maanantai 3. helmikuuta 2014

Tiikerin halimisesta

Maanantaina lähdettiin Hamiltonin eläintarhaan. Ensimmäisenä löysimme sarvikuonoja, ne olivat suuria ja niitä oli paljon. Ne olivat selvästi aamupalailemassa, joten seurailimme heidän touhujaan hyvän tovin.


A, Raino ja Reino (kyllä, nimesin heidät ihan itse).


Sitten löydettiin seeproja, seepravauvoja ja hienosarvisia antilooppeja.





Oli todella lämmin päivä ja suurin osa eläimistä löhösi varjossa, mikä oli ihan fiksua.

Täpläkoirakoira.


Eläintarhoissa on kivaa, mutta viihdyn paremmin sellaisissa pienissä eläinpuistoissa, joissa pääsee eläinten lähelle ja syöttämään ja silittämään heitä. Tästä innostuneena varasinkin itselleni paikan tiikerin esittelyyn, missä päästiin ihan lähelle pientä Sally-tiikeriä. Ei kylläkään syöttämään eikä silittämään kuten otsikko ehkä antaa ymmärtää. Voin kertoa, että siinä tiikerin vieressä istuessa, kun välissä oli vain vähäinen aita, oli itsekuri aika kovilla, etten työntänyt sormiani verkon läpi ja silittänyt tuota eläintä (ei, minulla ei ole niin minkäänlaista itsesuojeluvaistoa).


Maito tuntui maistuvan ihan samaan tapaan kuin muillekin kissoille.

Hieno eläin ja oli mahtavaa päästä noin lähelle.



Päästiin ohimennen seuraamaan simpanssien lounasruokailua.



Minä viihdyn eläintarhoissa hyvinkin vaikka koko päivän pällistelemässä erilaisia eläimiä, varsinkin lintuja. Tänäänkin harmittelin, kun ei ollut leipää mukana, että olisi voinut syöttää sorsia, ankkoja ja joutsenia.


Valkeita joutsenia näkee täällä todella harvoin.


A yleensä viihtyy minun seurana, mutta jostain syystä vähänkään isommat linnut eivät pidä hänestä. Tänäänkin pari lintua hyökkäsi suoraan kohti heti Aan nähtyään, onneksi välissä oli sentään aita. Kakadut eivät tällä kertaa olleet moksiskaan Aan läheisyydestä, mutta eräs sorsa ja hyvin kummallisen näköinen joskin kauniin värinen danphe (nepalilainen fasaani) viestittivät melko selvästi, että eivät halua Aata lähelleen. Danphe meinasi tulla nokkien ja potkien lasista läpi, kun A ei ihan heti älynnyt jatkaa matkaa (minua se ei tainnut huomatakaan). Helppohan se oli sieltä lasin takaa nauraa, mutta onneksi luonnonvaraiset linnut eivät ole vielä älynneet vihastua.




Muuten aika eläintarhassa sujui ongelmitta ja päästiin näkemään pari keaakin ihan läheltä. En ole varma, olemmeko nähneet samoja lintuja luonnossa vai vain kakoja, mutta nuo ovat siis erittäin älykkäitä ja ilkikurisia otuksia ja pöllivät varmasti kaiken mikä irti lähtee. Häkin seinässä oli ilmoitus, että ei kannata hätääntyä, jos joku linnuista makaa maassa kuin kuollut; sillä on joko liian kuuma tai sitten se vain kerjää hoitajien huomiota. Yksi keoista tuli ihan aidan viereen tutkimaan meitä ja huuteli kovaan ääneen joko meille tai lajitovereilleen. Keat ovat kauniita otuksia, selvästi fiksuja ja keskeliäitä ja kaipaavat varmasti paljon virikkeitä itselleen.

Tämä rakenteli jonkinmoista kaarnalaivaa vesiputoukseen.

Päivä kului nopeasti ja minä viihdyin, vaikken päässytkään silittelemään kovin montaa otusta (elin vaarallisesti ja silitin paria possua, kun ne keskittyivät syömään). Loppupäivästä käytiin tutustumassa Seelannin suurinpaan ostoskeskukseen, lähinnä sen takia, että meillä oli bussiliput koko päiväksi eikä oikein muitakaan suunnitelmia.

Ruru, maailmojen tuhoaja.

Hamilton

Perjantaina kävimme tutustumassa Hamiltonin kasvitieteelliseen puutarhaan ja puistoon, joka on yksi jos ei maailman niin ainakin Seelannin hienoimmista. Ihan ensimmäisenä löysimme ruusutarhan, missä meillä on tullut tavaksi haistella eri ruusuja ja kommentoida niitä suureen ääneen. Eli siinä missä normaalit ihmiset kävelevät nätisti ruusupuskien välissä ja katselevat niitä ihastellen, me rymistämme niihin puskiin ja upotamme naamamme kukkien keskelle. Ihan vain koska se on hauskaa.




Puutarhassa oli monta pienempää eksoottista osiota, joissa kaikissa viihdyin vallan mainiosti. Opin, että kukkia on kiva kuvata, sillä ne ovat kauniita ja pysyvät yleensä paikallaan. Opin myös, että perhosia ei ole kiva kuvata, sillä vaikka ne ovat kauniita, ne eivät pysy paikallaan ja kun pysyvät, ovat niin huomaamattomia, että niitä on vaikea löytää.

Japanilainen puutarha.

Kiinalainen puutarha.

Englantilainen puutarha.

Intialainen puutarha.


Italialainen puutarha.

Ankkalammikossa oli isompia ja pienempiä ankkoja, joista kuvailin lähinnä jälkimmäisiä.


Illalla kävimme vielä samaisessa puistossa lasten leikkipaikalla kuntoilemassa. Hamilton on sen verran iso paikka, että täällä ei ole kuin isoja kuntosaleja, joiden kertamaksuhinnat ovat melko korkeat eikä nyt oikein huvittaisi liittyä enää minkään jäseneksi. Onneksi puisto ja mielikuvitus helpottavat tätä ongelmaa jonkin verran. En tosin löytänyt sopivaa tankoa, josta tehdä leuanvetoja, sillä olen hurjan tarkka, millaisesta tangosta jaksan ne kaksi huimaa vetoani tehdä. Joten jätin nyt tekemättä ja tein jotain muuta, kuten kärrynpyöriä (käsilläseisomista en uskaltanut edes kokeilla) ja mukavaa oli.


Lauantai-iltana kävimme iltatorilla, jossa oli enimmäkseen ruokakojuja ja vain muutama krääsämyyjä. Mikä sinänsä ei haitannut, sillä ruoka oli todella halpaa ja löysinpä siitä melkein ainokaisesta krääsäkojusta etsimäni tuliaisen! Sen lisäksi A osti baotzuja ja kanajätskin ja minä söin pirtelön. Piti syödä terveellinen vähärasvaiseen jogurttiin tehty hedelmäsmoothie, mutta päädyin sitten lopulta siihen jäätelö-suklaakeksi-pirtelöön, jossa oli suklaakastiketta ja kermavaahtoa päällä.

Sunnuntaiaamuna herättiin aikaisin, eli ehkä kahdeksalta ja suunnistettiin farmers marketille. Matkalle oli pystytetty katutori, jolla pyörimme myös aikamme ja ihastelimme kaikenlaista. Siellä oli jopa erikseen lautapelimyyjä, joka möi tosin vain tylsiä pelejä. Ja minä rupesin haaveilemaan lasten unipussista, kun sellaisia näin. Vitsillä kyselin, että eikö ois mekän kokoja, mutta ei löytynyt, joskin olisin varmaan kyennyt survoutumaan suurimpaan tarjolla olevaan, jos oikein haluaisin. Mutta onneksi Suomessa odottaa oma ompelukone ja äiteen kangasvarastot!

Päästiin sinne farmers marketillekin asti lopulta. A osti itselleen valkosipuli- ja ruisleipää. Nauroin, että et sitten viikkoa enää jaksanut odottaa, mutta näköjään ei. Ei ole turhan usein kyllä tullut ruisleipää vastaan täällä päin maailmaa. Minä ostin mansikoita ja maailman söpöimmän minisateenkaarikuppikakun, joka oli ehkä hiukan liian sokerinen jopa minun makuuni.



Kotimatkalla pysähdyttiin puistoon tammen varjoon katselemaan paikallisten rugbypeliä ja -harjoituksia ja syömään luumuja. Ja minä mietiskelin, että mistä tietää olleensa liian kauan ulkomailla ja tässä muutama esimerkki.

-Maisemat näyttävät kotoisilta näyttämättä kuitenkaan lainkaan Suomelta.
-Eurot pitää kääntää päässä dollareiksi, että ymmärtää oikean arvon.
-Pidät paikallista roskaruokaa (täällä piiraat ja fish&chips) ihan oikeana ruokana.
-Heräät keskellä yötä ja kysyt kelloa englanniksi suomalaiselta kanssa-asujalta.
-Puhut kovaan ääneen kaikki asiasi suomeksi, koska kukaan ei kuitenkaan ymmärrä. Ja jos satut jossain kuulemaan ohimennen suomea, järkytyt niin paljon, että et vahingossakaan sano mitään.
-Pahastut, jos ruokakaupan kassa ei kyselekään kuulumisia ja jää jutustelemaan. Aloitat lopulta keskutelun itse.
-Ruisleivän löytyminen on järkyttävä asia, jota et oikein usko todeksi.

torstai 30. tammikuuta 2014

Suukotin Rosieta hyvästiksi

Ja niin jätimme taas yhden paikan, kun lähdimme keskiviikkona Turangista kohti Hamiltonia. Luopuminen ja hyvästien jättäminen on tullut tutuksi tässä vuoden aikana, mutta vasta nyt ne alkavat tuntua liian lopullisilta.


Kuvituksia eräältä illalta, kun menin takapihalle ihastelemaan auringonlaskua ja Rosie tuli seuraksi. Ja yritti syödä minun housut, kun en älynnyt tuoda herkkuja mukanani.



Nyt olemme siis Hamiltonissa pienessä mukavassa hostellissa, jossa saa syödä ruokansa jurtassa. Keskustaan on taas matkaa, mutta olemme tottuneet kävelemään, joten selviämme. Hamiltonissa olemme viikon verran ja sitten viihdymme Aucklandissa loppuajan. Ei ole enää kovin paljon kesää jäljellä ja hiukan kauhulla odotan Suomen pakkasia.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Mount Doom

Lauantaina lähdettiin vähän yllätäen päivän vaellukselle. Vaellusreitti on yksi Seelannin kauneimmista yhden päivän retkistä. Oltiin suunniteltu kyseistä vaellusta pitkäänkin, mutta emme olleet päättäneet minä päivänä menisimme. Mutta kun sää kerrankin oli kaunis, päätimme lähteä, vaikkemme olleetkaan varautuneet erityisen hyvin ja ruokaa ja vettä oli mukana melko vähän.

Suuntasimme siis Ngauruhoe-vuorelle, kyseinen vuori on aikalailla kuuluisa, sillä se nähdään Sormusten herra-leffoissa Tuomiovuorena. Vuori sijaitsee täällä Tongarirossa, noin parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä ja saatiin onneksi kyyti hostellin pitäjältä. Vuori on nuorin kolmesta vuoresta, vain noin 2500 vuotta vanha. Sen lähellä sijaitsevat vanhemmat Ruapehu- ja Tongariro-vuori, joista jälkimmäinen on vielä tänäkin päivänä aktiivinen tulivuori. Kuljimme sen ohi ja kuulemma sen savutessa ei ole mitään syytä huolestua, vasta sitten kun se lopettaa kannattaa olla varuillaan. Meidän onneksi päivä oli kaunis eikä riski ollut kovin suuri.




Alkuun kuljimme metsikössä, mutta ylemmäs noustessa puusto väheni nopeasti. Portaita riitti eikä niille näkynyt loppua. Tuntui, että koko matka oli ylämäkeen.


Löysimme pian vuorelle, joka savusi aika näyttävästi. Muutenkin maisemat olivat ihan mielettömän hienoja ja näimme osan Taupo-järveäkin. Tosin hiukan tuntui jaloissa edellisen päivän kävelyretki ja aina silloin tällöin piti pysähtyä hengittämään tai siis nauttimaan maisemista, vaikkemme kulkeneetkaan hirveän nopeasti. Sää oli lämpimän aurinkoinen ja tuntui ihan hullulta, kun vastaan juoksi ihmisiä.



Aika pian löysimme ensimmäisen lepopaikan, jossa saatoimme istahtaa ja syödä osan vähäisistä eväistämme. Toivoimme, että kyseiseltä mökiltä olisi löytynyt myös juomakelpoista vettä, mutta se oli turha toivo. Emme viipyneet paikallamme montaakaan minuuttia ja sitten jatkettiin taas ylämäkeen.

Jotenkin kulkuun tottui ja parin tunnin kävelyn jälkeen jo hiukan hymyilytti, että me oikeasti kiivetään tässä tulivuorelle. Joku tylsä ihminen voisi väittää, että ei ole kovin fiksua kiivetä aktiivisella tulivuorelle, samainen ihminen varmaan sanoisi myös, että on tyhmää hypätä lentokoneesta, mutta eipä tuo menoa haitannut. Sitä kevyttä olotilaa ei kyllä kestänyt liian kauan ennenkuin kävely muuttui taas turhan raskaaksi väsyneille jaloille. Ylhäällä sää muuttui onneksi viileämmäksi, joten se hiukan helpotti menoa. Minä puin takkia päälle, etten jäätyisi kylmässä tuulessa, mutta A kulki tyytyväisenä ilman paitaa. Hullu suomalainen, sanon minä. Vastaantulijatkin kommentoivat ensin, että sinä poikarukka palat vielä ja hiukan myöhemmin tuulen muuttuessa jäätäväksi, että sinähän palellut tänne.

Pian päästiin kulkemaan hetken matkaa alamäkeen ja minä siitä riemastuneena kirmasin kuin aropupu, kunnes tajusin, että edessä on vuori ja sinne pitäisi kiivetä. Huoh. Hiukan hidastui askel siinä vaiheessa.


Puolessa välissä oli nättejä sinisiä lammikoita, joten sai taas hyvällä syyllä pysähtyä hetkeksi. Ylämäki oli kaiken lisäksi upottavaa hiekkaa, joten siinä kulku oli tavallistakin raskaampaa. Ja kuten myöhemmin huomasin, kengät hankasivat jalkani rikki parista kohtaa. Mutta tajuttiin, että lumessa kulku on opettanut liikkumaan myös tuollaisessa pehmeässä, upottavassa ja valuvassa hiekassa, niin ylös kuin alaskin päin.




Ja siellä ylhäällä päästiin sitten kurkistamaan, että miltä näyttää tulivuoren sisus. Kylläkin nyt nukkuvan tulivuoren sisus, en ehkä edes haluaisi nähdä aktiivista vuorta noin läheltä. Ja siistihän se oli. Odotin, että se olisi ollut musta tai harmaa tai muuten vaan tylsän värinen, mutta ei, kaikkea muuta!


Ylhäältä nähtiin myös itse Tuomiovuori.


Ja eikun alas. Oli oikeastaan aika helpotus kulkea välillä alamäkeen, vaikkei sekään pidemmän päälle ole niin mukavaa kuin voisi kuvitella. Mäki oli taas sellaista pehmeää ja upottavaa pikkukiveä, jossa sai luistella ja tasapainoilla, että pysyi pystyssä. Lähempää nähtiin, että Tuomiovuorikin savusi hiukan, kylläkin todella pienesti, mutta kuitenkin. Kuljimme vuorien välisessä laaksossa aika pitkän matkaa ja olimme tyytyväisiä, että vuoret pysyivät rauhallisina.



Sitten olisi voinut kiivetä itse Tuomiovuorelle, mutta se olisi lisännyt jo valmiiksi pitkään matkaan noin kolmisen tuntia lisää, joten päätettiin jättää menemättä. Syötiin viimeiset eväät vuoren kupeella ennen kuin jatkettiin matkaa.

Näettekö nuo pienet juovat tuossa vuoren kyljessä? Siinä on tie ylös.
Loppumatka oli enemmän tai vähemmän tasaista ja kävely sujui jo melko vaivattomasti, kun ei vain jaksanut enää välittää. Ja vaikka kenkäni hankasivat upottavassa mäessä, näin tasaisella en huomannut mitään. Toki ne alkoivat tuntua jo hiukan raskailta ja viimeisen parin tunnin aikana jalkapohjiin alkoi koskea, mutta en usko, että missään kengissä olisi voinut väsymättä kulkea koko päivää. Vieressä kulki myös pieni puro, jonka vesi ei houkutellut juomaan, vaikka hiukan jano olikin.


Pummittiin kyyti takaisin Turangin keskustaan, sillä olimme hiukan etuajassa. Lähdimme aamusta noin puoli yhdentoista aikaan kävelemään ja olimme perillä noin puoli kuudelta. Selvisimme nopeammin kuin kuvittelimme, vaikkemme pitäneet kiirettä ja etsimme muutaman kätkönkin matkalla. Toki meidän tauot olivat ehkä lyhyempiä kuin useimpien, joten se varmasti vauhditti matkaamme hiukan.

Illalla jalat olivat väsyneet ja kipeät, mutta muuten olo oli onnellinen, sillä harvoin sitä pääsee näkemään kolmea tulivuorta päivässä ja vielä kiipeämään sellaiselle. Minä viihdyin ja nyt voikin aika lailla tyytyväisenä löhötä pari päivää ja lepuuttaa jalkojaan tekemättä mitään.

Turangi

Maanantaina lähdettiin aamusta kohti Taupo-järven eteläkärkeä ja Turangia. Luimme netistä, että eräs hostelli etsi siivoajia majoitusta vastaan ja laitoimme heille viestiä, että kelvattaisiinko me. Kun ilman sen kummempia kyselyitä kelpasimme, niin ajattelimme, että samahan se, varsinkin, kun meillä ei ollut mitään suunnitelmia näille viimeisille viikoille.

Hostelli on oikein mukava, varsinkin, kun täällä on kunnon eläintarha (enkä nyt puhu reppureissaajista). Täällä on lintuja, kissa ja koira sekä takapihalta löytyy vasikka. Ja kaikki otukset ovat melko sosiaalisia. Sen lisäksi kylältä löytyy aika usein kuljeksimasta koiria, joita voi silitellä ohikulkiessaan.



Aika Turangissa on kulunut nopeasti, vaikkemme ole hirveästi tehneet. Aamusta siivotaan tunti pari ja autellaan pyykkien ripustamisessa tai sänkyjen petaamisessa ja loppupäivä on vapaata. Tähän mennessä ollaan hankittu viikon salijäsenyys ja käyty pelaamassa minigolfia. Sali on aika yksinkertaistettu ja laitteet melko vanhoja, mutta sieltä löytyy kaikki tarvittava ja enemmänkin ja tunnelma on rento, joten ollaan viihdytty oikein hyvin. Minigolfin hävisin taas kerran, mutta vain kahdella lyönnillä, joten kyllä se siitä.

Perjantaina käytiin jokikävelyllä. Seurailtiin joen rantaa tarkoituksena kävellä ehkä pari tuntia. Matkalla löydettiin lohikeskus, jossa oli museo ja pieni akvaario, josta löytyi lähinnä makeanveden kaloja ja ankeriaita.



Tässä vaiheessa nykäisin sormet pois vedestä aika äkkiä.

Sen lisäksi ulkona pääsi syöttämään pieniä ja vähän isompiakin lohia.



Lohien luota jatkettiin vielä hiukan edemmäs ja mentiin sillan yli ja palauduttiin joen toista puolta takaisin. Matkalla etsittiin paria kätköä ja ihailtiin maisemia.




Tuollaisilla kävelyretkillä meitä aina huvittaa, kun ihmiset puhuvat, kuinka ihanan rauhallista ja hiljaista metsissä on. Ei nimittäin ole. Kaskaat sirittävät kuin viimeistä päivää ja lentelevät päin näköä. Ja nämä kaskaat olivat valtavia, noin minun peukalon kokoisia, eli tuntuu, kun sellainen osuu lennosta. Ja niitä oli paljon. Pysähdyttiin ihan asioikseen laskemaan kaskaita ja parhaimmillaan löydettiin yli kymmenen yhdestä puusta. Enkä minä valita, kaskaat ovat aika ihania.


Montako löydät?

Meidän parin tunnin kävely venyi viideksi, mutta eipä tuo haitannut.