Taivassukellus

Lauantaina matkattiin aamusta Taupoon. Samanniminen järvi, jonka rannalla Taupon kaupunki sijaistee, on yksi Seelannin suurimmista ja suurin osa paikan aktiviteeteistä liittyy jotenkin siihen. Varasimme hostellin taas I-siten kautta ja meidät noudettiin ystävällisesti linja-autoasemalta.

Meidän takapihalla kasvaa mieletön viiniköynnös.

Heti sisäänkirjautuessa hostellin omistaja kyseli meidän suunnitelmista ja kun tuli puheeksi laskuvarjohyppy, hän kysyi, että hypätäänkö jo tänään ja sen jälkeen hän soitti yhden puhelun ja ilmoitti, että limusiini tulee hakemaan meitä noin parin tunnin päästä. Ehdittiin juuri käydä syömässä jotain ja pikaisesti tutustua keskustaan, kun sitten palauduttiin jo odottamaan kyytiä. Kaikki kävi nopeammin kuin kuviteltiin.

Pian päästiinkin istumaan limusiiniin, varmaan ensimmäinen kerta kummallekin ja jännäämään, että eihän tuuli ylly liian kovaksi. Mielessä oli liian tuoreena Queenstown ja viikon turha odotus. Mutta pelko osoittautui kuitenkin turhaksi ja ohjeiden, pienen odottelun ja muiden hyppyjen katselun jälkeen saatiinkin hienot lentohaalarit ja hatut.

Sitten tutustuttiin omaan hyppääjään, jonka kanssa käytiin vielä kerran läpi, että mitä tapahtuu milloinkin ja sitten jo istuttiin pienessä lentokoneessa. Lento kesti parikymmentä minuuttia ja sinä aikana mielessä ehti käydä aika monta asiaa, kuten se, että annan ihan kohta koko elämäni tuon yhden miehen harteille, kirjaimellisesti. Mutta ei kumma kyllä hermostuttanut eikä jännittänyt niin paljon kuin kuvittelin, keskityin lähinnä ihailemaan maisemia, Taupo-järvi on ihan valtava!

Meidän lisäksi koneessa oli kuusi muutakin hyppääjää ja minä olin kolmanneksi viimeinen joka lähti. Menimme oman hyppääjän kanssa ovelle ja heitimme jalat tuuleen ja sitten tuli ajatus, että jospa ei sittenkään..? Mutta se oli myöhäistä jo siinä vaiheessa ja pian tajusinkin katselevani maailmaa ihan vinksin vonksin ja vatsani muljahtelevan hiukan epämukavasti meidän pyöriessä holtittomasti ilmassa. Pian meno kuitenkin tasaantui hiukan, vaikka putosimmekin vielä vapaasti ilman varjoa. Katselin maisemia ja kiljuin ja heilutin käsiäni minkä ehdin ihan onnessani ja pian oma hyppääjä ilmoitti, että hän avaa varjon. Ehdin juuri ja juuri tajuta, että joo okei, ai mitä? ja sitten tuntui todella raju kiskaisu valjaissa ja jalat heittivät meikän linkkuun ja sen jälkeen lakseutuminen olikin leppoisaa, vaikka korvia särkikin hetken. Pääsin jopa ohjaamaan varjoa, mikä ei ilmassa ollut hirveän mahdottoman vaikeaa, varsinkin, kun minun ei tarvinnut suunnistaa mihinkään. Hiukan lähempänä maata oma hyppääjä otti taas ohjat ja kieputti meitä pari kertaa ilmassa, mikä sai minut kikattamaan ja kiljumaan kuin vähäjärkinen.

Laskeutuminen sujui todella mallikkaasti, alkuun pidin jalkojani mahdollisimman korkealla, etten vain häiritsisi, mutta pian oman hyppääjän päästyä maahan hän ilmoitti, että voin laskea jalkani ja näin ollen pääsimme maan pinnalle kauniisti jaloillemme. Toisin kuin A, joka oli pitempi kuin ohjaajansa; he tulivat nätisti persuksilleen. Sen jälkeen oma hyppääjä irrotti valjaat toisistaan ja monien kiitosten jälkeen lähdin hiukan tutisevin jaloin kohti Aata, jonka kanssa sitten puhuttiin toistemme päälle, kuinka hauskaa ja siistiä ja mahtavaa meillä olikaan. Tosin kuulemma flunssaisena ei kannata hypätä, en aio kuvailla nyt sen tarkemmin, mutta vissiin räkä löytää ihan uusia reittejä onteloissa.

Saatiin vielä kyyti samaisella limusiinilla takaisin hostellille. Hyppy oli ihan uskomattoman hieno kokemus ja voisin hypätä uudelleenkin, sitten joskus. Se oli kaikkea, mitä kuvittelin ja enemmänkin, vaikka pelkäsin vähemmän kuin luulin. Ja kaikesta tästä on kiittäminen Aata, joka antoi minulle hypyn joululahjaksi. Enpä olisi parempaa lahjaa osannut toivoakaan.