Kummallinen Oamaru

Viimeinen kokonainen päivä Dunedinissa kulutettiin tehokkaasti etsien töitä ja saleilemalla. Salilla kokeiltiin tällä kertaa pidempää video-ohjattua treeniä, noin 45 minuutin voimapilatesta. Sinänsä huono idea, sillä treeni keskittyi lähinnä vatsaan ja kylkiin ja juuri edellisenä päivänä tehtiin keskivartalotreeni, joten poltti aika paljon eikä tarvinnut edes tehdä kaikkein vaikeimmalla tavalla tai lisäpainojen kanssa. Mutta löytyipä taas uusia liikkeitä, jotka lisään omaan treeniini, joten ehkä vielä joskus saan ne vatsalihakset treenattua itselleni.

Töitä etsittiin, mutta ei löydetty ainakaan vielä mitään. Saatiin seuraavalle aamulle aika työkkäritapaamiseen, joten sentään jotain. Illalla lautapelailtiin hostellilla ihmisten kanssa. Hostellin pitäjä osoittautui innokkaaksi lautapelailijaksi ja hän toi Small Worldin, jota sitten pelattiin kuudella hengellä. Peliä ei ole tarkoitettu ihan niin monelle ja koska puolet eivät olleet ikinä pelanneet kyseistä peliä, se vähän venähti, mutta ei kovin mahdottomaksi. Ai ja minä voitin, vaikka A yrittikin usuttaa jokaisen pelaajan minun otusten kimppuun... Mutta ilta meni todella rattoisasti ja samalla tutustui kivoihin ihmisiin, lähinnä saksalaisiin (ne on oikeasti kaikkialla ja niitä on paljon).

Aamulla herättiin aikaisin ja mentiin paikalliseen työkkäriin. Oikeastaan siitä ei ollut kovin suurta hyötyä, sillä työkkärin nainen voi etsiä töitä meille vain Dunedinin alueelta ja me olimme juuri lähdössä. Hänkin sanoi, että parhaimman tuloksen saa, kun etsitään itse. Mutta koska nyt ollaan kirjoilla tuolla, saadaan haettua töitä yhdeltä uudelta nettisivulta, joten ei täysin turhaa sitten kuitenkaan.

Sen jälkeen etsiskeltiin vielä töitä, kulutettiin hostellin nettiä ja käytiin myöhäisellä aamiaisella. Puolen päivän aikaan piti lähteä raahautumaan linja-autolle. Yleensä bussit pysähtyvät lähellä I-sitea eli keskustassa, mutta tämä lähti jostain korvesta, minne piti raahautua laukkujen kanssa. Alkumatka meni ihan hyvin, eikä onneksi ollut kovin kiire, joten pysähdeltiin välillä ja silloin tällöin vaihdettiin laukkuja. Edelleen tuo minun minilaukku on kätevä, kun se kulkee niillä neljällä pyörällä ja varsinkin jos mennään alamäkeen, niin sille ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään. Oltiin jo reilusti yli puolen välin, kun eräs nainen pysähtyi ja kyseli, että minne ollaan matkalla ja sen jälkeen tarjosi kyytiä sinne. Mutta koska oltiin jo aika lähellä kieltäydyimme todella ystävällisestä tarjouksesta ja jatkoimme raahautumistamme. Kunnes sitten Aan matkalaukun kahva hajosi. Laukku on sellainen todella iso ja harmaa, jossa on pari pyörää vain toisessa päässä ja toisessa on kahva, mistä sitä voi raahata perässään. Nyt se kahva sitten päätti lähteä irti toisesta reunastaan, joten sen vetäminen muuttui asteen verran vaikeammaksi.

Tehtiin sitten niin, että minä otin Aan repun, missä siis kulkee kaiken muun lisäksi myös komentokeskus, oman reppuni ja matkalaukkuni lisäksi ja A kantoi oman laukkunsa. Siis ilmassa. Noin 40 kiloa. Vastaantulijat olivat ihania, kun eivät oikein tienneet, että miten olisivat suhtautuneet meihin ja suurin osa jo katseli hyvin säälivästi, kunnes repesivät nauruun, kun hymyilin heille leveästi kaikkien kantamusteni alta. Oltiin varmasti todella huvittava näky, mutta päästiin lopulta linja-autolle ja saatoimme istua pariksi tunniksi.

Matkasimme Oamaruun, joka sijaitsee Dunedinista pohjoiseen. Oamarussa etsimme ensimmäisenä majoituspaikan, joka ei ollut halvimmasta päästä, mutta ihan siedettävä. Sen jälkeen lähdimme tutustumaan itse kaupunkiin. Oamaru on hassu sekoitus vanhoja kauniita rakennuksia ja kaikenlaisia kummallisuuksia.

Päädyimme Steampunk - öö - museoon? paikkaan? No jotain. Siellä oli kaikenlaista hienoa ja pelottavaakin härpäkettä ja kuvat ehkä kertovat enemmän ja paremmin kuin minä. Minulle tulee steampunkista mieleen vain sellaiset hassut lentäjäkakkulat otsalla, mutta näköjään se on paljon muutakin. Sivistävää.

Sen jälkeen löydettiin mielenkiintoinen galleria, jossa sai ottaa kuvia, mutta teoksia ei saanut valietettavasti kuvata kovin läheltä. Kauniita ja kummallisia yksityiskohtia olisi ollut vaikka kuinka, mutta en kehdannut räpsiä kuvia ihan kaikesta.

Sitten löydettiin pieni ostoskatu erään talon yläkerrasta. Valitettavasti liikkeet olivat kiinni, joten päädyimme vain ikkunaostoksille ja minä löysin muun muassa aivan ihania koruja. Todella hauska paikka, joka on valitettavasti auki vain sunnuntaisin, joten voi olla, ettemme ehdi sinne ostoksille.

Kello alkoi olla jo sen verran, että muutkin kaupat sulkeutuivat ja meillä alkoi olla nälkä, joten suunnistimme ruokakauppaan. Hostellilla kokattiin ja höpistiin ihmisten kanssa. Tai A höpisi ihmisten kanssa ja minä katselin, mitä kaikkea täällä voisi tehdä. Löysinkin seinältä mainoksen paikallisesta kiipeilyseinästä ja menin erehdyksissä mainistemaan Aalle asiasta. Vuoroja oli kahtena päivänä viikossa (tiistaisin ja torstaisin) ja tänään sattui olemaan juuri tiistai ja vuoro alkoi vieläpä melko myöhään illalla. Päätettiin sitten lähteä kiipeilemään, vaikka minua laiskottikin ihan pöljänä ja takana oli aika monta päivää salitreeniä.

Syönnin jälkeen oli aikaa löhöillä ja katsella Star Trekiä ennen kuin lähdettiin kiipeämään. Sinne oli aika pitkä matka, mutta ripeällä kävelytahdilla ja minun kartanlukutaidoilla pääsimme perille ajoissa. Minun motivaationi oli tosiaan aika nollissa, mutta ajattelin, että samapa tuo. Ja hyvä, että lähdettiin, sillä siellä oli tosi kivaa. Ihmiset olivat todella mukavia ja neuvoivat, mitä reittejä meidän kannattaa kiipeillä. Suomessa en ikinä edes tiennyt, miten helppoja reittejä kiipesin, joten en ole tottunut minkäänlaisiin vaikeusasteisiin. Yleensä reitin joko pääsi tai ei päässyt ja se riitti. Täällä olen kuitenkin jotekuten jo tottunut paikallisiin vaikeusmerkintöihin, joten osasin suunnilleen sanoa, millaisia reittejä haluaisin kiivetä, mikä on tietysti ihan eri asia kuin mitä kykenen kiipeämään.

Muutenkin porukka oli mukavaa ja rentoa, samoin seinät. Tai no, ei kyllä. Seinät olivat hirveitä. Kiipesin pari helppoa, kivaa reittiä ja sitten alkoikin vaikeus. Olin heittämällä lyhyin ihminen paikanpäällä, joten reitit olivat aika haastavia ja sain aika usein kurkotella ihan tosissani. Salitreenin (vähäisen venyttelyn) vaikutukset huomasi, kun jalka ei enää noussutkaan niin korkealle kuin ennen ja oman lisähaasteensa toi, kun unohdin leikata kynnet. Mutta mielestäni kiipesin ihan hyvin, kaiken huomioon ottaen ja minulla oli hauskaa ja oikeastaan ainoa huono puoli kiipeilyssä oli se, että vuoro kesti vain puolitoista tuntia. Ollaan totuttu kuitenkin siihen kolmen tunnin kiipeilyyn, joten aloin vasta harkita lyhyttä taukoa, kun muut tekivät jo lähtöä.

Oli niin kivaa, että jos jäädään tänne pidemmäksi aikaa, käydään varmasti uudestaankin. Huomenna on varmasti jokapaikka jumissa ja sormiin koskee ihan pöljänä, mutta ei se mitään, oli se sen arvoista.