Suukotin Rosieta hyvästiksi

Ja niin jätimme taas yhden paikan, kun lähdimme keskiviikkona Turangista kohti Hamiltonia. Luopuminen ja hyvästien jättäminen on tullut tutuksi tässä vuoden aikana, mutta vasta nyt ne alkavat tuntua liian lopullisilta.

Kuvituksia eräältä illalta, kun menin takapihalle ihastelemaan auringonlaskua ja Rosie tuli seuraksi. Ja yritti syödä minun housut, kun en älynnyt tuoda herkkuja mukanani.

Nyt olemme siis Hamiltonissa pienessä mukavassa hostellissa, jossa saa syödä ruokansa jurtassa. Keskustaan on taas matkaa, mutta olemme tottuneet kävelemään, joten selviämme. Hamiltonissa olemme viikon verran ja sitten viihdymme Aucklandissa loppuajan. Ei ole enää kovin paljon kesää jäljellä ja hiukan kauhulla odotan Suomen pakkasia.

Mount Doom

Lauantaina lähdettiin vähän yllätäen päivän vaellukselle. Vaellusreitti on yksi Seelannin kauneimmista yhden päivän retkistä. Oltiin suunniteltu kyseistä vaellusta pitkäänkin, mutta emme olleet päättäneet minä päivänä menisimme. Mutta kun sää kerrankin oli kaunis, päätimme lähteä, vaikkemme olleetkaan varautuneet erityisen hyvin ja ruokaa ja vettä oli mukana melko vähän.

Suuntasimme siis Ngauruhoe-vuorelle, kyseinen vuori on aikalailla kuuluisa, sillä se nähdään Sormusten herra-leffoissa Tuomiovuorena. Vuori sijaitsee täällä Tongarirossa, noin parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä ja saatiin onneksi kyyti hostellin pitäjältä. Vuori on nuorin kolmesta vuoresta, vain noin 2500 vuotta vanha. Sen lähellä sijaitsevat vanhemmat Ruapehu- ja Tongariro-vuori, joista jälkimmäinen on vielä tänäkin päivänä aktiivinen tulivuori. Kuljimme sen ohi ja kuulemma sen savutessa ei ole mitään syytä huolestua, vasta sitten kun se lopettaa kannattaa olla varuillaan. Meidän onneksi päivä oli kaunis eikä riski ollut kovin suuri.

Alkuun kuljimme metsikössä, mutta ylemmäs noustessa puusto väheni nopeasti. Portaita riitti eikä niille näkynyt loppua. Tuntui, että koko matka oli ylämäkeen.

Löysimme pian vuorelle, joka savusi aika näyttävästi. Muutenkin maisemat olivat ihan mielettömän hienoja ja näimme osan Taupo-järveäkin. Tosin hiukan tuntui jaloissa edellisen päivän kävelyretki ja aina silloin tällöin piti pysähtyä hengittämään tai siis nauttimaan maisemista, vaikkemme kulkeneetkaan hirveän nopeasti. Sää oli lämpimän aurinkoinen ja tuntui ihan hullulta, kun vastaan juoksi ihmisiä.

Aika pian löysimme ensimmäisen lepopaikan, jossa saatoimme istahtaa ja syödä osan vähäisistä eväistämme. Toivoimme, että kyseiseltä mökiltä olisi löytynyt myös juomakelpoista vettä, mutta se oli turha toivo. Emme viipyneet paikallamme montaakaan minuuttia ja sitten jatkettiin taas ylämäkeen.

Jotenkin kulkuun tottui ja parin tunnin kävelyn jälkeen jo hiukan hymyilytti, että me oikeasti kiivetään tässä tulivuorelle. Joku tylsä ihminen voisi väittää, että ei ole kovin fiksua kiivetä aktiivisella tulivuorelle, samainen ihminen varmaan sanoisi myös, että on tyhmää hypätä lentokoneesta, mutta eipä tuo menoa haitannut. Sitä kevyttä olotilaa ei kyllä kestänyt liian kauan ennenkuin kävely muuttui taas turhan raskaaksi väsyneille jaloille. Ylhäällä sää muuttui onneksi viileämmäksi, joten se hiukan helpotti menoa. Minä puin takkia päälle, etten jäätyisi kylmässä tuulessa, mutta A kulki tyytyväisenä ilman paitaa. Hullu suomalainen, sanon minä. Vastaantulijatkin kommentoivat ensin, että sinä poikarukka palat vielä ja hiukan myöhemmin tuulen muuttuessa jäätäväksi, että sinähän palellut tänne.

Pian päästiin kulkemaan hetken matkaa alamäkeen ja minä siitä riemastuneena kirmasin kuin aropupu, kunnes tajusin, että edessä on vuori ja sinne pitäisi kiivetä. Huoh. Hiukan hidastui askel siinä vaiheessa.

Puolessa välissä oli nättejä sinisiä lammikoita, joten sai taas hyvällä syyllä pysähtyä hetkeksi. Ylämäki oli kaiken lisäksi upottavaa hiekkaa, joten siinä kulku oli tavallistakin raskaampaa. Ja kuten myöhemmin huomasin, kengät hankasivat jalkani rikki parista kohtaa. Mutta tajuttiin, että lumessa kulku on opettanut liikkumaan myös tuollaisessa pehmeässä, upottavassa ja valuvassa hiekassa, niin ylös kuin alaskin päin.

Ja siellä ylhäällä päästiin sitten kurkistamaan, että miltä näyttää tulivuoren sisus. Kylläkin nyt nukkuvan tulivuoren sisus, en ehkä edes haluaisi nähdä aktiivista vuorta noin läheltä. Ja siistihän se oli. Odotin, että se olisi ollut musta tai harmaa tai muuten vaan tylsän värinen, mutta ei, kaikkea muuta!

Ylhäältä nähtiin myös itse Tuomiovuori.

Ja eikun alas. Oli oikeastaan aika helpotus kulkea välillä alamäkeen, vaikkei sekään pidemmän päälle ole niin mukavaa kuin voisi kuvitella. Mäki oli taas sellaista pehmeää ja upottavaa pikkukiveä, jossa sai luistella ja tasapainoilla, että pysyi pystyssä. Lähempää nähtiin, että Tuomiovuorikin savusi hiukan, kylläkin todella pienesti, mutta kuitenkin. Kuljimme vuorien välisessä laaksossa aika pitkän matkaa ja olimme tyytyväisiä, että vuoret pysyivät rauhallisina.

Sitten olisi voinut kiivetä itse Tuomiovuorelle, mutta se olisi lisännyt jo valmiiksi pitkään matkaan noin kolmisen tuntia lisää, joten päätettiin jättää menemättä. Syötiin viimeiset eväät vuoren kupeella ennen kuin jatkettiin matkaa.

Näettekö nuo pienet juovat tuossa vuoren kyljessä? Siinä on tie ylös.

Loppumatka oli enemmän tai vähemmän tasaista ja kävely sujui jo melko vaivattomasti, kun ei vain jaksanut enää välittää. Ja vaikka kenkäni hankasivat upottavassa mäessä, näin tasaisella en huomannut mitään. Toki ne alkoivat tuntua jo hiukan raskailta ja viimeisen parin tunnin aikana jalkapohjiin alkoi koskea, mutta en usko, että missään kengissä olisi voinut väsymättä kulkea koko päivää. Vieressä kulki myös pieni puro, jonka vesi ei houkutellut juomaan, vaikka hiukan jano olikin.

Pummittiin kyyti takaisin Turangin keskustaan, sillä olimme hiukan etuajassa. Lähdimme aamusta noin puoli yhdentoista aikaan kävelemään ja olimme perillä noin puoli kuudelta. Selvisimme nopeammin kuin kuvittelimme, vaikkemme pitäneet kiirettä ja etsimme muutaman kätkönkin matkalla. Toki meidän tauot olivat ehkä lyhyempiä kuin useimpien, joten se varmasti vauhditti matkaamme hiukan.

Illalla jalat olivat väsyneet ja kipeät, mutta muuten olo oli onnellinen, sillä harvoin sitä pääsee näkemään kolmea tulivuorta päivässä ja vielä kiipeämään sellaiselle. Minä viihdyin ja nyt voikin aika lailla tyytyväisenä löhötä pari päivää ja lepuuttaa jalkojaan tekemättä mitään.

Turangi

Maanantaina lähdettiin aamusta kohti Taupo-järven eteläkärkeä ja Turangia. Luimme netistä, että eräs hostelli etsi siivoajia majoitusta vastaan ja laitoimme heille viestiä, että kelvattaisiinko me. Kun ilman sen kummempia kyselyitä kelpasimme, niin ajattelimme, että samahan se, varsinkin, kun meillä ei ollut mitään suunnitelmia näille viimeisille viikoille.

Hostelli on oikein mukava, varsinkin, kun täällä on kunnon eläintarha (enkä nyt puhu reppureissaajista). Täällä on lintuja, kissa ja koira sekä takapihalta löytyy vasikka. Ja kaikki otukset ovat melko sosiaalisia. Sen lisäksi kylältä löytyy aika usein kuljeksimasta koiria, joita voi silitellä ohikulkiessaan.

Aika Turangissa on kulunut nopeasti, vaikkemme ole hirveästi tehneet. Aamusta siivotaan tunti pari ja autellaan pyykkien ripustamisessa tai sänkyjen petaamisessa ja loppupäivä on vapaata. Tähän mennessä ollaan hankittu viikon salijäsenyys ja käyty pelaamassa minigolfia. Sali on aika yksinkertaistettu ja laitteet melko vanhoja, mutta sieltä löytyy kaikki tarvittava ja enemmänkin ja tunnelma on rento, joten ollaan viihdytty oikein hyvin. Minigolfin hävisin taas kerran, mutta vain kahdella lyönnillä, joten kyllä se siitä.

Perjantaina käytiin jokikävelyllä. Seurailtiin joen rantaa tarkoituksena kävellä ehkä pari tuntia. Matkalla löydettiin lohikeskus, jossa oli museo ja pieni akvaario, josta löytyi lähinnä makeanveden kaloja ja ankeriaita.

Tässä vaiheessa nykäisin sormet pois vedestä aika äkkiä.

Sen lisäksi ulkona pääsi syöttämään pieniä ja vähän isompiakin lohia.

Lohien luota jatkettiin vielä hiukan edemmäs ja mentiin sillan yli ja palauduttiin joen toista puolta takaisin. Matkalla etsittiin paria kätköä ja ihailtiin maisemia.

Tuollaisilla kävelyretkillä meitä aina huvittaa, kun ihmiset puhuvat, kuinka ihanan rauhallista ja hiljaista metsissä on. Ei nimittäin ole. Kaskaat sirittävät kuin viimeistä päivää ja lentelevät päin näköä. Ja nämä kaskaat olivat valtavia, noin minun peukalon kokoisia, eli tuntuu, kun sellainen osuu lennosta. Ja niitä oli paljon. Pysähdyttiin ihan asioikseen laskemaan kaskaita ja parhaimmillaan löydettiin yli kymmenen yhdestä puusta. Enkä minä valita, kaskaat ovat aika ihania.

Montako löydät?

Meidän parin tunnin kävely venyi viideksi, mutta eipä tuo haitannut.

Huka Falls

Sunnuntaina lähdettiin kohti Huka Fallsia. I-sitelta meille kerrottiin, että joen vartta pitkin menee koko matkan polku, joten voimme mennä sitä kautta. No aamulla lähdimme sitä etsimään, mutta pienen kiertelyn ja edestakaisin raahautumisen jälkeen totesimme, että ainakaan me emme löydä kyseistä polkua, kiitos vain. Koska kummallakaan ei oikein ollut fiilistä jatkaa etsimistä, päätimme palata hostellille vielä hetkeksi ja katsella myöhemmin uudelleen.

Rauhallisen aamiaisen ja parin tunnin lepäilyn jälkeen lähdimme yrittämään uudelleen. Nyt menimme suosiolla kartan osoittamaan aloituspisteeseen ja jätimme I-siten neuvot omaan arvoonsa. Seurailimme jokea noin tunnin verran kivassa helteessä ennenkuin löysimme vesiputouksen.

Tai no, ei tuota oikein putoukseksi voi sanoa, koski se vain oli, jossa oli pienen pieni, lähes huomaamaton vesiputous lopussa. Eipä sillä, kaunista siellä taas kerran oli ja kaiken lisäksi sinne oli pystytetty pieni jäätelökioski ihan kuin juuri meitä varten, joten ei voinut valittaakaan.

Paluumatkasimme autotien viertä ja matka sujui lopulta todella nopeasti ja rattoisasti kaikkea ihmetellen.

Keskustaan päästyämme kävimme syömässä pitsat ja löhösimme hyvällä omallatunnolla loppuillan.

Taivassukellus

Lauantaina matkattiin aamusta Taupoon. Samanniminen järvi, jonka rannalla Taupon kaupunki sijaistee, on yksi Seelannin suurimmista ja suurin osa paikan aktiviteeteistä liittyy jotenkin siihen. Varasimme hostellin taas I-siten kautta ja meidät noudettiin ystävällisesti linja-autoasemalta.

Meidän takapihalla kasvaa mieletön viiniköynnös.

Heti sisäänkirjautuessa hostellin omistaja kyseli meidän suunnitelmista ja kun tuli puheeksi laskuvarjohyppy, hän kysyi, että hypätäänkö jo tänään ja sen jälkeen hän soitti yhden puhelun ja ilmoitti, että limusiini tulee hakemaan meitä noin parin tunnin päästä. Ehdittiin juuri käydä syömässä jotain ja pikaisesti tutustua keskustaan, kun sitten palauduttiin jo odottamaan kyytiä. Kaikki kävi nopeammin kuin kuviteltiin.

Pian päästiinkin istumaan limusiiniin, varmaan ensimmäinen kerta kummallekin ja jännäämään, että eihän tuuli ylly liian kovaksi. Mielessä oli liian tuoreena Queenstown ja viikon turha odotus. Mutta pelko osoittautui kuitenkin turhaksi ja ohjeiden, pienen odottelun ja muiden hyppyjen katselun jälkeen saatiinkin hienot lentohaalarit ja hatut.

Sitten tutustuttiin omaan hyppääjään, jonka kanssa käytiin vielä kerran läpi, että mitä tapahtuu milloinkin ja sitten jo istuttiin pienessä lentokoneessa. Lento kesti parikymmentä minuuttia ja sinä aikana mielessä ehti käydä aika monta asiaa, kuten se, että annan ihan kohta koko elämäni tuon yhden miehen harteille, kirjaimellisesti. Mutta ei kumma kyllä hermostuttanut eikä jännittänyt niin paljon kuin kuvittelin, keskityin lähinnä ihailemaan maisemia, Taupo-järvi on ihan valtava!

Meidän lisäksi koneessa oli kuusi muutakin hyppääjää ja minä olin kolmanneksi viimeinen joka lähti. Menimme oman hyppääjän kanssa ovelle ja heitimme jalat tuuleen ja sitten tuli ajatus, että jospa ei sittenkään..? Mutta se oli myöhäistä jo siinä vaiheessa ja pian tajusinkin katselevani maailmaa ihan vinksin vonksin ja vatsani muljahtelevan hiukan epämukavasti meidän pyöriessä holtittomasti ilmassa. Pian meno kuitenkin tasaantui hiukan, vaikka putosimmekin vielä vapaasti ilman varjoa. Katselin maisemia ja kiljuin ja heilutin käsiäni minkä ehdin ihan onnessani ja pian oma hyppääjä ilmoitti, että hän avaa varjon. Ehdin juuri ja juuri tajuta, että joo okei, ai mitä? ja sitten tuntui todella raju kiskaisu valjaissa ja jalat heittivät meikän linkkuun ja sen jälkeen lakseutuminen olikin leppoisaa, vaikka korvia särkikin hetken. Pääsin jopa ohjaamaan varjoa, mikä ei ilmassa ollut hirveän mahdottoman vaikeaa, varsinkin, kun minun ei tarvinnut suunnistaa mihinkään. Hiukan lähempänä maata oma hyppääjä otti taas ohjat ja kieputti meitä pari kertaa ilmassa, mikä sai minut kikattamaan ja kiljumaan kuin vähäjärkinen.

Laskeutuminen sujui todella mallikkaasti, alkuun pidin jalkojani mahdollisimman korkealla, etten vain häiritsisi, mutta pian oman hyppääjän päästyä maahan hän ilmoitti, että voin laskea jalkani ja näin ollen pääsimme maan pinnalle kauniisti jaloillemme. Toisin kuin A, joka oli pitempi kuin ohjaajansa; he tulivat nätisti persuksilleen. Sen jälkeen oma hyppääjä irrotti valjaat toisistaan ja monien kiitosten jälkeen lähdin hiukan tutisevin jaloin kohti Aata, jonka kanssa sitten puhuttiin toistemme päälle, kuinka hauskaa ja siistiä ja mahtavaa meillä olikaan. Tosin kuulemma flunssaisena ei kannata hypätä, en aio kuvailla nyt sen tarkemmin, mutta vissiin räkä löytää ihan uusia reittejä onteloissa.

Saatiin vielä kyyti samaisella limusiinilla takaisin hostellille. Hyppy oli ihan uskomattoman hieno kokemus ja voisin hypätä uudelleenkin, sitten joskus. Se oli kaikkea, mitä kuvittelin ja enemmänkin, vaikka pelkäsin vähemmän kuin luulin. Ja kaikesta tästä on kiittäminen Aata, joka antoi minulle hypyn joululahjaksi. Enpä olisi parempaa lahjaa osannut toivoakaan.

Löytöjä

Maanantaina käytiin tutustumassa itse Taurangan keskustaan, joka oli suurempi kuin kuviteltiin. Ja kannatti lähteä, sillä löysimme sattumalta kirjan, jota olemme etsineet noin puoli vuotta ympäri Seelantia. Kyseessä on Gauntin tarinan kolmas teos, josta ei enää tehdä lisäpainoksia ja kaikki vanhat tuntuivat olevan myydyt jo kauan sitten. Olemme tosiaan etsineet kirjaa niin Ashburtonista kuin Aucklandista, Christchurchistä ja Wellingtonista sekä lukuisista pienemmistä kaupungeista, niin isoista kirjakaupoista kuin pienistä divareista ja nyt se sitten käveli vastaan, tai no, nökötti tyytyväisenä hyllyssä, kun etsimme oikeastaan lisää D&D-miniatyyreja (joita sitten emme löytäneet, mutta hyvä näin). Joten nyt Aallakin on pitkästä aikaa luettavaa, sillä hän luki ensimmäisen ja toisen Gauntin tarinan joskus Ashburtonissa ollessa. Minä luen vasta ensimmäistä tuhat sivuista opusta, eikä nyt sitten ihan heti lopu lukeminen kesken, jee.

Tiistaina ajateltiin lähteä kuntoilemaan läheiseen puistoon. Meillä ei ole enää salijäsenyyttä, joten puistoissa kuntoilu, varsinkin jos siellä on joku lasten leikkipaikka miljoonine tankoineen, on ollut varsin hyvä ja halpa vaihtoehto, joskin meikän treenin soveltaminen vaatii hiukan mielikuvitusta. Tosin nyt leikkipaikka oli niin täynnä lapsia, ettemme viitsineet mennä mukaan. Ja kaiken lisäksi vieressä oli jäätelökoju, josta sai pehmistä parilla dollarilla, joten päädyimme sitten syömään jäätelöä kuntoilun sijaan. Jäätelöiden jälkeen löysimme minigolf-radan ja päätimme käydä pelaamassa kierroksen. Hävisin, mutta en enää ihan niin railakkaasti kuin yleensä ja hauskaa oli, vaikka taitoinkin nilkkani toiseksi viimeisellä väylällä hyppiessäni innoissani, sillä minulla meni niin hyvin. No ei mennyt sen jälkeen enää. Kaiken kaikkiaan viihdyttävä päivä.

Keskiviikkona lähdin aamusta salille, A tunsi itsensä sairaaksi, joten hän jäi suosiolla kotiin. Salilla oli kivaa pitkästä aikaa, vaikkakin hiukan tylsää yksin. Tein yläkroppatreenin ja jalkatreenin, keskivartalo jää aina liian vähälle huomiolle, kun ajattelen, että sen voi tehdä muuallakin ja salilla sitten keskittyy mieluummin laitteita ja painoja vaativiin liikkeisiin. Illalla lähdin leffateatteriin katsomaan uuden Hobitin. Odotukset eivät olleen ihan hirveän korkealla, koska nukahdin kesken ensimmäisen elokuvan enkä näin ollen muista siitä yhtikäs mitään. Mutta juoni oli suunnilleen selvillä ja sain jostain ajatuksen, että minun on pakko käydä katsomassa Hobitti, koska kuinka usein pääsee katsomaan ison maailman leffan maassa, jossa se on kuvattu? Löytyi sieltä ainakin tuttu joki ja ihana symppispossu. Vuoria en tunnistanut, koska (anteeksi vain) ne kaikki näyttävät täällä ihan samalta. Ja joo oli se leffakin ihan jees, pitänee joskus jaksaa katsoa ensimmäinenkin osa kokonaan. Ja leffaa katsoessa onnistuin jo ikävöimään Seelantia, vaikka en ole vielä täältä lähtenytkään.

Torstaina A oli edelleen kipeä, joten lähdin pyöriskelemään kaupungille hetkeksi keskenäni. Kuulin illalla pidettävistä markkinoista ja ajattelin suunnistaa sinne kyseltyäni ensin Aatakin mukaan. Markkinat olivat puistossa noin puolen tunnin kävelymatkan päässä. Normaalisti sinne kävelee parissakymmenessä minuutissa, mutta kun kyykkäsi edellisenä päivänä, niin kesti vähän kauemmin. Onneksi en raahannut Aata mukaan, sillä markkinat olivat pettymys: siellä oli kahviauto, jäätelöauto, minipomppulinna ja kaksi kojua, joista toisesta sai fudgea ja toisessa oli pieni kirppis, sen lisäksi siellä oli tarjolla "paikallista ruokaa" eli paistettuja makkaroita ja pieni lava, jolla sillä hetkellä lauloi kaksi ihmistä. Ja siinä se. Seisoin siellä hetken epäuskoisena ja lähdin takaisin. Ilta pelailtiin magiciä ja katsottiin Star Trekiä. Olemme jo katsoneet läpi koko alkuperäisen sarjan ja nyt katsomme 70-luvun animaatiota Kirkin ja Spockin seikkailuista, hulvatonta.

Tauranga ja tulivuori

Lauantaina lähdettiin aamusta bussilla Taurangaan. Matka sujui aika rattoisasti Magic-korttien parissa ja taisinpa nukkua lyhyet päikkäritkin jossain kohtaa. Taurangassa ihan ensimmäisenä mentiin I-sitelle kyselemään yösijaa ja pian sellainen löytyikin. Majoituimme viikoksi pieneen motelliin, jossa meillä oli iso huone, oma keittiö, vessa ja suihku. Noin hostelliin tottuneelle se oli aika luksusta, vaikkakin melko kallista. Tosin täällä on meneillään pahin turistikausi, eli kaikkialla ja kaikki on aika kallista, mutta ei ainakaan vielä ihan mahdottoman hintaista.

Sunnuntaina mentiin tutustumaan Mt Maunganuihin ja vaeltamaan noin parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä olevalle vanhalle tulivuorelle.

Sää oli ihanan pilvinen ja tuulinen eli juuri täydellinen vuorelle kiipeämiseen. Ihan ensimmäisenä vastaan käveli lampaita ja ne laidunsivat kaikessa rauhassa ilman aitoja polun molemmin puolin. Ne katselivat melko tarkasti meidän menoa aina kun eksyttiin polulta pusikon puolelle kätköjä etsimään.

Vuoren huipulle ei ollut mahdoton kiipeäminen, mutta kyllä siinä lämmin tuli ja vesi maistui, kun päästiin perille.

Tietenkään meille ei riittänyt, että pääsimme huipulle, vaan piti etsiä myös yksi kätkö, jonka luo johti pienen pieni polku, joka juuri ja juuri erottui maastosta lehtien seasta. Eipä sillä, kätköltä sitten olikin ihan mielettömät maisemat kaupungin ylle, vaikka hiukan jännikin kiivetä tuolle kivelle, sillä siltä oli suora tiputus alas ja siellä ylhäällä tuuli jonkin verran.

Lampaiden ja hienojen maisemien lisäksi minä pääsin bongailemaan tuttuja ja tuntemattomia lintuja.

Vuorelta laskeuduttiin pikkuhiljaa alaspäin ja etsiskeltiin paria muutakin kätköä matkalla. 

Tuolla ylhäällä oli kätkö. Ei haettu.

Ajattelimme samalla vauhdilla kävellä turistikeskuksen läpi ja etsiä ruokakaupan, sillä sellaista ei ihan Taurangan keskustasta löydy. Tuollakin saimme kävellä ihan hyvän matkaa ja syödä pitsat ennen kuin sellainen löytyi. Matkalla sattui silmään myös SaveMart, jonne pienen jahkailun jälkeen sitten menimme. Kyseessä on Seelannin suurin kierrätyskauppaketju, jonka putiikkeihin olen törmännyt ainakin Dunedinissa eikä nytkään tarvinnut pettyä. En onneksi tällä hetkellä etsi mitään, mutta jos etsisin, melko varmasti löytäisin sen tuolta. Kaikki vaatteet olivat täälläkin lajiteltuina omiin rekkeihinsä, vieläpä värikoodattuina ja sen lisäksi ne olivat halpoja. Ihana kauppa. Vielä viimeisenä tekonani ennen ulos lähtöä katselin kengät läpi ja ihastelin yhtä sievää paria Aalle, joka sitten ehdotti, että kokeilisin niitä. Ne olivat täydellisen kokoiset, halvat (15$) ja niiin taivaan sievät, että nyt olen yhtä kenkäparia rikkaampi, vaikken niitä tarvitse eivätkä ne oiken mahtuisi matkalaukkuun. Kaiken lisäksi ne saivat yllättävän hyvän vastaanoton myös tuolta järkevämmältä osapuolelta, mikä oli kummallista, mutta huippua, sillä minullahan ei tietenkään ollut rahaa mukana.

Oikesti olen ruskettunut täällä, se ei vain näy...