sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Epätodellista

Seuraava päivä Wellingtonissa alkoi myöskin luonnonläheisissä tunnelmissa, kun lähdimme vaeltamaan Zealandiaan ja tutustumaan paikalliseen luontoon. Zealandia on eräänlainen luonnonpuisto ja turvapaikka harvinaisille eläimille ja kasveille, siellä niitä suojellaan ja niistä pidetään huolta. Reissulla näimme paljon luonnonvaraisia lintuja, hienoja puita ja upeita maisemia.




Löysimme elävän fossiilin, jonka minä siis ihan henkilökohtaisesti bongasin: Tuatara. Oletus oli, että ei tällainen harjaantumaton bonjaata voi löytää sitä tuollaisesta maastosta, mutta sattui se lopulta silmiin. Eikä se sitten kuitenkaan kovin ujo tai arka ollut, höpisimme kovaan ääneen ja otimme useita kuvia eläimestä ja siinä se tyytyväisenä nökötti auringossa.


Sieltä löytyi myöskin Seelannin suurin ötökkä, Weta. Ruma kuin mikä, mutta näkemisen arvoinen. Kuvissa on siis puuweta, sen lisäksi niitä on ainakin maaweta, luolaweta ja jättiweta, joita emme nähneet.



Opin paljon paikallisten lintujen nimiä, maoriksi vieläpä. Esimerkiksi ystävämme kktiainen on nimeltään Piwakawaka. Nämä seuraavat linnut kuuluivat useammin kuin näkyivät, osasi jo äänestä arvata, että joo-o siellä se jossain on. Tui ääntelee nimittäin todella hassusti, välillä se kuulostaa huilulta ja välillä robotilta, oikeasti. Voisin ottaa tuollaisen kotiin herätyskelloksi. Ja sopisivat vielä mustavalkoisina sisustukseenkin.


Sen lisäksi näimme aika usein Kaka-lintuja, paikallisia papukaijoja. Ne kiipeilivät omissa oloissaan puissa ja natustelivat oksia kiinnittämättä meihin juuri huomiota. Ruokintapaikalla ne näkyivät hiukan paremmin, vaikka siltikin ne olivat ujoja ja kaikkosivat pian meidän tultua paikalle.



Näimme usein myös vilaukselta Tiekejä, punamustia rastaankokoisia lintuja. Englannista kääntäen niiden nimi on Satulaselkä ja on helppo arvata, mistä ne ovat nimensä saaneet. Sieviä, mutta todella nopealiikkeisiä, eivätkä ainakaan minun refleksit olleet riittävät niiden kuvaamiseen kunnolla.


Korimakot olivat melkoisen arkoja ja näimme pari vain ruokintapaikalla. Sieviä oliivinvihreitä lintuja, kyseinen yksilö on selväsit viihtynyt ruuan parissa melkoisen kauan.


Toutouwai oli todella utelias ja ystävällinen lintu, jonka huomion sai herätettyä helposti. Ei tarvinnut kuin hiukan rapistella lehtiä ja lintu tuli lähelle tuijottamaan, että mitä siellä on, mitä siellä on, miulle kans! Hauska otus, johon törmäsimme useampaankin otteeseen, mutta niin tavallisen värinen, että se jäi helposti huomaamatta (muilta siis, minähän haukkana näin jokaisen ja ilmoitin niistä kovaan ääneen).


Lopuksi törmäsimme vielä melkoisen suureen Takaheen. Se ei ollut kovin ujo, katseli meitä vain hiukan epäilevästi, kun menimme lähemmäs, mutta ei lähtenyt mihinkään. Kaunis kuin mikä.



Kyltti kielsi ruokkimasta niitä ja voin ymmärtää miksi, niillä on valtava nokka, jota ei halua lähelle sormiaan. Muuten lintu vaikutti melkoisen halattavalta, mutta mikäpä eläin minusta ei.


Kaikkien noiden lisäksi näimme myös useita Riroriroja ja kuulimme Popokoteajoja, jotka viihtyvät suurissa parvissa. Näimme myös kauniin värisen Hihin, mutta valiettavasti en saanut sitä ikuistettua kuviin.




Oikean luonnon jälkeen oli hyvä siirtyä fantasiamaailmaan, kun kävimme tutustumassa Wetan myymälään. Weta tekee siis kaikenlaista fanikamaa muunmuassa Sormusten herraan, Hobittiin, Tinttiin ja District 9:ään. Ensimmäisenä päätimme kiusata trolleja. Ilmeet on sellaiset, että kohta pieni ihminen ottaa osumaa:



Sen lisäksi kaupassa oli paljon kaikenlaista hienoa pientä ja hiukan suurempaakin krääsää.





Sen jälkeen palauduimme kaupunkiin ja etsimme kunnon ruokapaikan. Olivat panostaneet aterioiden ulkonäköön melkoisen paljon, hylsyissä ja savikiekossa oli kastiketta, jota sai lisätä villisikajiaotzuihin, wallabiwontoneihin ja peurakevätkääryleisiin. Wallabi maistui muuten yllättävän hyvältä.




Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin:



Rotorua-Wellington

Rotorualta lähdimme aikaisin aamulla kohti Wellingtonia. Matka kesti yli seitsemän tuntia, mutta onneksi pysähdyimme matkalla pari kertaa ja mitäs muutakaan siellä tuli vastaan kuin ihania eläimiä.


Pääsin ruokkimaan possuja. Ne näyttivät oikein ystävällisiltä, mutta en silti tunkenut kättäni lähellekään niiden suuta ja valtavia torahampaita.


Kanat olivat oikein hauskan värisiä ja tulivat lähelle leivänmurujen perässä.



Maisemat vaihtelivat karusta vuoristosta vehreisiin laaksoihin.




Ensimmäinen päivä Wellingtonissa kului aika rauhallisesti. Tutustuimme kasvitieteelliseen puutarhaan, josta löytyi yllättäen puita, kukkia ja lintuja. Ja kaikesta on paljon kuvia. Puutarha sijaitsee melkoisen korkealla, josta oli kauniit maisemat Wellingtonin yli.



Seurasimme polkua hiukan vaihtelevasti, mäkiä ylös ja alas, välillä ulostauduimme koko puistosta kätkön takia. Näimme kauniita puita ja ihania kaktuksia.




Lopulta löysimme myös tärkeimmän, eli ankkalammen. Linnut eivät olleet kovin ujoja tai arkoja kuten A sai huomata. Eikä meillä ollut edes ruokaa mukana houkuttimena.


Vaikka täällä on talvi, kasvit kukkivat ihan täysiään. Tosin puisto voisi olla aika huikaiseva kesällä.



Löysimme aivan valtavan kannon, jonne minun teki mieli ihan suunnattomasti kiivetä. Eihän siinä muuta kuin itseään toteuttamaan ja mönkimään ylöspäin. Kengät olivat lopulta juuri sen näköiset, että rymytty on, mutta muuten selvisin ehjin nahoin alas.


Loppupäivä kului ostoskatuja tutkiessa ja seuraavan päivän ohjelmaa suunnitellessa.


Suloisuuksia ja jännitystä

Eli Rotorua 3. päivä

Aamu alkoi rauhallisesti maalaistunnelmissa, päivän pakettihintaan kuului lammasesitys, joten samahan se oli käydä katsomassa. Lava täyttyi pikkuhiljaa erinäköisistä ja -kokoisista lampaista, joista meille kerrottiin paljonkin. Suurin osa huomiostani meni lampaiden ihasteluun, joten osa infosta meni ihan ohi. Sen verran muistan, että pelkästään merinolampaita on Uudessa-Seelannissa monta miljoonaa, puhumattakaan niistä muista sadoista lajeista. Merinon ilmekin oli sellainen, että se tiesi olevansa muita parempi.


Meille näytettiin, miten lammas keritään. Aika nopeasti ja helpon näköisesti se kävi. Ja lammas pysyi todella rauhallisena, sitten kun sen sai istumaan.



Kuulemma keritsijät saavat palkkaa 1,5 dollaria per lammas ja saattavat keritä useita satoja lampaita päivässä. Villaa yhdestä lampaasta lähti ihan mielettömän paljon, järkyttävän kokoinen kasa ja jäljelle jäi vain minilammas.


Samalla näimme, miten lammaskoirat työskentelevät. Tämä tosin paimensi lavalla ankkoja, mutta näkyivät nekin pysyvän kasassa, vain yksi hävisi kesken esityksen.


Ensimmäinen koira käytti paimentamiseen ainoastaan katsettaan ja kehoaan, se ei haukkunut lainkaan. Mutta nämä isommat kaverit haukkuivat koko ajan, eikä niillä ollut ongelmia ottaa kontaktia lampaiden kanssa.



Ulkona näimme koirat työskentelemässä vielä ihan oikeiden lampaiden kanssa. Näppärästi ne tuonne karsinaan lopulta menivät, yksi tosin törmäsi oveen matkalla ja kaatua kellahti kumolleen.


Esityksen loputtua pääsimme silittelemään lampaita lavalle. Menin ensimmäisenä mutistelemaan lähimmän lampaan poskia, sellaista tilaisuutta ei kovin usein tule. Lampaan ilme oli kärsivällisen tympeä, että jaa tällainen ihminen tällä kertaa. Voitte kuvitella, että itse virnuilin kuin viimeistä päivää.


Lampaiden villa tuntui erilaiselta rodusta riippuen, osalla oli todella pitkä turkki ja osalla taas niin lyhyt ja tiheä, että se tuntui enemmänkin matolta. Yhteistä niille oli se, että villa tuntui rasvaiselta. Merinon kuono oli todella pehmeä, mutta sen ilme sellainen, etten uskaltanut halailla saati mutistella sitä.


Sen jälkeen menimme silittelemään hiukan pienempiä lampaita ja kilejä. Ihan mielettömän suloisia ja pehmeitä otuksia, jotka tulivat lähelle ruuan toivossa.


Varsinkin kaksi kiliä yrittivät syödä ihan kaiken: kiva huomata kun halailet yhtä, että se mussuttaa tyytyväisenä hiuksiasi/takkiasi/mitä tahansa mihin vain yltää mahaansa.



Lampaat olivat hiukan ujompia, mutta tulivat nekin siliteltäviksi.


Kilit olivat todella röyhkeitä, varsinkin isompi niistä. Se pukki toisia eläimiä ja ihmisiä ja järsi kaikkea. Sen lisäksi se oli hyvin hyvin ovela. Se kiipesi selkääni ja pahaa aavistamattomana osasin vain nauraa sen touhuille. Seuraava kuvasarja osoittaa, että sillä oli selvä missio, jonka vain Aan nopeat reaktiot ja kilin heikkous ruokaa kohtaan estivät toteutumasta.



Pienet eläimet tykkäsivä myös Aasta erityisesti.


Ei voi kuin ihailla sen ketteryyttä ja tasapainoa, se ei tipahtanut tuolta selästä sitten millään. Ja anoppikin löysi itselleen pienen sydänystävän.


Siellä oli myös possuja, jotka eivät kylläkään olleet kovin sosiaalisia ja alpakoita, joista toinen kulki ihan vapaana meidän ihmisten joukossa pällistelemässä muita eläimiä. Samainen yksilö onnistui pakosuunnitelmissaan ja häippäsi myöhemmin ulkosalle.




Olisin voinut viettää tuolla karsinassa pienten eläinten kanssa loppupäivän tai -viikon, mutta valitettavasti päivälle oli muitakin suunnitelmia.



Eläinten silittelyn jälkeen tuntui ihan siltä, että nyt tarvitaan jännitystä elämään. Kaikista vaihtoehdoista päädyimme Swooppiin, jossa meidät sidottiin hyvin hyvin löyhästi makuupusseihin ja nostettiin aika korkealle. Siellä korkeuksissa mahallaan maatessa ehti katsella maisemia, miettiä kaikenlaista ja tulla jo toisiin aatoksiin tiputuksen suhteen.



Kamalinta kyydissä oli se, että piti ihan itse vetää vivusta, joka irrotti meidät narusta. A sai sen kunnian, en usko että minusta olisi ollut siihen. Sen jälkeen seurasikin pari sekunttia vapaata pudotusta, jonka aikana ehti huutaa keuhkonsa tyhjiksi ja vain toivoa, ettemme läsähdä asfalttiin. Onneksi naru kiristyi ja sen jälkeen kyyti olikin ihan mukavaa keinumista edestakaisin.


Jalat täristen raahauduimme kohti seuraavaa paikkaa, jossa meitä odotti valtava labyrintti. Jokainen meistä lähti eri suuntiin, osa juosten, osa kävellen ja tehtävänä oli löytää keskelle ennen muita. Ensimmäiset lähestymiset onnistuivat oikein hyvin, mutta sitten iskikin ongelma, kun ei vain ollut ovea sisemmälle kehälle. Eihän siinä, pakko palata takaisin ja yrittää eri kautta.


Välillä meinasi epätoivo iskeä, kun juokset henkihieverissä kuumassa auringossa kehää edestakaisin, etkä tunnu pääsevän mihinkään, mutta lopulta löysin perille. Tosin siellä minua odotti jo tyytyväisenä virnuileva A, joten en voittanut, mutta olin ylpeä itsestäni, että ylipäätään pääsin sinne asti. Poispäin saikin mennä ovista, eikä tarvinnut eksyä enää.


Samassa paikassa pääsi silittelemään ja syöttämään pupuja. En olisi taas halunnut lähteä mihinkään suloisten elukoiden luota, mutta tiedossa oli vielä vaikka mitä kivaa, joten lähdettävä oli.


Matkalla löysimme yhden kätkönkin ja minä pääsin taas halailemaan eläintä.


Päivän viimeinen aktiviteetti oli Zorbailu, jossa siis mennään valtavan läpinäkyvän pallon sisään ja sinut tyrkätään alamäkeen. Vaihtoehtoina oli, että joko sinut sidotaan kiinni ja menet mukkelismakkelis sen pallon mukana tai sitten pallon sisälle laitetaan vettä ja lillut siinä. Myös erilaisia reittivaihtoehtoja oli valittavissa.

Minä olen liian lyhyt, jotta minut voisi sitoa pallon sisälle. Ihan hirveästi se ei harmittanut tällaista matkapahoinvointi-ihmistä, olisin varmasti puklannut viimeistään pallosta päästessä. Olisimme myös voineet mennä kaikki kolme samaan palloon ja tulla suoraa reittiä alas, mutta A valitsi mieluummin kuivan kyydin ja anopin kanssa halusimme molemmat siksak-reitin, jonne ei voinut mennä yhdessä. Eikun bikinien vaihtoon ja mäelle katselemaan alas, kun ensin lähti anoppi palloineen ja sen jälkeen A pyörimään hyvää vauhtia alaspäin.



Kyyti oli ihan mieletön! Ajattelin, että se olisi sellainen kiva rauhallinen vähän kuin vesiliukumäki, mutta luulin väärin. Pallo heittelehti puolelta toiselle ja välillä menin jalat edellä ja sain vedet naamalleni tai olin pääedellä suoraan siinä lammikossa ympäri ja ympäri todella nopeasti, osan matkasta menin ilmassa pallon pomppiessa. Todella hauskaa, hiukan pelottavaa, mutta enimmäkseen hauskaa! Kannattaa käydä, ehdottomasti. Olisimme varmaan lähteneet uudestaankin, mutta näin talvella oli hiukan kylmä pelkissä bikineissä.




Sieltä palauduimme hotellille ja loppuilta kuluikin rauhallisesti pelaillessa.