maanantai 22. huhtikuuta 2013

Omena päivässä


Laukut saatiin pakattua jo lauantai-iltana, petivaatteita ja aamiaispaistinpannua lukuunottamatta. Jotenkin ihmeen kummassa laukkujen kanssa ei tehnyt niin tiukkaa kuin olisi voinut olettaa, jos toki siihen auttoi se että tyynyt, Aan kengät ja paistinpannu pistettiin roikkumaan reppujen ulkopuolelle. Painorajat (kyllä, linja-autoon) ylittyivät leikiten, mutta onneksi niitä ei kukaan sen kummemmin tarkistellut. Kuvia tästä meidän legendaarisesta pakkausonnistumisesta ei ole, sillä taisin hävittää kameran, eli unohtaa sen bussiin. Mutta sen parempi teille, voitte käyttää mielikuvitustanne ihan vapaasti ja kuvitella kaiken meidän tavarapaljouden pakkautuneen hyvin pieneen tilaan. Ja kuten ennustin, Descent oli laukussa ensimmäisenä vuorattuna vaatteilla ja muulla sälällä.

Bussimatka meni oikein rattoisasti, eikä edes kuoltu nälkään kun varauduttiin banaanein, kuivatuin aprikoosein ja rusinoin. Aa söi myös parikolme samosaa, mutta ne olivat hiukan liian mausteisia minun makuuni. Matkalla pysähdyttiin muutaman kerran, että olisi voinut käydä mäkkärissä syömässä, mutta onnistuttiin välttämään.
Suurimman osan ajasta minä istuin nenä (ja edesmennyt kamera) kiinni likaisessa ikkunassa ja tuijottelin maisemia, A luki kirjaa ja häiriintyi välillä minun tökkiessä että kato, lampaita. Vihdoinkin täällä näkyy lampaita! No ei nyt vieläkään niin paljon kuin kuvittelin -mielessäni bussimatka olisi pitänyt keskeyttää ainakin kolmesti lammaslauman takia-, mutta sentään jotain. Aina välillä näkyi hauskoja omakotitaloalueita, joiden takapihoilta löytyi lehmiä ja lampaita. Muutenkin maisemat olivat enemmän sellaisia kuin odotin Seelannilta: kumpuilevia ruohoalueita ja aidattuja peltoja, joita yksittäiset puut häiritsivät ja korkeammat rinteet reunustivat, siihen vielä lisättynä ukkostaivas niin oli aikas nättiä.

Lähtöä edeltävänä päivänä soiteltiin yhdelle omenatilalle, että oisko töitä, tullaan huomenna ja onnistuuko majoitus. Ei pidätelty henkeämme, että onnistuisi tai että kukaan näkisi vaivaa sen eteen, että päästään jonnekin. Mutta, kun lopulta saavuttiin Hastingsiin aikataulusta hiukan myöhässä ja saatiin laukut haltuumme, paikalle asteli mies pikkulapsi sylissään ja kysäisi, että odotetaanko jotakuta. Olimme todella iloisesti yllättyneitä, kun hän vei meidät majapaikkaan ja ilmoitti, että maanantaina voi tulla töihin ja näytti vielä henkilön, jonka kyydissä päästäisiin töihin. Aina välillä tämä näiden ihmisten ystävällisyys ja muidenhuomioonottamis-kyky pistää positiivisesti ihmettelemään.

Eli nyt asustellaan taas hostellissa, ihan hiukan liian kalliissa, mutta onpahan omaa tilaa. Ai ja ei tosiaan asuta missään sisätiloissa vaan asuntovaunussa, johon mahtuu tasan sänky ja matkalaukut lattialle. Ei me onneksi muuta tarvitakaan, mutta täällä on vain hiukan kostennihkeä nukkua, kun ulkona sataa lähes koko ajan. Muut hostellin tilat ovat oikein mainiot, keittiö on siisti, mukavan suuri ja sieltä löytyy kaikki tarpeellinen ja säilytystilaa on riittävästi. Asukkaita täällä ei taida olla kuin viitisentoista tällä hetkellä ja alkoholi on kielletty, joten meteliä ei pitäisi olla juuri ollenkaan, mikä tarkoittaa hyviä yöunia, joita onkin kaivattu. Ei voitu kuin nauraa, että siirryttiin sitten Aucklandin suurkaupungista asustelemaan asuntovaunuun pikkukaupungin laitamille, missä ympärillä on yli 70 viinitilaa ja varmaan yhtä monta omenafarmia. Ja niitä lampaita. Mutta minä ainakin tunnen oloni hiukan kotoisammaksi.

Maanantaiaamuna herätys olikin sitten kello 06.00, josta nopsaan aamiainen naamaan ja kanssahostelliasujan kyydillä työpaikalle. Ihan ensimmäiseksi minulle sanottiin, että pitää lyhentää kynnet. Kyselin saksia, viilaa tai mitä tahansa teräasetta, mutta ei ollut, joten ensimmäisen puolisen tuntia pureskelin sitten kynsiäni todella ahkeran näköisenä. Työtehtävänä oli siis poimia omenoita. Meille annettiin pienet korit, joissa oli reppuhihnat ja sanottiin, että omenoita pitää kohdella sitten varovaisesti, niitä ei saa puristella ja ne pitää poimia hellästi koko kämmenellä, ne saavat niin helposti mustelmia. Alkuun piti kerätä 60% punaisia omenoita. Piti siinä hetki miettiä, että onkohan tämä nyt 60% vai 50% punainen, joten tahti oli aika hidas, mutta kyllä siihen lopulta pääsi jyvälle ja homma nopeutui. Lounaan jälkeen kerättiin mehuomenoita, joita sai kohdella hiukan huonomminkin, joten ei mennyt aikaa ja energiaa miettimiseen, että onko tämä nyt oikean punainen tai onko tässä vikaa tai koskeekohan siihen, vaan sai vain heitellä niitä koriin. Meille maksetaan sen mukaan mitä kerätään, eli yhdestä kerätystä korista saadaan noin 30dollaria verojen jälkeen. Koriin mahtuu noin bauttiarallaa 2000 omenaa. Kerättiin yhteensä viisi koria ensimmäisenä päivänä, joten noin 5000 omenaa per nenä. Ja niitä omenoita saa muuten syödä ihan niin paljon kuin haluaa, joten siinä säästää lounasrahat ja mielettömän hyviäkin ne vielä olivat, mutta noin kolmen omenan jälkeen tuli jo ähky ja nyt tuntuu siltä, ettei halua enää ikinä nähdäkään omenoita, paitsi että huomenna uusiksi!



Kuvan tilanne on lavastettu, ei sitä työtä oikeasti tehty naama noin virneessä, ainakaan enää loppuvaiheessa. Työ on rankkaa, repun kantaminen käy hartioihin ja alaselkään (varsinkin sen kuuluisan lumihankipuolivoltin jälkeen), kurottelu sattuu niskaan ja hiukan käsiin ja toki 8 tunnin kävely edestakaisin tuntuu myös jaloissa. Sen lisäksi minun kädet on verillä niiden mehuomenoiden itsepäisyyden takia, ne oli välillä niin tiukassa, että piti ihan kunnolla repiä. Mutta tykkään silti tuosta työstä, kai sen takia että on vihdoin jotain tekemistä ja siitä maksetaankin. Laskeskeltiin, että pitäisi kerätä noin 7-8 korillista omenoita, että se vastaisi minimipalkkaa ja saataisiin vielä säästöönkin rahaa, eli saadaan nostaa tuota keräystahtia jonkin verran. Katsellaan tässä samalla muita töitä, jos vaikka minimipalkalla voisi tehdä jotain vähemmän raskasta ja mahdollisesti asuntoakin täältä läheltä, mutta ainakin hetki jatketaan näin.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Syksyn uudet tuulet

Tänne tuli vihdoin syksy ja nyt on satanu kaks päivää, tylsää. Ei oikeastaan liity säähän mitenkään, mutta ajattelimme lähteä Aucklandista ja suunnistaa Hastingsiin. Nyt on oikeastaan hyvä hetki häippästä: asuntotilanne on sellainen, että meidän pitäisi muuttaa kuitenkin jonnekin päin ja sateen takia Aan työt ovat vähentyneet (ikävä niitä lattioita on lakaista tai kuoppia kaivaa tai autoja rapsutella sateessa). Ja toisekseen Auckland tuntuu aika läpikolutulta jo, joten maisemanvaihdos on ihan paikallaan. Hastings löytyy pohjoissaaren keskivaiheilta, itärannikolta, se on suhteellisen iso kaupunki, mutta Aucklandin jälkeen tuntuu luultavasti ihan tuppukylältä. Mikä ei välttämättä ole huonokaan asia. Sen enempää en paikasta vielä tiedä, mutta kerron kyllä, kunhan tulee tutuksi.

Bussiliput on ostettu ja lähtö olisi tämän viikon sunnuntaina, eli 21.04. Lentäen perille olisi päässyt tunnissa, mutta lentoliput maksoivat huomattavasti enemmän ja linja-autoasema löytyy ihan parin korttelin päästä (matka on vieläpä alamäkeen), joten ehkä helpompi näin päin. Matkaan meillä menee sitten noin suunnilleen koko päivä, mutta näkeepähän maisemia ja saa istua paikoillaan 7½ tuntia, jee! Eli tänne on luvassa järkyttävän kokoinen kuvapostaus, jonka kaikki tärähtäneet kuvat on otettu sumuisen bussin ikkunan läpi sateisesta maastosta, josta ei saa mitään selvää. Mielenkiintoista muuten nähdä, miten saamme matkalaukut pakattua ja mahdutettua niihin paistinpannun lisäksi tyynyt ja muut petivatteet ja kai ne vaatteetkin olisi hyvä ottaa mukaan. Descent toki menee laukkuun ensimmäisenä, joten ei tarvitse stressata, että mahtuuko se.

Paikanpäällä meillä ei ole vielä mitään suunniteltua tai varmaa, eli ei työtä, ei yöpaikkaa, eikä nettiä (kyllä, se on ehkä suurin nyyh). Älkää siis hätäilkö, jos meistä ei hetkeen kuulu, tällä kertaa se johtuu netittömyydestä eikä laiskuudesta. Asustamme alkuun luultavasti jossain hostellissa, toivottavasti omassa huoneessa, vieläkin on kevyitä painajaisia kuuden hengen dormista. Ja sieltä päin pitäisi löytyä enemmänkin kausiluontoista työtä, mitä todennäköisimmin hedelmien poimintaa tai vastaavaa, johon mahdollisesti sisältyy myös majoitus. Mutta sen näkee siellä sitten, mihin päätyy. 

Eli meillä on tässä vielä viimeinen viikko täällä Aucklandissa, joka menee luultavasti saleillessa ja löhötessä, kun ei sateeseen huvita lähteä vetämään niitä vogue-kungfu-liikkeitä liukkaille kaduille. Meikälle ei varsinaisesti tule ikävä tätä kaupunkia, niin ihana kuin se onkin, ja ainahan tänne voi palautua, jos siltä alkaa tuntumaan. Mutta nyt on vain todella mukavaa lähteä ja nähdä uusia paikkoja ja kokea uusia juttuja (toivottavasti). 

Ja loppuun vielä pöljä video, joka ei liity mitekään mihinkään, mutta nauroinpa taas kyyneleet silmissä, joten pakkohan se on jakaa teillekin. (Ja ehkä vähän kehuskella, kun löysin tuon nappulan että voin lisätä videon tähän suoraan, enkä vaan linkkiä, hyvä mie^^)


keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Mistä on kivat synttärit tehty?


Eli Aan syntsät 7.4.2013, täytti aika monta vuotta.

Cookieista:


Tottakai oltiin aikuisia ja syötiin ensin kunnon aamiainen. Oli ihan mielettömän hyviä cookieita, toiseksi parhaita mitä olen ikinä syönyt. Toinen oli rusinasuklaa ja toinen suklaahippu, ja molemmissa riitti rasvaa aika paljon, kuten kuvasta näkyy. Enkä tehny ite, vaan ostin laiskana viiksikaupasta.

Lupauksista:


Olin jo tätä lupausta tehdessäni melkein varma, että saisin katua sitä koko päivän, mutta ei. Päivänsankari ei käyttänyt tätä hyväkseen kuin selkahieronnan ja yhden pelin verran. Vähään se on tyytyväinen, mutta en valita.

Hassuista hatuista:


Synttäreillä pitää ehdottomasti olla hassu hattu ja tällaista pakotin sankarin pitämään lähes koko päivän. Askartelin tottakai itsellekin samanlaisen, ettei tuntuisi yksinäiseltä.

Lahjoista:


Hyväksi ja tykätyksi havaittu lahjaidea: lahjakortit. Ja menevät pieneen tilaan ja kulkevat helposti matkassa mukana. Tällä kertaa olin fiksu ja laitoin niihin viimeisen käyttöpäivänkin.

Skumpasta:


Ei ole synttärit mitään ilman skumppaa, joten pitihän sitä nauttia. Yritin löytää pinkkiä, mutta meidän lähialkoholikauppa ei tuntenut makeaa ja pinkkiä skumppaa ollenkaan eikä sitä kuivana juo kukaan, mutta tuntui tuo normaalinvärinenkin maistuvan (itse kullekin). 

Peleistä:


Skumpan seuraksi otettiin erä Descentiä. Ollaan jo kampanjan puolivälissä ja olen voittanut useammin, joten tehtävä oli minulle suhteellisen helppo, varsinkin kun valitsin lohikäärmeen tientukoksi. En voi sanoa, että olisin yrittänyt pelata kiltisti toisen synttäreiden vuoksi, vaan pieksin menemään niin paljon kuin kykenin. Ja voitin. 


A käytti hyväkseen lupaustani ja pyysi minua pelaamaan Blood Bowlia. Voi pieniä örkkiparkojani, kun oli mutantoituneet goblinit vastassa (tiedän, vähän säälittävää). Peli oli hyvin jännittävä, örkit tasoittivat ensimmäisen puoliajan viimeisellä vuorolla heittämällä tähtipelaaja Tunadin maaliviivalle pallon kanssa, ei ole turhaan Staalo reenaillut sitä heittokättään. Mutta hävittiin lopulta: viimeisellä vuorollaan goblinit sniikkailivat pallon kanssa örkkien ohi ja tekivät hyvin ansaitun maalin. 

Viinistä:


Pelin jälkeen kello olikin niin kiitettävästi, että vaihdettiin nopsaan hiukan paremmat vaatteet ylle ja suunnistettiin läheiseen ravintolaan. Talon punaviini oli hyvää ja halpaa ja sitä oli riittävästi, mitäpä muuta voi toivoa. Alkuruokaleivistä ei saatu kuvaa, oli niin nälkä.

Raa'asta lihasta:


Ruokalistalla oli mahdottoman monta hyvänkuuloista pihviä ja pitkän mietinnän jälkeen löytyi se sopiva, A otti sinihomejuustotäytteisen, minä hiukan perinteisemmän. Liha oli mielettömän pehmeää ja mureaa ja paistettu juuri oikein: pinnalta lähes palanut ja sisältä melkein verinen, mmm. Annokset tuntuivat alkuun liian pieniltä, mutta kyllä ne siinä syödessä täyttivät kummasti, vaikka salaatistakin poimin vaan kaikki kivat jutut.

Synttärikakusta:


Ja tuo kynttilä paloi sekunttia ennen kuin sain otettua kuvan... Kyseltiin jälkiruokia tilatessa, että mitä suosittelisivat synttärisankarille ja sieltä tuli juustokakku kynttilän ja improvisoidun laulun kera. Oli ihan mahtavaa! Ravintolassa oli ihan mielettömän ihana henkilökunta, jotka todella näkivät vaivaa asiakkaan eteen. Voin ehdottomasti suositella kaikille, jotka etsivät hyvää ruokapaikkaa Aucklandista. Jos olisin rikas, söisin tuolla joka viikko.


Minä otin suklaakakun jälkkäriksi. Niin hyvää kuin juustokakku olikin (toiseksi parasta, mitä olen syönyt, tämäkin), söin mieluummin suklaata, varsinkin kun se ui suklaakastikkeessa ja kermavaahdossa. Piti lahjoittaa pala jos toinenkin sankarille tuosta kakusta, oli sen verran tuhtia tavaraa, mutta ei tuo tuntunut haittaavan.

Minä tarjosin illan tottakai, paitsi Aan kakku tuli talon puolesta. Sieltä suunnistettiin sitten vatsat täynnä kotiin ja nukkumaan, toisella meistä oli töitä seuraavana päivänä ja herätys viideltä.

 Minä ainakin viihdyin suunnittelemieni aktiviteettien parissa mainiosti eikä sankarikaan valittanut mistään, joten pidän päivää oikein onnistuneena, ensi vuonna sitten taas jotain uutta.



lauantai 6. huhtikuuta 2013

Varpulainen

Olin taas tässä päivänä muutamana yksin kotona, kun olohuoneesta alkoi kuulua outoa naputtavaa ääntä. Hiivin sinne henkeäni pidätellen ja sain syyllisen verekseltään kiinni:


Varpulainen! Taas meidän olohuoneessa, pitäisi ehkä pitää joskus parvekkeen ovea kiinni. Ja siinä missä varmaan normaali ihminen olisi hätistellyt ei-toivotun lintuvieraan ulos, minä hiippailin hakemaan kameran, tottakai, ja otin miljoona kuvaa uudesta ystävästä. Ja ei, en jätä leivänmuruja pöydälle tai lattioille, ainakaan tahallani.


Nyttemmin varpulainen vierailee täällä lähes päivittäin, enkä oikeastaan jaksa ajaa sitä pois, joten minun puolestani se saa istua olohuoneen pöydällä ja syödä murusia. Tosin jos muita on kotona, niin se jää kiltisti parvekkeelle, fiksu eläin. Minusta tulee vielä hullu varpulaisnainen, pitäisi varmaan joskus lähteä ulos.

Ja samaan aikaan toisaalla:


Eli Aan työpäivä.




Kyllä noissa maisemissa kelpaa töitä tehdä. Nyt on onneksi vapaa viikonloppu ja maanantaina taas töihin! Huomenna vietelläänkin synttäreitä, kiitos vain kaikille ideoita lähettäneille...


Loppuun meinasin laittaa vielä kuvia kirahvibanaaneista, mutta ehkä ne olisivat jo vähän liikaa. Hauskaa loppu viikonloppua!

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Päivän naurut

Täällä satoi koko aamun, joten vietin sen hyvin tyytyväisenä salilla, juoksin ja tein yläkroppatreenin. Jääkaappi oli lähes tyhjä, joten sadetta uhmaten raahauduin kauppaan. Mieli ei ollut kovin korkealla, kun jouduin talsimaan tihkusateessa. Matkaa ei ollut mahdottomasti eikä sää sateesta huolimatta ollut erityisen viileä, mutta oli se silti vähän mälsää. Tai ainakin siihen asti kunnes peruspositiivisena ihmisenä rupesin kiinnittämään huomiota kanssaihmisten hiukan oudohkoon liikkumistapaan. Sade tekee kaduista hillittömän liukkaita ja ihmiset käyttävät lipokkaita säällä kuin säällä, joten sain nähdä jos minkälaisia tahdottomia ja hidastettuja kungfu-matrix-vogue-liikkeitä. Ja ihanana ihmisenä en voinut olla tirskumatta hyväntahtoisesti kaikille epäonnisille (kerrankin minulla oli hyvät ja pitävät kengät, joten itse pysyin tukevasti maankamaralla).

Ai ja ensi sunnuntaina täällä käännellään kelloja tunti kesään eli taaksepäin. Suomessa taidettiin siirtyä jo kesäaikaan eli eteenpäin, joten olen sitten ihan sekaisin missä ajassa milloinkin mennään, mutta ensi viikolla aikaeroa taitaa olla siis enää vain 9 tuntia, jee. Ja samaisena sunnuntaina vietetään Aan synttäreitä! Miettikää, tunnin pitemmät synttärit kuin yleensä, siistiä. Jotain olen jo pienessä päässäni pähkäillyt tekemisiä ja lahjoja, mutta jos jollain on joku todella hyvä idea (tai edes idea), otan mielelläni vastaan. Sen voi laittaa minun luukun sähköpostiin elisa_pehkonen. Muistakaa nyt sit edes onnitella!


keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Ylimenevä banaani-innostus?

Tänä aamuna A lähti taas töihin tositosi aikaisin, jaksoin kääntää kylkeä ja pölliä hänen peittonsa, siinä kaikki. Nukuin tyytyväisenä yhdeksään ja lähdin salille!


Minulla on jonkin sortin väriongelma, jokin sävysävyynpakkomielle.



Meidän kellarin oma pieni sali, sekin melkein sävy sävyyn mun vaatteiden kaa, hihii. Ja joo, peilin kautta otetut, laadukkaat kuvat. Mutta tuolla minä kirmailen joka aamu puolisen tunnin ajan ja jos oon tosi energinen treenailen muutakin. Uima-altaasta en viittiny ottaa kuvaa, kun siellä oli ihmisiä uimassa, ne ois saattanu vähä häiriintyä. Pois lähtiessä olin vihmerä enkä käyttänyt hissiä vaan kiipesin meidän viihtyisät portaat kuudenteen kerrokseen.



Salin jälkeen tein aamiaista ja laitoin pyykit pyörimään, tiskasin ja imuroin. Kattelin Twin Peaksia hetkisen, olen melkein koukussa ja kun menin laittamaan pyykkejä kuivamaan, meidän olohuoneen lattialla oli varpunen! En tiedä kumpi meistä säikähti enemmän. Se lensi parvekkeen kaiteelle tuijottamaan minua hyvin loukkaantuneena.

Kävin myös kaupassa ja löysin jotain huippua: punaisia banaaneja. Kun kirmasin niiden luo ihan onnessani ja poimin niitä koriin melkein niin paljon kuin jaksoin kantaa, viereen tuli joku pikkupoika tökkimään niitä ja toistelemaan miten ällöttäviä ne ovat. Eivätkä oo! Ne on hyviä. Niissä on todella vahva maku, ne maistuu oikeasti Banaaneilta. Ostin toki vertailun vuoksi myös keltaisia. Pitäisiköhän minun vähän rajoittaa tätä banaani-innostustani?



Askartelin Descent-hahmoja. Meillä on siis lisäosa, joka tuo miljoona uutta hahmoa, mutta meillä ei ole figuja niille. Joskus pitkänaikatähtäimen suunnitelmissa on hankkia ihan oikeat pienoismallit niille, mutta näin ensihätään tehtiin paperista. Tästä se lähti:



Ja tottakai, kun kyse on minusta, en osaa askarrella pöydän ääressä, en sitten millään. Lattialla on paljon kivempaa, tai sängyllä, kuten tänään. Ja lopulta sänky olikin täynnä paperisilppua ja sitten sitä vain mietti, että oliko pakko imuroida ennen askartelua.


Tuo liima on muuten todellä kätsää. Se on sinistä!


Sain väkerreltyä loput hahmot valmiiksi ja aikas paljon niitä jo onkin. Tässä on siis vain sankareita, ei vielä pahiksia. Niitä suunnitellaan ehkä tänä iltana lisää.


Onko teillä pääsiäissuunnitelmia? Minä ajattelin, että jos lähtis ulos syömään lampaita ja juhlistamaan Aan töitä.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Maanantain parannus

Vakava aihe ja ei saisi nauraa, mutta nauroinpa silti vedet silmissä tälle videolle. Ja ihan pakko jakaa tännekin, pelasti ainakin minun maanantain.

jos eläimet söisivät mäkkärissä

Katsokaa ja kertokaa ihmeessä, herättikö ajatuksia!