Dunedin

Keskiviikkoaamuna lähdimme lautalla kohti Invercargilliä ja siellä ehdimme juuri ostaa liput puolentunnin päästä Dunediniin lähtevään linja-autoon. Dunediniin matka kesti nelisen tuntia, joista taisin torkkua suuren osan. Perille saavuimme iltapäivästä ja meitä tervehti mitä ihanin auringonpaiste. Ensimmäisenä etsiskelimme yöpymispaikan ja ruokaa. Dunedin on meille jo melko tuttu kaupunki, joten keskustassa liikkuminen oli helppoa. Loppupäivän kulutimme oikeastaan vain oleskelemalla ja pohtimalla, että mitä tehtäisiin täällä ollessa.

Torstaina lähdimme ensimmäisenä valtavaan kierrätyskauppaan, jonka löysimme viime käynnillä. Se on kaksikerroksinen ja kaikki vaatteet on värikoodattu, joten jos etsii jotain tiettyä, sen luultavasti löytää helposti. Jos taas vain katselee ja ihmettelee, antavat värit jonkinmoista suuntaa. Minulla oli hakusessa huivi, urheiluhousut ja villatakki (vanha alkaa puristaa hihoista) ja kiitos Aan muistutuksen tajusin katsella myös lenkkareita ( vanhojen lenkkareiden pohja pysyy paikallaan vain koska siihen on kiilautunut niin paljon pikkukiviä). Löysinkin lopulta itselleni kivan huivin ja täydellisen ihanat urheiluhousut ja kummakyllä myös lenkkarit. Ja kaikki sen verran halvalla, että vanhat lenkkarit voin heittää roskiin. Villatakkia en löytänyt, mutta eipä ole ihmekään, kun minulla on ehkä vähän liian suuret vaatimukset sen suhteen (odotan jo innolla, että pääsen Suomeen ja ompelukoneen ääreen). Aakin löysi muuten itselleen Blood Bowl-pelipaidan, vaikka yleensä hän ei jaa minun suurta kiintymystäni kierrätyskauppoihin.

Sieltä suunnistimme suklaatehtaalle.

Tehtaalle järjestetään opastettuja kierroksia ja vaikka se oli aika kallis enkä oikein tiennyt, mitä odottaa, hankimme liput. Olimmekin ainoat siellä juuri siihen aikaan, joten saimme oman yksityiskierroksen, aika siistiä. Valitettavasti kierroksella ei saanut kuvata.

Opimme aikalailla kaiken aina suklaan valmistuksesta sen pakkaamiseen ja saimme paljon maistiaisia matkalla. Viimeisenä saimme sulaa suklaata ja kone sylki aina kuusi shottia kerralla, joten jouduimme syömään sitten kolme per nenä (voi harmi!) Lopuksi lähdimme vielä kaupan kautta, joten nyt on taas hetkeksi suklaata mukana. Ja Seelantilainen suklaa on muuten oikeasti hyvää.

Kävimme viemässä ostokset kämpille ja suunnistimme museolle. En taas ollut ottanut selvää, että mitä kaikkea siellä on, mutta eihän se mitään. Museo on ilmainen, joten ei tarvinnut stressata budjettia.

Hieno vene ja kuvandaali.

Oikeasti suurin osa minun ottamista kuvista on juuri tuollaisia, niissä näkyy Aan olkapää tai selkä tai naama, eikä vika ole aina yksin minussa. Museossa oli paljon maori-juttuja, paljon muita epämääräisiä juttuja kuten solmuja ja vauvavalaan luuanko.

Sitten ihan viimeisenä päästiin katselemaan perhosia, sinne piti jo maksaa 10 dollarin sisäänpääsy. Huoneessa oli todella lämmin ja kostea ilma ja paljon paljon perhosia, olisin voinut jäädä sinne loppupäiväksi ongelmitta.

Perhoset lentelivät huolettomasti siellä sun täällä ja viihtyivät varsinkin ylimmässä kerroksessa, sillä siellä oli kaikken lämpimin (jotenkin voin samaistua). Välillä niitä sai ihan väistellä, kun ne lensivät niin huolimattomasti ja sitten ne laskeutuivatkin kädelle, tai olkapäälle tai paidalle ja sen jälkeen en uskaltanut hengittääkään, etteivät ne lähtisi pois. Ja opas vielä sanoi, että sitten kun haluat sen pois, niin sen kun ravistelet, se osaa kyllä lentää, ei se välitä. Minä välitän, enkä halua että se lähtee pois. Ikinä.

Siellä oli myös muutamia sieviä lintuja ja hämähäkkejä, mutta jotenkin ne eivät nyt kiehtoneet niin paljon.

Olisin tosiaan voinut viettää tuolla koko päivän, mutta valitettavasti museo oli sulkeutumassa, joten jouduimme lähtemään. Ulos mennessä viihdyimme vielä hetken lasten tiedepuolella leikkimässä ennen kuin meidät heitettiin pihalle.

Menimme hostellille syömään ja löhöämään hetkeksi ja illalla kävimme vielä salilla. Täällä on saman ketjun sali kuin Ashburtonissakin, joten ei tarvitse maksaa ylimääräistä. Oli ihana käydä salilla pitkästä aikaa ihan kunnolla, vaikka kunto onkin rapistunut tässä kuukaudessa aika paljon. Leuanvedot menivät vielä jotenkin, samoin penkki ja siitä olen ylpeä, mutta punnerrukset olivat yhtä tuskaa enkä tajua, miten olen silloin joskus jaksnut tehdä niitä niinkin paljon. Huoh, tuntuu että olen taas lähtöruudussa.