilleen.


Loppumatka sujuikin nopeasti, sillä taisin nukahtaa tyytyväisenä ja hyvä niin, sillä tie alkoi olla ihan liian mutkainen ja vauhti ihan liian nopea, joten en halunnut rueta katumaan aamiaisen syömistä.

Saavuimme Punakaikiin lounaan aikoihin ja pysähdyimme kylän ainoalle kahvilalle, joka toimii myös pienenä markketina, josta ostimme maitoa. Kyselimme kuskilta, että minne päin meidän pitäisi tästä lähteä, sillä joka suuntaan näkyi ainoastaan metsää tai merta. Kuski kertoi ystävällisesti, että meidän hostelli on "tuohon suuntaan 400 metriä" eikä täällä takseja tunneta. Eikun laukut kantoon ja menoksi.


Matkalla löysimme kauniiden maisemien lisäksi jopa kirjakaupan, ei voi enää haukkua kovin pikkupaikaksi tätä, ei.




Kuskin 400 metriä osoittautui kilometriksi, mutta ei se mitään, suurin osa matkasta oli alamäkeä. Hostelli on oikein mukava, pieni ja kodikas. Ja tällä hetkellä melko tyhjä, joten meillä on dormi vain itsellemme. Ja maisemat hostellin pihalta ja terassilta ovat mahtavat.



Hostelli on aivan meren rannalla, mikä on aivan ihanaa, sillä meren kuulee ja haistaa koko ajan. Hostellin pihalla meillä on myös säänennustajakivi, todella hieno ja kätevä keksintö ja varmasti toimiva. Oleskelutilat ovat kodikkaat ja siistit, täällä on sohvia ja pöytiä ja lautapelejä ja löysimme jopa pelaajan seuraksi, tai useammankin, jos meidän pelit olisivat lapsiystävällisempiä. Omistaja vaikuttaa ystävälliseltä ja opasti meidät oikeaan suuntaan nähtävyyksien kanssa. Eipä sillä, täällä on tasan yksi tie, joten kovin pahasti vikaan ei voi mennä.


Ajattelimme tutustua näihin lähinähtävyyksiin, sillä saapuessamme sää näytti harmaalta ja pilviseltä ja hiukan pelkäsimme sadetta. Ensimmäisenä menimme tutustumaan läheiseen luolaan, jonka luulimme olevan melko pieni, mutta joka osoittautuikin yllättävän laajaksi. Luola oli todella kaunis, kiviaines oli mielenkiintoinen sekoitus hiekkaa ja multaa ja jotain, pehmeää ja puuterimaista. Siellä oli myös muutama kiiltomato, vaikka yöllä niitä voisi nähdä enemmänkin. Emme päässeet kovin pitkälle, sillä tietenkään meillä ei ollut taskulamppuja, paitsi kännyköissä ja ne ovat vähän säälittävät. Ehkä palaamme sinne kunnon kätkölampun kanssa tutkimaan, minne voisimme päätyä.




Ja tottakai sieltä piti raahautua pois pöljänpolkua. Menimme nätisti rappusia pitkin luolaan ja tulimme ulos kontaten mudassa. Eipä yllätä ketään.

Siitä jatkoimme kohti kuuluisia pannukakkukiviä. Niiden luo ei ollut kovin pitkä matka, sillä tosiaan, tämä on todella pieni paikka. Ne sijaitsevat aivan I-siten vieressä, jossa bussit pysähtyvät, joten siellä oli muutama turisti meidän seurana, mutta ei häiritsevän paljon. Meillekin I-siten opas sanoi, että voisimme pysähtyä täällä vain puolen tunnin tai tunnin ajan ja jatkaa sitten matkaa, mutta halusimme kuitenkin pysähtyä pariksi yöksi, olipa tämä miten pieni tahansa. Ja se päätös oli hyvä. Sillä, kun pääsimme lähemmäs merta ja pannukakkukiviä, minä rakastuin ihan täysin. Ne maisemat ja meri ja kivet ja taivas ja vuoret, ei sitä tunnetta voi sanoin kuvailla: henki salpautui eikä tiennyt mitä katsoisi ensin.




Meri myllersi hurjana ja aallot olivat todella korkeat, eipä huvittaisi olla uimassa tuolla.




Ja pääsinpäs ihan lähelle, eipä voi joka tyttö sanoa istuneensa pannukakkukivillä.


Pannukakkukivien lisäksi nähtävänä oli meren puhallusreikiä. En ihan tarkkaan tiedä, miksi tai mitä ne ovat, mutta kun riittävän isot aallot iskeytyvät rantaan, ne puhaltuvat ulos tuollaisista aukoista yllättävän kaukana itse merestä.


Aika hienon näköisiä sateenkaarineen kaikkineen ja merta on aina hauska kuunnella.



Emme ole oikein rantaihmisiä. Nelsonistakin meille sanottiin, että rakastuisimme sen rantoihin, mutta ei. Pelkät kauniit hiekkarannat eivät oikeastaan viehätä minua tai saa minua jäämään, ellei ole todella kuuma päivä ja siellä ole varjoa ja jätskiä. Tosin todella kuumana päivänä istun mielelläni missä tahansa varjossa, jos siellä on jätskiä. Kivikkoiset rannat ovat enemmän minun makuuni ja itse meri viehättää minua sellaisenaan, mutta hiekkarannat ovat vain hiukan tylsiä.



Siellä taapertaessamme vastaan tallusti tämmöinen otus.


Ensin sihisin Aalle, että ole hiljaa ja varovainen, ettei se karkaa ja että saan hyvän kuvan siitä, mutta sitten lintu päättikin kävellä luokse ja kun laskeuduin kyykkyyn ja ojensin käteni, se melkein söi minun sormet. Arka luontokappale, juupa juu. Harmi, ettei meillä ollut sille ruokaa mukana. Kyseessä on siis Weka eli puukana vapaasti suomennettuna, utelias ja tempperamenttinen, lentokyvytön lintu, jonka yleensä vain kuulee tuolla vaellellessaan. Tuokin hävisi pian tajuttuaan, ettei meillä ole sille ruokaa tai muita helyjä. Tosin törmäsimme toiseen myöhemmin jäätelökioskilla, että eivät ne niin harvinaisia ole nähdä sitten kuitenkaan.


Sää pysyi aurinkoisena aikalailla koko meidän ulkoilun ajan, vaikka lähtiessä se vaikuttikin vähän epävakaalta. Meillä onkin ollut hyvä tuuri säiden suhteen ja olemme välttyneet pahimmilta sateilta aikalailla koko Seelannissa olo ajan. Tosin se voi muuttua nyt, sillä länsirannikko on kuuluisa siitä, että siellä eli täällä sataa usein, joten ei pidä iloita vielä liikaa. Huomenna olisi tarkoitus lähteä noin kahdeksan + tunnin vaellukselle tuonne pusikkoon etsimään kätköjä, joten toivotaan, että säähän vaikuttavat tyypit ovat suotuisat meille vielä jatkossakin.


torstai 3. lokakuuta 2013

Keskellä viikkoa

Keskiviikko kului aika rauhallisesti. Käytiin tutustumassa Richmondiin, pieneen kylään tässä lähellä. Se oli aikalailla samanlainen kuin mikä tahansa pienehkö keskusta täällä päin, mutta oikein mukava kierrellä pari tuntia. Siellä oli useita kierrätyskauppoja, mutta mitään omannäköistä ja tarpeellista ei tullut vastaan. Parin dollarin kaupasta sen sijaan löytyi uudet aurinkolasit meikäläiselle. Edelliset päättivät hyötyhyviään hajota ihan ilman varoitusta. Vähän niitä tulee ikävä, niissä kun oli Amiraalin hampaanjäljet ja kaikkea... Mutta uudet on ihan samannäköiset, eli törkeät lentäjälasit, joissa näytän todella coolilta, eivätkä maksaneet paljoa.

Palauduttuamme Nelsonin keskustaan kävimme maalaismarkkinoilla ihmettelemässä, kyllä maalaismarkkinoilla tässä ihan keskustassa. Maisteltiin uudenlaista hunajaa ja ostettiin valtavat omenat, kun myyjä sanoi, että ne maistuvat melkein samalle kuin Tyynenmeren Ruusut. Niitä mutustaessa olikin mukava tutkia loput markkinoista ja istua vain ihmettelemässä maailman menoa. Ja lokkeja, joille ei omena kelpaa. Varpulaiselle kelpasi oikein hyvin, mutta yksikin lokki alkoi huutaa todella äkäisesti maistettuaan omenan palasta. Kummallisia otuksia.

Hostellilla loppuilta kuluikin Blood Bowlin parissa. Tyypit ovat saaneet lomailla ihan kunnolla, kun ei olla pelattu aikoihin ja nyt otettiin sitten vanhanajan malliin Hipit vastaan Örkit. Minun peli sujui yllättävän hyvin, vaikka välillä piti miettiä todella pitkään. Örkit hakkasivat hippejä niinkuin kuuluukin ja tappoivatkin pari, mutta tyypilliseen tapaansa eivät osanneet pelata palloa ollenkaan... Varmasta maalista onnistuin kaatamaan kaksi, ei vain yhtä, ehei, vaan kaksi tyyppiä maaliviivalle. Ihan hiukan otti pattiin, kun tilanne oli siinä vaiheessa tasan ja oli minun viimeinen vuoro. Voi Nuffle, minä kun jo luulin, että hylkäsit Hipit. Huoh.

Sellaisen urheilusuorituksen jälkeen olikin hyvä mättää maha täyteen ruokaa ja katsoa huono toimintaleffa siinä samalla. Ei ehkä kovin tehokas ja tekemisen täyteinen päivä, mutta eipä niiden onneksi lomalla tarvitse ollakaan.

Torstai oli melko harmaa ja sateinen päivä, joten kulutimme aamun vain oleskelemalla. Iltapäivällä lähdimme kiertämään Nelsonin taidegallerioita. Täällä niitä on muutamakin eikä varmaan edes löydetty kaikkia, vaikka meillä oli kartta. Gallerioita oli kaikenlaisia eikä kahta samanlaista. Parissa oli ihan maalauksia, mutta niiden lisäksi oli lasitaidetta, erilaisia neulekäsitöitä, koruja ja paljon, paljon muuta. Valitettavasti tuollaisissa paikoissa ei saa kuvata, joten joudutte tyytymään minun sanaani, että olivat hienoja. Osa varsinkin lasiteoksista olivat sellaisia, ettei mitään käsitystä, miten ne on tehty ja muutaman maalauksen olisin voinut ottaa itsellenikin, elleivät ne olisi maksaneet miljoonia.


Kierroksen jälkeen menimme I-sitelle kyselemään, että minne meidän kannattaisi tästä lähteä. Karttaa hetken katseltuamme ja juteltuamme opasihmisen kanssa päätimme lähteä paikkaan nimeltä Punakaiki. Se on tästä etelään noin neljä tuntia, mutta pysytellään kuitenkin länsirannikolla. Se on todella pieni paikka, missä ei opaskirjan mukaan ole edes ruokakauppaa, mutta hienoja vaellusreittejä kuitenkin ja pannukakkukiviä. Ollaan siellä nyt alustavasti pari päivää ja lähdetään sitten taas etelään päin.

Ainiin, niistä Maisemista, mitä piti käydä katsomassa täällä Nelsonissa. Täällä olisi kuulemma upea luonnonpuisto, missä olisi kaikenlaista hienoa nähtävää, mutta sinne pääsy ja siellä liikkuminen tuntui niin vaikealta ja valmiiksi tehdyltä, että jätimme välistä. Ja toisekseen se oli todella kallista. Ensinnäkin sinne olisi pitänyt ottaa lautta, joka vei aloituspisteeseen, josta meidät olisi haettu bussilla ja sen jälkeen oli valittavissa erilaisia reittejä, joista osa matkaa kuljettiin veneellä, osa bussilla ja siellä täällä sait jopa kävelläkin vähän. Kyselimme, että emmekö voisi vain mennä vaikka paikkaan A ja kävellä paikkaan B, josta sitten ottaisimme kyydin takaisin, mutta kuulemma sellainen ei ole mahdollista, vaan meidän pitää mennä paikkaan A, mistä meidät viedään paikkaan C, mistä saamme kävellä paikkaan B, mistä meidät taas haetaan paikkaan A ja sitten kotiin. Joten katselemme maisemia mieluummin omin aivoin ja jaloin jossain muualla, kiitos vain.

Loppuilta kuluukin varmaan pakkailessa ja rentoillessa. Perjantaiaamuna lähtö olisi 07.15, minkä ei luulisi olevan ongelma, mutta tässä nyt parin viikon lomailun jälkeen yhdeksään nukkuminen on tuntunut aika mukavalta ja sopivalta, joten voi väsyttää aamulla. Onneksi on neljä tuntia aikaa ottaa päikkäreitä matkalla.



Paljon kaikenlaisia lintuja

Maanantaina aamulla etsittiin suutari ja vietiin kengät näytille, että voitko korjata. Suutari olisi korjannut oikein mielellään ja todella nopeasti vieläpä, mutta pelkkä vetoketjun vaihtaminen oli ihan älyttömän kallista, varsinkin kun olisi ollut hyvä saada uusi vetoketju molempiin kenkiin. Vagabondiloiset löysin joskus Kajaanin kirpparilta naurettavan halvalla ja ne todella olivat löytö, täydelliset kengät. Mutta nyt tiemme erkanivat, sillä en suostu maksamaan älytöntä hintaa niiden korjaamisesta täällä enkä jaksa kantaa mukana rikkinäisiä kenkiä, että korjauttaisin ne joskus Suomessa. Joten nyt on matkalaukku yksiä kenkiä kevyempi. Hetken aikaa.



Kierreltiin ympäri kaupunkia ja tutustuttiin eri kauppoihin ja jossain vaiheessa eksyttiin pieneen lelukauppaan ja sieltä löytyi Hey, that's my fish! niminen peli. Hinnaltaan se oli suht edullinen ja pelilaatikko sen verran pieni, että se kulkee kätevästi mukana, joten miksikäs ei. Ja pelikin vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Haettiin maailman parhaat eli sokerisimmat kaakaot ikinä ja mentiin läheiseen puistoon kokeilemaan peliä.


Kumpikaan ei ole pelannut aiemmin, mutta säännöt olivat todella yksinkertaiset, joten sen oppi nopeasti. Itse peli ei ole niin kovin yksinkertainen, varsinkin kun pelaa Aan kaltaista pelaajaa vastaan niin aivot meinaa nyrjähtää... Mutta hauska ja nopea peli, joka on helppo opettaa muillekin.


Lelukaupan lisäksi löydettiin The Sormuksen tekijä. Tai se kauppa ainakin.


Itse sormuksen tekijä oli juuri kahvilla, joten emme tavanneet häntä, mutta opittiin taas paljon uutta sormuksesta. Tai sormuksista, elokuvaa varten niitä tehtiin aika paljon ja eri kokoisia. Ja nähtiin se ensimmäinen ja ainoa. Aika siistiä, pieni nörtti minussa hihkui ihan onnessaan.



Muuten maanantai kului oleskellessa ja leffaa tuijottaessa.

Tiistaina saatiin pyörät lainaan hostellin omistajalta. Normaalisti pyörävuokraa joutuisi maksamaan vitosen tunnilta, mutta hän antaa pyöriä aina silloin tällöin asukkaiden käyttöön ilmaiseksi muutamaksi tunniksi, varsinkin, kun on hiljaisempi sesonki. Joten hypättiin pyörien selkään ja ihan ensimmäiseksi hukattiin kartta... Mutta onneksi A osaa suunnistaa oikein mainiosti ilman karttaakin ja gepsi löytyy taskusta, joten löydyimme perille, lopulta.

Päivän tavoitteena oli eläintarha ja kartasta katsottuna sinne ei ollut pitkä matka. Ajattelimme mennä lyhintä reittiä ja käydä matkalla katsomassa näköalapaikan. Se antoi jo viitteitä siitä, että tulisimme pyöräilemään ylämäkeen, mutta että millaiseen ylämäkeen! Ihan sama, miten paljon on salilla kyykännyt tai töissä juossut näillä jaloilla, nyt siitä ei ollut mitään hyötyä. Puoleen väliin mäkeä päästiin vielä jotenkuten polkemalla, sitten oli pakko luovuttaa ja taluttaa pyörät loppumatka ylös. Ei se silti kovin sulavasti mennyt, mutta ylhäällä se kaikki tuska ja hiki palkittiin. Sieltä näki todella kauas ja kaikkialla oli kaunista. Eihän nämä kuvat tietenkään anna oikeutta näille maisemille, mutta sentään jotain.






Loppumatka sujuikin leppoisasti alamäkeen kruisaillen ja saavuttiin Aan opastamana kauniille hiekkarannalle. Kesällä siellä on varmasti paljon porukkaa, mutta nyt vain muutama ihminen. Paikallisten mittapuullahan täällä on siis vielä kylmä, eikä mikään rantakeli. Itse onnistuin jo polttamaan päänahkani, se on varma kesän merkki se.


Emme viihtyneet rannalla kovin pitkään vaan suunnistimme kohti eläintarhaa ja se löytyikin melko helposti. Sisäänpääsy ei maksanut kovin paljon ja siihen lisäksi otettiin vielä pussillinen ruokaa eläimille. Ihan ensimmäisenä löysimme kaksi pientä karitsaa, joista toinen oli melkoisen sosiaalinen ja toinen taas vähemmän. Heillä alkoi juuri ruokailuaika, joten me siirryimme etiäpäin.


Siellä oli paljon kauniita ja värikkäitä lintuja, joista osa tervehti meitä ja osa taas jätti meidät ihan omaan arvoonsa.




En tiedä, mikä kumman yhteys Aalla ja näillä linnuilla on, mutta tämä yksilö jäi tuijottamaan suoraan Aan kasvoihin, nosti irokeesinsä pystyyn eikä huomannut enää muuta. Jos muistatte vielä, niin Hastingsin Farmipihalla samanlainen lintu söi pienen palan Aan sormesta. Selvästi jokin korkeampi yhteys.


Näimme myös Tuin ihan lähietäisyydeltä. Yleensä ne kuulee ennen kuin näkee, ensinnäkin ne lentävät todella raskaasti ja niiden laulu kuulostaa jukeboxilta. Tämä yksilö oli tipahtanut pesästään ja kissa oli löytänyt sen, mutta jollain ihmeen kaupalla Kerri selvisi siitä ja asustaa nyt tuolla. Hänen nimensä on siis oikeasti Kerri, en kiertele tuolla nimeämässä elukoita mieleni mukaan.


Seuraavassa häkissä istui tämmöinen kaveri.


Hänkin kuulosti todella hienolta ja hassulta vihellellessään. Olemme nähneet samanlaisia lintuja luonnossa ja minä ristin ne valkoselkävariksiksi, koska siltä ne näyttävät. Kyseinen lintu on kuitenkin Magpie. Oikein sosiaalinen tapaus.

Eläintarhassa pääsi myös lintuhäkkiin kuljeskelemaan ja aika lähelle näitä värikkäitä otuksia.




Sieltä löytyi myös minipöllöjä ja Seelannin uhanalainen pöllölaji Morepork. Kuvassa on jompikumpi, veikkaan ensimmäistä.


Lintujen jälkeen löysimme apinoita, jotka oikeastaan vain olivat ja hengasivat, hengasivat eli kiipeilivät liian helpon näköisesti pitkin kaikkea. Apinoiden jälkeen löytyi piikkisika, joka oli hyvin unelias. Varmaan ensimmäisen kerran näin tuonkin otuksen. Ja sitten löydettiin nälkäisiä eläimiä.


Näitä sai syöttää ja silitellä (ja mutistella) mielensä mukaan, mikä on aina oikein rentouttavaa (minulle, eläimistä en niin tiedä).


Vuohien vieressä oli ankkalammikko ja sen rannalla tämmöinen hauska otus.


Se tuli ihan aidan viereen ja hähätti. Siis hähätti, tavallaan nauroi meille, en ihan tarkkaan tiedä miksi. Ja samalla se heilutti pyrstöään ihan kuin koira. Ja tuli hyvin lähelle. Ihastuin siihen ihan täysin ja voisin ottaa samanlaisen hähättäjän meille kotiinkin.


Sillä välin, kun ihastelin tätä hähättelijää, taakseni hiippaili sorsa. Yleensä sorsat ovat suhteellisen ujoja, joten heittelin tällekin ruokaa vähän kauemmas. Kun palasimme myöhemmin ja hähättelijä oli kadonnut, sorsa tuli ihan lähelle ja vitsinä sanoin Aalle, että tämä muuten söisi varmaan kädestä. Strutsin ruokkiminen oli vielä liian tuoreessa muistissa, että olisin suosiolla tunkenut sormeni ankankaan suuhun, mutta lopulta rohkaisin mieleni ja se ihan oikeasti tuli ja söi kädestä. Hassu eläin. Ihastuin ehkä ihan vähän siihenkin ja olisin voinut ottaa senkin mukaani...


Koska kaikki nuo kädestä syövät eläimet olivat niin kovin ihania ja suloisia, ruoka loppui hyvin nopeasti. Eläntarhassa oli joitain muitakin eläimiä, mutta melko vähän, eikä mitään mitä, ette olisi jo aiemmin nähneet. En odottanutkaan, että Nelsonissa olisi suuren suurta eläintarhaa ja tuollaiset eläinpihat ovat mukavaa ajanvietettä, joten minulla oli taas huisin hauskaa. Sellainen päivä, kun pääsee silittelemään eläimiä, ei yksinkertaisesti voi olla huono, ei sitten mitenkään.


Keskustaan palauduimme kiertotietä rantaa pitkin, mikä olikin paljon helpompi ja nopeampi reitti kuin mennessä. Upeita maisemia taas kerran, mutta pyörien kanssa ei huvittanut pysähdellä, varsinkin kun ajoimme autojen keskellä.

Söimme välipalaksi sushia, koska löydettiin pieni sushikioski ihan hostellin kulmilta. Mielettömän hyvää ja oli nimittäin tuoretta. Seisottiin vieressä ja höpöteltiin myyjän kanssa samalla, kun hän väkersi meille ruokaa. Ja saatiin samalla rahalla vähän useampi palanen, koska odottaminen oli muka jotenkin vaivalloista. Ihania ihmisiä.


Illalla kävimme vielä kiipeilemässä viimeisetkin energiat pois, sormet ja varpaat kipeiksi ja polvet mustelmaisiksi. Eipä sitä päivään enää paljon enempää voi mahduttaakaan.