lauantai 24. elokuuta 2013

Pulla-ankkoja

Kun on töissä kymmenen tuntia ja sen jälkeen salilla pari, niin ei oikein jaksa enää illalla tehdä mitään. Minä nukahtaisin mielelläni jo ennen yhdeksää, tosin sinnittelen yleensä melkein kymmeneen asti. Aalla ei tunnu olevan vaikeuksia valvoa myöhempäänkin. Töissä ei ole tapahtunut kovinkaan ihmeellisiä, jokapaikka on edelleen ihan jumissa kaiken lapioimisen ja lekalla ja rautakangella heilumisen jäljiltä. Meidän kyyditsiä vienosti vihjaisi meille, että voitaisiin hankkia toinen kyyti töihin. Tähän asti meidät on haettu kotiovelta ja viety työpaikalle, mistä lähdetään sitten aina työmaille kuka minnekin. Nyt meidät noukitaan kyytiin matkalta suoraan työmaalle. Tämä ei muuta meidän elämää juuri mitenkään, ei tarvitse herätä aiemmin tai myöhemmin, joudumme vain reippailemaan hiukan aamuin illoin.

Viikonloppuisinkin on todella laiska olo, vaikka herätään yleensä jo seitsemän aikoihin ja aikaa olisi vaikka muille jakaa, tuntuu ettei tule tehtyä juuri mitään. Mutta tänä lauantaina oli kerrankin nätti sää, joten ruinasin Aan lähtemään minun kanssa ulos puistoon ruokkimaan ankkoja (sorsia). Ei sillä, että täällä olisi jotenkin huvitukset vähissä tai jotain, minusta ankkojen (sorsien) ruokkiminen on vain ihan hemmetin hauskaa ja rentouttavaa puuhaa.

Puistossa alkaa pikkuhiljaa kaikki kukkia, niin maassa kuin puissakin. Kevät!






Löydettiin mukava pieni kanto ja istahdettiin sille odottelemaan ankkoja (sorsia).



Ei niitä onneksi kauaa tarvinnut odotella, hyökkäsivät joka suunnalta kohti ruuan toivossa. Oli siellä muitakin lintuja kuin pelkkiä ankkoja, mutta ei yhtäkään lokkia, mikä oli outoa. Yleensä ne ovat kaikkein ahneimpia.





Istuttiin siinä tovi ja viskeltiin leipäpaloja veteen. Yksi ovela pariskunta tajusi hiippailla meidän selän taakse nurmikolle kauas lajitovereista, se palkittiinkin sitten useammalla ruuan murusella. Myös varpulaiset verottivat osansa, ne eivät tosin olleet niin kovin ahneita.


Siinä kului aika ja leipäpussi joutuisasti ja mukavasti, istuskellessa lämpimässä ulkoilmassa ihanien ankkojen (sorsien) keskellä. Mitäpä muutakaan sitä voisi viikonlopulta enää toivoa! Paitsi ehkä kaakaota.


Olen ihan pilalle hemmoteltu.

lauantai 17. elokuuta 2013

Fight night

Viime viikot ovat kuluneet melkoisella vauhdilla, päivät seuraavat toisiaan usein hyvin samanlaisina. Töissä olen oppinut taas paljon uutta ja pääsin uudelle työmaalle edellisen valmistuttua, nyt ollaan Aan kanssa taas samassa paikassa. Pelkkien viimeistelytöiden jälkeen pääsin viimein lapioimaan ja levittämään betonia, leikkimään rautakangella ja lekalla ja opin huomaamaan että olen todella surkea niiden kanssa. Tässä on onneksi vielä noin kuukausi aikaa oppia, jos vaan kroppa kestää. Töiden ohella saleillaan edelleen lähes päivittäin, minä kyllästyin ohjelmaani ja palasin Aan tekemän ohjelman pariin, ainakin hetkeksi. A jaksaa vielä jatkaa samalla ohjelmallaan.

Perjantaina lähdettiin töiden jälkeen katsomaan, kun ihmiset mätkii toisiaan.


Meidän salilla puolet ihmisistä on kehonrakentajia ja loput harrastaa jotain kamppailulajia, joten ei tarvitse arvata miksi päädyimme tuonne: saliohjaaja sai meidätkin suostuteltua mukaan. Tosin ei siinä paljon suostuttelua tarvittu, kumpikaan ei ole ennen käynyt katsomassa vapaaottelua, liput eivät olleet mahdottoman kalliit ja on aina kiva päästä ulos perjantai-iltana. Ennakkoon emme oikeastaan tienneet, mitä oli tulossa. Tiesimme, että ottelut alkavat seitsemältä läheisessä baarissa ja jotenkin odotin sellaista hämyistä pikkupubia jonka nurkassa on jonkin sortin kehä, mutta todellisuus oli jotain muuta. Keskellä lattiaa oli korotettu kehä, jonka ympärillä oli reilusti istumapaikkoja ja tilaa seisoskella. Istuimme toiseksi ensimmäisessä rivissä ja minäkin näin oikein mainiosti.

Osa taistelijoista oli Ashburtonista ja osa jostain muualta ja eron kuuli yleensä yleisön hurrauksen perusteella. Ensimmäinen ottelu ei kestänyt kovin kauaa, ottelijat vaanivat hetken toisiaan ja kokeilivat toistensa reaktioita ja yllättäen tarvittiin vain yksi lyönti ja toinen oli maassa. Oli karua nähdä, miten iskun saaneella aivot yksinkertaisesti pysähtyivät: silmät tuijottivat mitään näkemättä ja hän rojahti suoraan lattiaan. Mietin jo että tästä tulee lyhyt ilta, jos kaikki ottelut ovat tuommoisia.


Otteluita oli yhteensä yhdeksän ja kaikki erosivat hiukan toisistaan, toiset kestivät kokonaiset kolme erää ja toiset taas loppuivat hyvinkin nopeasti, osa otteluista ratkaistiin pelkällä voimalla, osa tekniikalla.Tosin kaikki menivät melkeinpä saman kaavan mukaan: ensin ottelijat mittalivat toisiaan hetken ja yrittivät saada lyöntejä tai potkuja upotettua pystyasennossa, mutta lopulta kaikki ratkaistiin yleensä painilla, paitsi se ihan ensimmäinen.




Ilta oli mielenkiintoinen, salin melutaso yltyi loppua kohden, kun ihmiset alkoivat humaltua, mutta tapahtuma ei kestänyt niin kauan, että se olisi ehtinyt häiritä. Tosin tunnelma vei helposti mukanaan, vaikka itse oli selvänä ja huomasin huutavani muiden mukana. En oikein tiedä, mitä mieltä olen tapahtumasta, viihdyin ja se oli erilaista, mutta en osaa sanoa, menisinkö uudestaan, luultavasti. Yleensä väkivalta ei kuitenkaan ole niin minun juttuni, ellei siihen liity Arska tai Syltty, mutta ilta oli kokemisen arvoinen, ehdottomasti.

lauantai 3. elokuuta 2013

Arki

Palauduimme Ashburtoniin pari viikkoa sitten, saimme asunnon ja entinen työnantaja otti meidät takaisin töihin. Meillä oli siis melkoisen helppo paluu arkeen, kun ei tarvinnut etsiä työtä ja kattoa pään päälle paniikissa ensimmäiset kolme viikkoa.

Pääsimme asumaan Miken luo, hän on kreikkalainen parturi-kampaaja ja entinen kehonrakentaja. Hän otti meidät tänne vain parin tekstiviestin perusteella, mikä oli aika luottavaista ja ystävällistä. Asumme ihan keskustan vieressä, joten minnekään ei ole kovin pitkä matka. Kämppä on sokkeloinen omakotitalo täynnä ovia jokapaikkaan. Kaikki on kalustettu viimeistä myöten, joten oikeastaan mitään meiltä ei nyt puutu. Meillä on myös valtava takapiha, jota puutarhuri käy huoltamassa aina silloin tällöin. Aika luksusta.



Kämpässämme on kokolattiamatto ja ihmiset ovat tottuneet olemaan kengät jalassa sisätiloissakin, eli ei kovin hyvä yhdistelmä. Siitä inspiroituneina väsäsimme Aan kanssa kyltin oveemme, joka kieltää kenkien käytön sisällä. A ideoi ja minä toteutin. Ja koska mitään ei voi tehdä normaalisti, niin tässä lopputulos:


Mike on todella mukava ihminen, joka on kylläkin harvoin kotosalla: milloin hän ei ole töissä, hän on salilla joko itse hikoilemassa tai sitten treenaamassa muita. Hänen kauttaan tutustuimme myös Taniaan, joka harjoittelee kehonrakennuskisoja varten ja toimii lähisalilla ohjaajana. Heidän ansiostaan hankimme jäsenyyden samaiselle salilla ja vietämme mekin nyt siellä aikaa melko usein. Saimme molemmille räätälöidyt saliohjelmat, joita nyt sitten enemmän tai vähemmän tunnollisesti noudatetaan. Minä käyn kolmisen kertaa viikossa, A sitten vähän useammin, tavoitteet meillä on kuitenkin hiukan erilaiset. Parissa viikossa olen onnistunut saamaan vain itseni todella jumiin, mistä ei kyllä voi syyttää yksin salia. Ja sinnehän ei ikinä pääse valoisaan aikaan:


Töihin meidät otettiin tosiaan takaisin ihan iloisin mielin, A sai jopa palkankorotuksen. Tosin kuulemma taaskaan minulle ei välttämättä ole töitä koko ajaksi, mutta ei se mitään. Tehdään siis samaa raksahommaa, eli rakennetaan lehmille karusellia, tosin nyt ollaan eri työmailla. Alkuun vähän jännitti, että miten selviän ilman Aan tulkkaus- ja nostoapua, mutta ihan hyvin tuolla on pärjännyt. Olen päässyt tutustumaan sähkötikkaisiin (en tiedä, miksi niitä oikeasti kutsutaan) ja heilunut katonrajassa niin sisä- kuin ulkotiloissakin. A sen sijaan on saanut ajella kaikilla hienoilla isoilla laitteilla ja tuntuu olevan jo ihan hyvä siinä. Kymmentuntiset työpäivät menevät yllättävän nopeasti, vaikka tekeekin aina samaa hommaa.


Arkipäivät kuluvat siis töissä ja sen jälkeen salilla, eipä siinä enää paljon enempää ehdi kuin syödä ja nukkua. Viikonloppuisin on aikaa levätä hiukan enemmän, vaikka salilla kävisikin. Loppuaika kuluukin lautapelaillessa ja Miken kavereihin tutustuessa, tai siis toisin sanoen juhliessa. Viime viikonloppunakin minun piti mennä nukkumaan kymmenen, viimeistään yhdentoista aikaan, etten tuhoa unirytmiäni, mutta oli niin mukavia ihmisiä ja niin hauskaa, että unohduin hereille melkein aamuun asti. Mutta kerrankos sitä ja niin eespäin...

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

RistuksenKirkko

Olemme viettäneet muutaman päivän Christchurchissä. Ensimmäisellä kerralla tämä kaupunki vaikutti tyhjältä: olisi tarvinnut auton, jotta pääsee liikkumaan paikasta toiseen, kävelymatkan päässä ei ole paljonkaan näkemistä. Samanlainen se on nytkin, mutta jotenkin sen ymmärtää ja antaa anteeksi tälle kaupungille. Se yrittää kuitenkin parhaansa, bussiyhteydet ovat ihan hyvät, kunhan jaksaa vähän nähdä vaivaa.

Kaikkihan siis johtuu maanjäristyksistä, joista ensimmäinen sattui syyskuussa 2010 ja toinen, ilmeisesti mittavampi ja tuhoisampi, helmikuussa 2011. Niiden jäljiltä kaupunki on todella rikki, jokapaikassa on tietöitä ja rakennuksia korjausken alaisena, mikä haittaa näin turistin näkökulmasta liikkumista ja ylipäätään kaupunkiin tutustumista. Ei Christchurch vaikuta koskaan olleen todella kaunis kaupunki, mutta on silti harmi nähdä tämä näin keskeneräisenä.



Melkein jokainen keskustan rakennus on suljettu ja joko purku-uhan alla tai sitten korjattavana. Siellä täällä on ikivanhoja kauniita taloja, jotka päällisin puolin näyttävät olevan kunnossa, mutta nyttemmin ne on aidattu ja sinne on pääsy kielletty.



Jotenkin tuntuu, että olisi mukava muuttaa tänne ja olla mukana rakentamassa tätä pientä urheaa kaupunkia takaisin pystyyn, ainakin jonkin aikaa. Tosin siihen tarvitsisin ainakin minä vielä paljon enemmän kokemusta, koska ihmisillä on yllättäen ennakkoluuloja siitä, mitä pieni tyttö voi tehdä rakennustyömaalla. Eli palailemme Ashburtoniin tekemään lehmille lypsypaikkoja, jättää sitä niinkin kädenjälkensä tähän maailmaan. Huomenna on siis loma ohi ja kotiinlähdön aika, toivottavasti meille on nyt koti siellä jossain ja maanantaina kai sitten töihin. Blogi luultavasti hiljenee taas hetkeksi, kun arki painaa päälle ja jokainen päivä on samanlainen kuin edellinen, mutta onneksi minä nautin siitä ihan yhtä paljon kuin tästä lomailustakin.


lauantai 13. heinäkuuta 2013

Rakastumisia



Aamun vietimme meren äärellä.


Katselimme aaltoja, yritimme kuvata niitä ja sen jälkeen juoksimme niitä karkuun. Aallot olivat aivan mahtavan suuria, ne jyrisivät rantaan viskoen pienimpiä kiviä ilmaan ja melkein kastelivat meidät. Takaisin vetäytyessään ne siirtelivät pikkukiviä pitäen mitä hassuinta ja ihaninta ääntä, jotain sihinän ja kilinän väliltä.


Olisin voinut tuijottaa merta ja aaltoja ja kuunnella sitä kaunista ja jylhää ääntä vaikka kuinka kauan, siihen ei vain kyllästy. Todella kaunis aamu.


Kiitos Aan yltiösosiaalisuuden kuulimme pienistä hyljevauvoista, jotka kapuavat leikkimään vesiputouksen äärelle. Koska Kaikourassa ei kulje busseja eikä täällä ole takseja, jouduimme varaamaan oman minibussin ihan meitä varten, jotta pääsimme katselemaan hylkeitä. Kuski oli taas mitä mukavin miekkonen, joka kertoili meille kaupungista ja hylkeistä kaikenlaista mielenkiintoista, mitä en juuri nyt muista. 

 
Saavuimme meren rantaan, mistä lähti pieni kävelypolku vesiputoukselle. Pienet hylkeet kapuavat putoukselle puroa pitkin ja sitten taas takaisin merelle oman äidin luo.


Paikka oli todella kaunis ja vauvahylkeitä oli joka paikassa, siis ihan joka paikassa ja paljon. Osa ui vesiputousta vastaan, toiset löhöilivät rannassa ja muut kiipeilivät kivillä. Yllättävän ketterästi noilla räpylöillä mennään myös maalla.




Varsinkin vedessä nämä otukset olivat elementissään ja sukeltelivat ja kelluivat ihan miten sattuu. Todella hauskaa seurattavaa eivätkä ne olleet moksiskaan meistä ihmisistä. Ne olivat enemmänkin uteliaita, osa tuli ihan kosketusetäisyydelle ja yksi meinasi syödä kameran Aalta.






Ne olivat todellakin vapaita villieläimiä, eivätkä millään lailla pakotetut juuri tuonne, joten niitä ei saanut silitellä. Tai varmaan saisi, jos haluaisi menettää sormensa. Kukaan ei oikeastaan tiedä, miksi ne näkevät niin suuren vaivan päästäkseen tuonne putoukselle, sillä ne eivät kuitenkaan jää sinne, vaan palaavat lopulta muiden hylkeiden luo. Paras veikkaus oli, että niillä on vain kivaa siellä. Ne selvästi leikkivät vedessä, joko yksin tai yhdessä ja välillä ne nahistelivat keskenään ja selvästi nauttivat virtaavasta vedestä. Ja välillä ne vain nukkuivat päikkäreitä mitä oudoimmissa asennoissa.





Kyllä, se ihan totta nukkuu tuolla tavalla pää pystyssä, en tiedä miksi.

Todella suloisia otuksia, joilla oli ihan valtavat silmät. Niillä ne tuijottelivat välillä pitkiäkin aikoja suoraan kohti, se oli melkein hypnoottista, eikä oikein tiennyt, kuka tarkkailee ja ketä.






Kotimatkalla käytiin vielä katsomassa aikuisia hylkeitä ja niitä oli yllättävän paljon sitten kun tajusi katsoa.


Tosin sieltä meiltä tarkkailtiin takaisin hyvinkin tarkasti.


Hylkeiden luota lähdimme FarmiPihalle silittelemään eläimiä. Ohjeeksi annettiin, että kaikkia voi syöttää kädestä, paitsi possuja, ne tykkää sormista siinä mistä ruuastakin. Tosin en uskaltanut noita kalkkunoitakaan syöttää kädestä, olivat sen verran isoja ja se strutsin syöttäminen oli vielä liian tuoreessa muistissa.


Pihalta löytyi paljon kanoja, erilaisia kanoja ja sitten vielä kanoja. 





Ne kulkivat kantapäillä koko ajan kerjäten ruokaa, samoin riikinkukot ja kalkkunat. Myös yksi pienehkö possu oli eksynyt niiden sekaan ja sekin osasi vaatia osansa ruuasta äänekkäästi.


Sen lisäksi siellä oli laamoja, todella hassuja laamoja, tai alpakoita. Minä en ihan oikeasti erota niitä toisistaan.



Ne söivät oikein sievästi kädestä, mutta eivät oikein välittäneet silittelystä. Tosin pelotti hiukan kun ne luimistelivat, kun menit lähelle. Onneksi oli jotain millä ruokkia niitä, joten ei saanut sylkypallosta.


Sen lisäksi siellä oli nälkäisiä poneja, joista toinen osasi selvästi laskea jalallaan ja hakata aitaa, jotta saisi ruokaa. Niitä sai jo silitelläkin.


Ja sitten minä löysin maailman sympaattisimman otuksen, johon rakastuin ihan täysin.


Todella lihava ja hidas possu, aivan ihana. Suurin osa minun huomiosta ja ruuasta menikin sitten tälle kaverille. Tai kanoille, koska se todellakin oli hidas ja kanat pöllivät ruuat sen nenän edestä. Se selvästi kyllästyi siihen, sillä aina välillä se nosti päätään ja avasi suunsa ammolleen, joten heittelin ruokaa suoraan sinne. Ja parempi olikin, sillä possu näytti siltä, että sille kelpaa ruuaksi pieni ihminenkin, jos muu ruoka loppuu. Silittelin symppispossua aikani (ja pakotin Aankin silittämään) ja olisin voinut ottaa sen kotiin, jos se ei olisi ollut ihan noin iso ja pelottava.


Sillä välin Aakin löysi itselleen kaverin.


Vuohi oli melkoisen sitkeä, sitten kun tajusi, että ihmisellä on ruokaa. Se käveli perässä ja oli aina tiellä, minne vain käännyitkin. Ja jos et muuten huomannut sitä, se puski päänsä kainaloosi tai töni sinua muuten vain. Onneksi ruokaa riitti.

Palattiin etupihalle kanojen joukkoon, sillä yksi possu oli turhankin yritteliäs ja yritti syödä anopin taskusta läpi kaikki makupalat.


Siellä oli myös kauris, sievä, pieni ja hauras olento, joka selvästi tykkäsi anopista.


Kukin meistä löysi selvästi omankaltaistaan seuraa tuolta pihalta ja oli todella mukavaa ruokkia ja silitellä eläimiä. Kävelimme FarmiPihalta takaisin hotellille muutaman kilometrin ja matkalla silittelin randomponia ja moikkailin kaikkia lampaita jotka vain näin. Nämä elukat tuijottivat meitä jo kaukaa ja juosta rymistelivät aidan viereen, kun menimme lähemmäs. 


Aluksi katsoin vain että onpas uteliaita lehmiä ja menin lähemmäs ja otin muutaman kuvan, kun anoppi sanoi että ne taitaa olla sonneja eikä ne ole uteliaita vaan hyvin reviiritietoisia. Minä en selvästi ollut uhka niille, ne vain tuijottelivat epäluuloisina kun kuvasin niitä, mutta Aata ne jo hiukan säikähtivät ja hypähtivät kauemmas. Siirryimme aika pian pois aidan vierestä, ennenkuin ne päättäisivät hypähtää takaisin kohti, sillä tuo aita ei näyttänyt kovin pitävältä. Lopulta ne vain tuijottivat meitä ja seurasivat menoamme aidan vierellä, kun lähdimme jatkamaan matkaa kohti hotellia.