torstai 3. lokakuuta 2013

Paljon kaikenlaisia lintuja

Maanantaina aamulla etsittiin suutari ja vietiin kengät näytille, että voitko korjata. Suutari olisi korjannut oikein mielellään ja todella nopeasti vieläpä, mutta pelkkä vetoketjun vaihtaminen oli ihan älyttömän kallista, varsinkin kun olisi ollut hyvä saada uusi vetoketju molempiin kenkiin. Vagabondiloiset löysin joskus Kajaanin kirpparilta naurettavan halvalla ja ne todella olivat löytö, täydelliset kengät. Mutta nyt tiemme erkanivat, sillä en suostu maksamaan älytöntä hintaa niiden korjaamisesta täällä enkä jaksa kantaa mukana rikkinäisiä kenkiä, että korjauttaisin ne joskus Suomessa. Joten nyt on matkalaukku yksiä kenkiä kevyempi. Hetken aikaa.



Kierreltiin ympäri kaupunkia ja tutustuttiin eri kauppoihin ja jossain vaiheessa eksyttiin pieneen lelukauppaan ja sieltä löytyi Hey, that's my fish! niminen peli. Hinnaltaan se oli suht edullinen ja pelilaatikko sen verran pieni, että se kulkee kätevästi mukana, joten miksikäs ei. Ja pelikin vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Haettiin maailman parhaat eli sokerisimmat kaakaot ikinä ja mentiin läheiseen puistoon kokeilemaan peliä.


Kumpikaan ei ole pelannut aiemmin, mutta säännöt olivat todella yksinkertaiset, joten sen oppi nopeasti. Itse peli ei ole niin kovin yksinkertainen, varsinkin kun pelaa Aan kaltaista pelaajaa vastaan niin aivot meinaa nyrjähtää... Mutta hauska ja nopea peli, joka on helppo opettaa muillekin.


Lelukaupan lisäksi löydettiin The Sormuksen tekijä. Tai se kauppa ainakin.


Itse sormuksen tekijä oli juuri kahvilla, joten emme tavanneet häntä, mutta opittiin taas paljon uutta sormuksesta. Tai sormuksista, elokuvaa varten niitä tehtiin aika paljon ja eri kokoisia. Ja nähtiin se ensimmäinen ja ainoa. Aika siistiä, pieni nörtti minussa hihkui ihan onnessaan.



Muuten maanantai kului oleskellessa ja leffaa tuijottaessa.

Tiistaina saatiin pyörät lainaan hostellin omistajalta. Normaalisti pyörävuokraa joutuisi maksamaan vitosen tunnilta, mutta hän antaa pyöriä aina silloin tällöin asukkaiden käyttöön ilmaiseksi muutamaksi tunniksi, varsinkin, kun on hiljaisempi sesonki. Joten hypättiin pyörien selkään ja ihan ensimmäiseksi hukattiin kartta... Mutta onneksi A osaa suunnistaa oikein mainiosti ilman karttaakin ja gepsi löytyy taskusta, joten löydyimme perille, lopulta.

Päivän tavoitteena oli eläintarha ja kartasta katsottuna sinne ei ollut pitkä matka. Ajattelimme mennä lyhintä reittiä ja käydä matkalla katsomassa näköalapaikan. Se antoi jo viitteitä siitä, että tulisimme pyöräilemään ylämäkeen, mutta että millaiseen ylämäkeen! Ihan sama, miten paljon on salilla kyykännyt tai töissä juossut näillä jaloilla, nyt siitä ei ollut mitään hyötyä. Puoleen väliin mäkeä päästiin vielä jotenkuten polkemalla, sitten oli pakko luovuttaa ja taluttaa pyörät loppumatka ylös. Ei se silti kovin sulavasti mennyt, mutta ylhäällä se kaikki tuska ja hiki palkittiin. Sieltä näki todella kauas ja kaikkialla oli kaunista. Eihän nämä kuvat tietenkään anna oikeutta näille maisemille, mutta sentään jotain.






Loppumatka sujuikin leppoisasti alamäkeen kruisaillen ja saavuttiin Aan opastamana kauniille hiekkarannalle. Kesällä siellä on varmasti paljon porukkaa, mutta nyt vain muutama ihminen. Paikallisten mittapuullahan täällä on siis vielä kylmä, eikä mikään rantakeli. Itse onnistuin jo polttamaan päänahkani, se on varma kesän merkki se.


Emme viihtyneet rannalla kovin pitkään vaan suunnistimme kohti eläintarhaa ja se löytyikin melko helposti. Sisäänpääsy ei maksanut kovin paljon ja siihen lisäksi otettiin vielä pussillinen ruokaa eläimille. Ihan ensimmäisenä löysimme kaksi pientä karitsaa, joista toinen oli melkoisen sosiaalinen ja toinen taas vähemmän. Heillä alkoi juuri ruokailuaika, joten me siirryimme etiäpäin.


Siellä oli paljon kauniita ja värikkäitä lintuja, joista osa tervehti meitä ja osa taas jätti meidät ihan omaan arvoonsa.




En tiedä, mikä kumman yhteys Aalla ja näillä linnuilla on, mutta tämä yksilö jäi tuijottamaan suoraan Aan kasvoihin, nosti irokeesinsä pystyyn eikä huomannut enää muuta. Jos muistatte vielä, niin Hastingsin Farmipihalla samanlainen lintu söi pienen palan Aan sormesta. Selvästi jokin korkeampi yhteys.


Näimme myös Tuin ihan lähietäisyydeltä. Yleensä ne kuulee ennen kuin näkee, ensinnäkin ne lentävät todella raskaasti ja niiden laulu kuulostaa jukeboxilta. Tämä yksilö oli tipahtanut pesästään ja kissa oli löytänyt sen, mutta jollain ihmeen kaupalla Kerri selvisi siitä ja asustaa nyt tuolla. Hänen nimensä on siis oikeasti Kerri, en kiertele tuolla nimeämässä elukoita mieleni mukaan.


Seuraavassa häkissä istui tämmöinen kaveri.


Hänkin kuulosti todella hienolta ja hassulta vihellellessään. Olemme nähneet samanlaisia lintuja luonnossa ja minä ristin ne valkoselkävariksiksi, koska siltä ne näyttävät. Kyseinen lintu on kuitenkin Magpie. Oikein sosiaalinen tapaus.

Eläintarhassa pääsi myös lintuhäkkiin kuljeskelemaan ja aika lähelle näitä värikkäitä otuksia.




Sieltä löytyi myös minipöllöjä ja Seelannin uhanalainen pöllölaji Morepork. Kuvassa on jompikumpi, veikkaan ensimmäistä.


Lintujen jälkeen löysimme apinoita, jotka oikeastaan vain olivat ja hengasivat, hengasivat eli kiipeilivät liian helpon näköisesti pitkin kaikkea. Apinoiden jälkeen löytyi piikkisika, joka oli hyvin unelias. Varmaan ensimmäisen kerran näin tuonkin otuksen. Ja sitten löydettiin nälkäisiä eläimiä.


Näitä sai syöttää ja silitellä (ja mutistella) mielensä mukaan, mikä on aina oikein rentouttavaa (minulle, eläimistä en niin tiedä).


Vuohien vieressä oli ankkalammikko ja sen rannalla tämmöinen hauska otus.


Se tuli ihan aidan viereen ja hähätti. Siis hähätti, tavallaan nauroi meille, en ihan tarkkaan tiedä miksi. Ja samalla se heilutti pyrstöään ihan kuin koira. Ja tuli hyvin lähelle. Ihastuin siihen ihan täysin ja voisin ottaa samanlaisen hähättäjän meille kotiinkin.


Sillä välin, kun ihastelin tätä hähättelijää, taakseni hiippaili sorsa. Yleensä sorsat ovat suhteellisen ujoja, joten heittelin tällekin ruokaa vähän kauemmas. Kun palasimme myöhemmin ja hähättelijä oli kadonnut, sorsa tuli ihan lähelle ja vitsinä sanoin Aalle, että tämä muuten söisi varmaan kädestä. Strutsin ruokkiminen oli vielä liian tuoreessa muistissa, että olisin suosiolla tunkenut sormeni ankankaan suuhun, mutta lopulta rohkaisin mieleni ja se ihan oikeasti tuli ja söi kädestä. Hassu eläin. Ihastuin ehkä ihan vähän siihenkin ja olisin voinut ottaa senkin mukaani...


Koska kaikki nuo kädestä syövät eläimet olivat niin kovin ihania ja suloisia, ruoka loppui hyvin nopeasti. Eläntarhassa oli joitain muitakin eläimiä, mutta melko vähän, eikä mitään mitä, ette olisi jo aiemmin nähneet. En odottanutkaan, että Nelsonissa olisi suuren suurta eläintarhaa ja tuollaiset eläinpihat ovat mukavaa ajanvietettä, joten minulla oli taas huisin hauskaa. Sellainen päivä, kun pääsee silittelemään eläimiä, ei yksinkertaisesti voi olla huono, ei sitten mitenkään.


Keskustaan palauduimme kiertotietä rantaa pitkin, mikä olikin paljon helpompi ja nopeampi reitti kuin mennessä. Upeita maisemia taas kerran, mutta pyörien kanssa ei huvittanut pysähdellä, varsinkin kun ajoimme autojen keskellä.

Söimme välipalaksi sushia, koska löydettiin pieni sushikioski ihan hostellin kulmilta. Mielettömän hyvää ja oli nimittäin tuoretta. Seisottiin vieressä ja höpöteltiin myyjän kanssa samalla, kun hän väkersi meille ruokaa. Ja saatiin samalla rahalla vähän useampi palanen, koska odottaminen oli muka jotenkin vaivalloista. Ihania ihmisiä.


Illalla kävimme vielä kiipeilemässä viimeisetkin energiat pois, sormet ja varpaat kipeiksi ja polvet mustelmaisiksi. Eipä sitä päivään enää paljon enempää voi mahduttaakaan.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Ytimessä

Koska ei olla saatu kiipeilystä vielä tarpeeksemme, tänään otettiin suunnaksi lähivuoret.


Kuultiin, että täällä Nelsonissa sijaitsee Uuden-Seelannin keskikohta, joten pitihän sitä mennä pällistelemään. Pienen suunnistuksen jälkeen löytyikin jo viitteitä siitä, että meitä ei huijattu, vaan että oikeassa suunnassa ollaan.


Ja eikun kiipeämään ylös. Onneksi oli gepsi mukana, joten välillä oli pakko pysähtyä etsimään kätköjä ja lopulta niitä löytyikin ihan mukavasti. Ja siinä samalla piti kuvailla maisemia, ettei näytettäisi todella epäilyttäviltä.



Ylös päästiin lopulta ja sieltä näkyi aikalailla koko Nelson. Ja vuoria. Ja meri. Ja me!





Istuttiin hetki ja juotiin vettä ja lähdettiin raahautumaan alaspäin. Ei sillä että me takaisin keskustaan oltaisiin suunnistettu, ehei, me lähdettiin täysin päinvastaiseen suuntaan ja ihan tarkoituksella vieläpä. Eli kiipeiltiin taas mäkiä ylös ja alas paahtavassa auringonpaisteessa ja etsiskeltiin kätköjä. Mutta lopulta löydettiinkin lampaita. Siellä ne kirmas vapaina, mutta eivät olleet kovin sosiaalisia, kuvauksellisia kyllä, mutta harmittavan epäsosiaalisia tapauksia.




Saatiin kulumaan tuolla reissussa pari tuntia ja maisemat olivat taas ihan mahtavia, vaikka nämä ovat vasta lämmittelyä. Tässä viikon aikana pitäisi päästä näkemään The Maisemia.


Loppupäivä kuluikin syödessä ja sen jälkeen koneella. Nyt istun siellä roskaruokapaikassa kuluttamassa niiden ilmaista nettiä. Yllättävän vaikeaa nousta sängystä ihan vaan netin takia ja siksi nämä kaikki päivitykset nyt tuleekin sitten samalla. Vaikka tämä ei ole kuin ehkä korttelin päässä ja täällä saa suklaapirtelöä, en jaksa raahautua tänne joka päivä. Ehkä taas loppuviikosta tulen tänne kirjoittelemaan kunnon romaanin meidän tekemisistä, ja mehän tehdään paljon, tai ainakin minä kirjoitan paljon, ihan että osaatte varautua...

Varpulaiset ei muuten välitä suklaapirtelöstä. Testattu on.

Kiipeilyä

Lauantaipäivä alkoi tutustumalla paikalliseen aamutoriin. Siellä oli myynnissä kaikenlaista kivaa ja hienoa koruista ja vaatteista vähän erikoisempiin juttuihin. Toki seassa oli myös ruoka- ja kahvikojuja, mutta onneksi syötiin aamiainen ennen lähtöä, joten säästettiinpä siinäkin.


Nämä korut olivat kivoja, sillä niissä oli liikkuvia osia. Ja ne oli niiiiiiiiiin sieviä. Minä tykkäilen aina ihan hirmuisesti noista koruista, mutta en koskaan oikeastaan itse pidä mitään. Lähinnä olen laiska ja yleensä hukkaan kaiken, mikä ei ole sidottu minuun kiinni. Tai rikon. Ja sitten on vielä sekin, että minä kyllästyn juttuihin aika nopeasti. Hyvä jos muistan, että minulla roikkuu korvissa noin kilo metallia, sama metalli on roikkunut siellä muuten jo aika kauan. Mutta onneksi nättejä juttuja voi aina ihastella tuolla mennessä ja kuvata ja ihastella kotona sitten lisää ja hihkua teille ihastuksissaan, eikä niitä tarvitse kuitenkaan ostaa omaksi. Sama pätee muuten vaatteisiin. Ja kenkiin, joskin harvemmin.


Nämä lentävät tölkit kiinnittivät Aan huomion ja hän jaksoi höpistä myyjän kanssa aika kauan. Ei sillä, näitä ihasteli oikein mielellään, joten en tylsistynyt. Hauskoja vempeleitä eivätkä edes pahan kalliita, mutta onneksi tuollaista on todella hankala kuljettaa.


Nämä metallipossut olivat todella sympaattiset.


Myyjän muut teokset olivat sitten osa hiukan karumpia ja osa sievempiä, mutta todella taitavasti ja kekseliäästi tehtyjä. Kaikki on siis romumetallia. Ihan mielettömiä. Tässä kenties iskälle vapaa-ajan puhteita, jos on tylsää?



Markkinoilla viihdyttiin aika kauan, vaikka sää oli vähän epävakainen ja tihkutteli silloin tällöin. Tuollaisissa tapahtumissa aika yleensä häviää vain jonnekin, joten oli ihan hyvä, että ei ollut kiire minnekään. Sieltä palauduttiin hostellille, missä A intoutui pelaamaan ja minä luin jonkin aikaa, kunnes silmiä piti lepuuttaa ihan pieni hetki vain (noin puolitoista tuntia).

Sen jälkeen lähdettiin metsästämään kiipeilypaikkaa, josta oltiin kuultu huhuja. Pienen kiertelyn jälkeen sellainen löytyikin.


Todella iso paikka. Tai ainakin minulle, minä kun olen tottunut kiipeilemään Kajaanissa ja Nurmeksessa. Meillä oli omat kengät ja valjaat mukana, joten kiipeilemään pääsy ei maksanut ihan mhdottomia. Köydet olivat paikoillaan, samoin sulkkarit ja griigriit. Tosin olen tottunut varmistamaan atc:llä, joten griigriin kanssa oli alkuun hiukan ongelmia. Se hyvä puoli niissä oli, että ne oli naulattu lattiaan kiinni, joten Aankaan varmistaminen ei ollut hengenvaarallista.



Reitit oli merkitty vaikeusasteittain, mutta kummallakaan ei ollut minkäänlaista hajua merkinnöistä, eli kokeilemalla ja epäonnistumalla löytyi itselle sopivat reitit. Kiipeilystä on hetki aikaa, joten melko helppoja reittejä mentiin, tai minä ainakin ja ihan lämmin siinä tuli. Useimmat otteet olivat niin kuluneet, että kämmenten iho ei edes kuoriutunut pois, mitä alkuun pelkäsin. Myöskään salilla kasvaneet lihakset eivät häirinneet kiipeilyä, päin vastoin itseään oli suht helppo nykiä ylös päin pelkillä käsilläkin, jos ei jalkaotteita löytynyt (tai siis taitamattomuuttaan niihin ei yltänyt). Tosin töistä edelleen jumiset sormien nievelet eivät tykkäilleet kiipeilystä niin paljon. Varpaat ilmaisivat myös epämukavuutensa pitkästä aikaa omissa kiipeilykengissä ja se rajoitti jo hiukan kiipeilyä. Onneksi varmisteltiin toisiamme, joten siksi aikaa saattoi ottaa aina kengät pois ja saivat varpaat levätä.


Kaikenkaikkiaat vietettiin tuolla aika monta tuntia, sillä sisäänpääsymaksulla siellä sai olla vaikka koko päivän. Suunniteltiin jo, että ensi kerralla otetaan eväät ja kone mukaan ja ollaan siellä oikeasti koko päivä. Kiipeilystä lähtiessä alkoi ilta jo hämärtää, joten suunnistettiin vain hostellille ja keittiöön laittamaan ruokaa, syötiin hyvin ja nyt kohta joutaakin nukkumaan.

Ashburtonista Nelsoniin

Ashburtonista lähdettiin kauniina ja aurinkoisena torstaina. Koko meidän alkulomanhan siis satoi vettä, koko ajan ja paljon. Se ei sinänsä meitä haitannut, koska ainoat pakolliset ulkoilut suuntautuivat salille, muuten saattoi pysytellä sisätiloissa. Salilla rehkittiin vielä viimeiset päivät, että saatiin kropat mukavaan jumiin matkustusta varten. Sali on nyt paussilla, ollaan tosin vielä jäseniä, joten toivotaan, että seuraavassa kaupungissa, mihin jämähdetään, on samainen sali.

Mutta niin, torstai. Meillä ei ollut mikään kiire. Heräiltiin taas normaaliin tapaan seitsemän aikoihin, syötiin aamiaista rauhassa ja juotiin montamonta kuppia hyvää teetä kotosalla. Edellisenä päivänä oltiin siivottu ja pakattu, ihmeellistä kyllä kaikki mahtui mukaan yllättävän hyvin. Myös petivaatteet. Ja kaikki minun kengät. Kengistä puheenollen: minulla on ongelma. Minun sali/juoksukengät alkaa vedellä viimeisiään, kärjet on ihan puhki ja pohjasta tulee jo pikkukivet läpi. Voisin ostaa uudet, mutta siihen kuluu rahaa, minkä mieluummin käyttäisin johonkin muuhun. Myös, jos sinnittelisin noilla kengillä vielä tässä puolisen vuotta, voisin sitten heittää ne roskiin, eivätkä ne veisi painoa matkalaukussa kotimatkalla (ja voisin siihen tilalle ostaa jotain kivaa... ehe).

Mutta joo, edelleen torstai. Miksihän tämä asiassa pysyminen on nyt niin vaikeaa? Lähdettiin linja-autolla puolenpäivän aikoihin kohti Christchurchia.


Matka menee jo melko samanlaisella rutiinilla kuin kotopuolessa Lieksa-Joensuu väli. Ei noihin maisemiin tosin kyllästy siltikään.


Christchurchissä meillä oli parin tunnin odotus ennen jatkoyhteyttä. Koska matkalaukkuja ei saanut mihinkään säilöön, parkeerattiin vain läheiseen kahvilaan ja istuttiin auringonpaisteessa juomassa kahvia ja kaakaota ja pelattiin pari erää korttia. Ja siinä samalla ehdin ihastella taas kerran kukkivia puita. Ja varpulaisia.


Christchurchistä lähdettiin jatkamaan kohti Blenheimiä. Matkalla pysähdyttiin Kaikourassa pienellä tauolla. Siellä meitä tervehtivät tutut vuoret ja meri ja ihan uutena joka puolella leijuva kalanhaju. Kesä! Kaikourasta lähtiessä ilta pimeni jo, joten saatoin ottaa pienet unoset matkalla, muuten pysyin ahkerasti hereillä ja tuijottelin maisemia.

Blenheimissä oltiin illalla yhdeksän aikoihin. Hostelli oltiin varattu jo aiemmin, joten ei tarvinnut kuin suunnistaa sinne pizzerian kautta. Yövyttiin dormihuoneessa, jossa oli meidän lisäksi vain yksi ihminen. Tyyppi näytti ihan intialaiselta, mutta olikin kanadalainen surffari, jonka juuret oli kuitenkin alkujaan Italiassa. Hauska poika, jonka kanssa höpöteltiin tovi, kunnes kello oli ihan liian paljon ja alkoi nukuttaa ihan pöljänä. Tottakai könysin Aan viereen nukkumaan minisänkyyn, mikä ei ollut hyvä idea. Tosin aamulla nukuinkin sitten yhdeksään asti, mikä on todella pitkään, kun on tottunut heräämään kuuden ja seitsemän aikoihin.

Lähdettiin hostellista melkolailla heti, kun vain sain itseni sängystä ylös ja vietiin matkalaukut I-sitelle säilöön ja lähdettiin etsimään aamiaista. Kumma kyllä aamiaiseksi valikoitui hedelmiä ja jääkaakaokahvia, jotka nautittiin joenrannassa lämpimässä auringossa.


Syönnin jälkeen olikin hyvä lähteä vaeltelemaan ympäri kaupunkia täydellä vatsalla. Blenheim on jo ennestään tuttu, mutta nyt ehti tutustua keskustaan ihan ajan kanssa ja kierrellä kaikki parin dollarin kaupat, mitkä vaan löydettiin. Ja kaikki OP-shopit. Ja divarit. Ja löydettiin pöljiä hattuja ja aurinkolaseja.



Eikä päästy pois tyhjin käsin oikein mistään.


Tuollaisia nappeja olen yrittänyt löytää jo Suomesta, mutta vasta nyt ne tulivat vastaan. Ihanat kuin mitkä! Näette joskus myöhemmin, mihin tarkoitukseen. Kosketusnäyttökynä, koska perheessä on nykyään kosketusnäyttöpuhelin, missä on hienoja pelejä. Se olikin kallein ostos noista,  hurjat kolme dollaria. Ja viimeisestä divarista, mihin piti vain pistäytyä katselemaan, mukaan tarttui Hobitti vuodelta -75. Kirjakaupassa uutena siitä saa pulittaa noin 30$ ja kun tuon sai kahdella ja puolella ja se oli vielä kaikenlisäksi sievä, pitihän se ottaa mukaan. Sieltä olisi löytynyt paljon kaikenlaista kivaa, mutta onneksi en juuri nyt tarvitse luettavaa eikä matkalaukkuunkaan oikein mahdu mitään ylimääräistä. Mutta hyvin käytetty aamupäivä oli se.

Linja-auto lähti yhden aikoihin kohti Nelsonia ja lopullista päämäärää. Matkalla nähtiin aika paljon kaikenlaisia vuoria ja mentiin muutaman yli. Hyi elämä niitä mäkiä ja mutkia. Olen melko tylsää matkaseuraa aina linja-autossa: milloin en istu nenä kiinni ikkunassa ihailemassa maisemia tai lepuuta silmiäni meditoidessani, tapitan tiukasti horisonttiin (jos sellainen näkyy) ja pidän suuni visusti kiinni, etten menettäisi viimeksi syötyä ateriaa. Onneksi A tietää jo tämän ja osaa keksiä itselleen tekemistä matkalle.




Nelsoniin saavuttiin iltapäivällä ja sää näytti suht harmaalta. Etsittiin ihan ensimmäisenä hostelli ja jätettiin laukut sinne. Otettiin kahden hengen huone, sillä dormiin verrattuna hinta ei ollut paljon kalliimpi, varsinkin kun ollaan täällä viikko. Hostellin pitäjä vaikuttaa todella mukavalta, samoin itse hostelli. Huone on siisti ja siellä on kaikki tarpeellinen, jopa untuvatyynyt! Aamiainen kuuluu hintaan, eli minä koukutun taas kahviin tässä viikon aikana hyvin tyytyväisenä. Ainoa miinus on, että nettiaikaa ei ole kovin paljon käytettävissä. Hostellin yhteydessä on nettikahvila ja asukkaina saadaan netti puoleen hintaan, mutta on se silti aika tyyristä. Onneksi vieressä on roskaruokapaikka, missä on ilmainen langaton netti. Eli kahvin lisäksi koukutun luultavasti pirtelöihin, kun en kehtaa mennä sinne vain loisimaan koneeni kanssa. Muuten hostellissa on pyykinpesumahdollisuudet ja ihan kivan oloinen keittiö ja tv-huone, siistit vessat ja suihkut. Eli kaikki, mitä tässä tarvitaan ollessa.

Hostellista raahauduttiin tutkimaan kaupunkia, kierreltiin vain tässä ihan ydinkeskustassa ja katseltiin paikkoja. Ihan ensimmäisenä löydettiin tottakai portaita! Jalkatreenin jälkeen ne piti kiivetä ylöskin...


Ylhäällä meitä odotti kirkko, missä käytiin ihmettelemässä lasimaalauksia.



Sen jälkeen löydettiin ihan valtava helmikauppa. Siellä oli myynnissä niin koruja kuin korutarvikkeitakin ja myyjät väkertelivät koruja samalla kun höpöttelivät meidän kanssa. Taivas. Päähän puski miljoona ideaa, millaisia koruja haluaisin väkertää juuri nyt heti samantien.



Seinillä oli myynnissä ihan perinteisiä puisia ja lasisia helmiä ja muuta koruhärpäkettä pienistä metallisista otuksista isompiin ja hienompiin lasikukkiin. Olisin voinut ostaa koko kaupan tyhjäksi. Varsinkin viimeisenä silmiin sattui mitä suloisin pieni pöllö, mutta hinta oli hiukan yli minun kipurajan, joten se jäi vielä odottelemaan sinne. Samalla kuultiin huomenna aamulla pidettävistä markkinoista, missä on paikallisia käsitöitä ja taiteita. Kuten A totesi, kuulostaa kalliilta, mutta pakkohan sinne on mennä.



Kuultiin kiipeilyseinästä, jonne pitää mennä tutustumaan tässä piakkoin, jospa kädet kestää. Löysin myös suutarin, joten toivottavasti saisin rakkaat vagabondiloiset korjautettua täällä. Ja sen lisäksi kelloon pitäisi vaihdattaa patterit ja yksi tuliainen kaiverruttaa, joten tekemistä riittää kyllä. Ja kaiken tuon mukapakollisen tekemisen lisäksi täällä on paljon nähtävää ja käveltävää ja pyöräiltävää, joten eiköhän me täällä viikko kestetä.