lauantai 6. heinäkuuta 2013

Lammikoita ja koloja

Eli Rotorua 2. päivä

Aamulla lähdimme varhain bussilla kohti Wai-O-Tapua. Kuskimme oli oikein mukava ja opetti meille hiukan maorin kieltäkin matkalla. En aio tässä nyt toistaa oppimaani, koska en varmasti osaa kirjoittaa niitä oikein. Matka meni rattoisasti ja ensimmäisenä löysimme tiemme mutalammikoiden luo. Oikein hauskoja, pulppuavaisia ja räiskähteleviä otuksia, vaikkakin pahan hajuisia. Tosin kaikki täällä haisee pahalle, joten eipä tuo haitannut.





Mutalammikoilta saavuimme Lady Knox geysiren luo, joka päästelee höyryjä aina kerran päivässä. Odotin valtavaa pamausta ja nopeaa korkeaa vesisuihkua, mutta se alkoi hitaasti ja jatkui aika kauan. Siinä kastui mukavasti kameroineen terveellisellä mineraalivedellä. Todella ikimuistoinen näky sateenkaarineen.


Seuraavaksi kävelimme noin kolme kilometriä pientä mutkaista polkua ja ihmettelimme kuumavesialtaita. Osa oli isompia, osa pienempiä, osa kuumempia ja osa kiehuvia. Taas kerran todella kauniita maisemia ja kauniin värisiä altaita.







Matkalla näimme myös vanhan ystävämme kulmakarvatiaisen, jonka oikea nimikin selvisi tällä matkalla. Lintu on nimeltään fantail eli viuhkapyrstö (vapaa suomennos, huom). Ei ole yllätys, mistä lintu on saanut nimensä, vaikka henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kulmakarvatiainenkin on oikein kuvaava.


Näimme matkalla myös muuta harvinaista paikallista eläimistöä.


Lopuksi vaelsimme vesiputoukselle, joka oli hiukan pienenpi kuin oletin, mutta näkemisen arvoinen silti.



En oikeasti osaa sanoin ylistää näitä maisemia riittävästi eivätkä kuvatkaan aina onnistu siinä, joten käykää itse katsomassa, nämä ovat mielettömiä.



Päivän toinen kohde oli Hobittila, jonne matkasimme jälleen bussilla. Ensimmäistä kertaa istuimet olivat niin isot, että minun ei tarvinnut nojata puoliksi ulos, jotta A mahtuisi hartioineen istumaan kunnolla. Taisin taas torkahtaa matkalla, mutta menipä ainakin aika nopeasti. Hobittikylässä on siis kuvattu Taru Sormusten Herra Ja Hobitti trilogiaa, osa koloista on vielä elokuvissa näkemättömiä. Tähän saa sitten kaikki kotinörtit korjailla, kun teen asiavirheitä.



Osallistuimme opastetulle kierrokselle, jota voin lämpimästi suositella. Siellä oppi sen verran paljon elokuvan kuvauksista ja itse taloista ja osasi katsoa niitä ihan eri silmin. Koloja oli yli neljäkymmentä ja ilman opasta jokainen niistä olisi varmasti näyttänyt tasan samalta, söpöltä, pyöreäoviselta mökiltä. Niissä ei muuten ole sisällä yhtään mitään, sen verran tilaa, että kameramies mahtuu kuvaamaan sieltä ulos. Ja mökkejä on paljon erikokoisia eri kuvaustilanteita varten. Kierros ei mennyt liian nopeasti ja oli hyvin aikaa kuvailla hobittikoloja ja opas osasi kertoa kaikkea uutta ja mielenkiintoista ja olisi varmasti osannut vastata kiperiin kysymyksiin, jos joku olisi sellaisia osannut esittää.





Minä tunsin oloni hyvinkin kotoisaksi melkein jokaisen mökin kohdalla.



Maisemat ympärillä olivat mielettömiä, ruohoisia mäkiä täynnä lampaita ja valtavia puita.



En tarkkaan enää muista, että mikä talo oli kenenkin ja mitä kuvattiin missäkin vaiheessa, mutta nämä kaksi viimeistä pitäisi jokaisen Taru Sormusten Herrasta-elokuvista kiinnostuneen tunnistaa. Veikkauksia? Ai ei? Pistäkää leffat pyörimään!



Jälkimmäiseen ajattelin ensin muuttaa Suvin kanssa naapureiksi, kunnes kuulin että se onkin vain kaksiovinen talo.

Seuraavia taloja ei esitetty Sormusten herroissa eikä kahdessa ensimmäisessä Hobitissa. Jäämme jännityksellä odottamaan, milloin näemme ne.


Lopuksi kuljimme vielä sillan yli ja myllyn ohi kohti Vihreää lohikäärmettä.



Oikein mukava ja viihtyisä pieni pubi, joka oli restauroitu elokuvan mukaiseksi pienimpiä yksityiskohtia myöten. Töitäkin olisi ollut tarjolla.



Kierrokseen kuului paikallinen juoma, jota ei saa mistään muualta. Minä otin omenasiiderin ja nämä kaksi matkakumppania erilaiset oluet. Jokainen niistä maistui oikein mainiosti siinä vaiheessa päivää ja siitä olikin hyvä jatkaa bussilla hotellia kohti.


Päivä tuntui todella pitkältä ja tuli käveltyä hullun pitkiä matkoja ja nähtyä paljon kaikkea erilaista, mutta oli ehdottomasti sen arvoista.



maanantai 1. heinäkuuta 2013

Rotorua

Lähdimme Aucklandista aamulla varhain kohti Rotoruaa. Rotorua on tunnettu kaikenlaisista vulkaanisista jutuistaan, kuumista lähteistään, mutalammikoistaan ja geysireistään sekä pahasta hajustaan. Minä nukuin osan matkasta ja loppumatkan voin pahoin pienien mutkaisten teiden takia.


Rotorualla etsimme ensimmäisenä hotellin, joka on todella hyvä hintaansa nähden. Meillä on viiden hengen huone, kaksi huonetta ja neljä sänkyä, eli valinnanvaraa riittää eikä tarvitse törmäillä toisiinsa ihan hirveästi. Huoneeseen kuuluu keittiö jääkaappeineen ja astioineen kaikkineen ja suihku. Niiden lisäksi hotellista löytyy kolme kuumavesiallasta, jotka ovat vapaasti käytössä.

Jätimme ylimääräiset tavarat hotellille ja sen jälkeen lähdimme katselemaan kaupunkia. Ensimmäisenä löysimme museon, johon käydään tutustumassa, jos jää liikaa ylimääräistä aikaa, mutta tänään tuntui tekemistä riittävän muutenkin.




Kuljimme rantaa pitkin ja etsiskelimme pari kätköä matkalla. Aika kului melkein huomaamatta ja napsin kuvia vähän kaikesta. Varsinkin nälkäisistä linnuista, joita riitti.




Käytiin syömässä pizzat ja löydettiin samalla pieni tori, joka oli kylläkin juuri pakkautumassa pois kun saavuimme paikalle.


Käveltiin läheiseen puistoon, jossa sai tutustua kuumiin rikkilähteisiin ihan itse ja ilmaiseksi. Haju oli kamala, mädäntyneen kananmunan ja hernekeittopierun sekoitus, mutta maisemat ihan mielettömän kauniita. Aavemaisen hiljaisia lammikoita, joista kohosi usvaa pieninä ja vähän suurempinakin kiehkuroina. Välillä ei meinannut nähdä eteensä, kun lämmin usvapilvi peitti kaiken alleen.







Pisteet sille, joka tietää, mikä tämä on:





Päivä kului nopeasti ja illan istuimme lämpimissä altaissa hotellilla. Huomiseksi ja ylihuomiseksi ja sitä seuraavaksi päiväksi onkin sitten suunniteltu ihan uudet seikkailut.



Kuvavandaali:


Paluu Aucklandiin

Viime viikolla olimme vielä Ashburtonissa töissä, minulle keskiviikko oli viimeinen työpäivä, mutta Aalle oli hommaa vielä puoleksi päiväksi torstainakin. Vain puoleksi päivää, koska linja-automme lähti kolmen aikoihin kohti Christchurchiä. Vuokraisäntä sanoi että voisimme olla ulkona kämpästä kymmenen aikaan aamulla ja Aan lähdettyä töihin anivarhain minä nukuin vielä muutaman tunnin ja lähdin kaupungille kuluttamaan aikaani. Oli onneksi mukavan lämmin päivä, niin jaksoin hengailla Ashburtonin yhdellä ainoalla ostoskadulla.

Päädyin ostamaan itselleni housut, maksoin niistä hurjan dollarin. Op-shopeista eli paikallisista kirppareista on tullut olennainen osa meidän elämää, sieltä saa halvalla niin astioita, petivaatteita kuin vaatteitakin, joskin kokojen löytäminen näin mini-ihmiselle on joskus vaikeaa. Sen lisäksi ostin itselleni maailman ihanimmat sukat. Kuolailin näitä ihan alkuaikoina Aucklandissa ollessa, mutta ne maksoivat niin paljon, etten halunnut ostaa niitä silloin. Tällä hetkellä ne olivat puoleen hintaan, joten olen nyt ihanimpien-sukkien-ikinä onnellinen omistaja. Ne on ne elämän pienet asiat.


Christchurchistä lensimme Aucklandiin, jossa anoppi odotteli meitä. Oli jo ilta, joten suunnistimme suoraan yöpymispaikkaan. Pääsimme ensimmäistä kertaa oikeaan hotelliin, olimme Aan kanssa innoissamme: oma huone, jota ei tarvitse jakaa, lämmin suihku ja ihan oikea sänky. Tosin ensimmäisenä minä hajotin vessan oven eikä sitä enää sen jälkeen saanut kiinni ja suihku hajosi ihan omia aikojaan, mutta se oli aika pientä.

Seuraavana aamuna lähdimme näyttämään Aucklandia anopille. Aamiaisen jälkeen ajattelimme, että pieni jännitys voisi olla paikallaan karistamaan matkaväsymystä. Jotenkin A onnistui jäämään pois tästä mahtavasta kyydistä, mutta minä menin innoissani. Anoppia sai hetken suostutella, mutta lähti se lopulta mukaan.


Kyyti oli ehkä vielä kamalampi kuin viime kerralla: viimeksi se pysyi tasapainossa eikä kieppunut holtittomasti ympäriinsä, toisin kuin nyt. Oli ihan mielenkiintoista tipahtaa maata kohti ja nähdä lähestyvä katu ja autot ja ihmiset ja toivoa, että köysi kiristyisi ja lähtisi takaisin ylöspäin. Mutta mukavaa oli, tosin anopilta tuli hyvin jämäkkä ei siinä vaiheessa, kun minä hihkuin että lähdetäänkö uudestaan. Että sitä perintöä vielä odotellessa...


Sen jälkeen mentiin kyselemään linja-autoasemalta meidän kameraa. Meillehän siis soitettiin, että hei teidän kamera löytyi, voitte noutaa sen täältä Aucklandista. Oletimme tottakai, että voimme vain kävellä sinne henkkareiden kanssa ja saamme kameran mukaamme. No eihän se todellisuudessa ihan niin mennyt. Virkailija ei tuntunut tietävän mitään mistään kamerasta ja meidän olisi pitänyt muistaa, mikä päivä lähdimme Hastingsiin ja mielellään vielä linjan numero ja milloin meille soitettiin takaisin, eihän siinä ollutkaan väliä kuin pari kuukautta. Meikällä meinasi mennä hermo, mutta sovittiin, että me selvitellään nuo asiat, kaikki pitäisi löytyä kuitenkin sähköpostista. Onneksi seuraavana päivänä tiskin takana oli eri ihminen ja meillä oli tarvittavat tiedot ja saimme oman kameramme takaisin kuvien kera. Tässä siis kuvia, kun ensimmäisen kerran lähdimme Aucklandista kohti Hastingsiä. Huomatkaa varsinkin todella hienosti pakatut laukut ja reput ja Moro.



Kaiken säätämisen jälkeen  päätimme kiivetä Skytoweriin katselemaan Aucklandia, jotta elämä ei olisi liian maanläheistä. Ja näkyihän sieltä paljon joka suuntaan ja aika pitkälle:





Siellä olisi päässyt myös ulkopuolelle kävelylle tornin ympäri, mutta meille riitti sisätilat.  Opas sanoi, että ikkunoihin saa nojata ihan vapaasti, joten tottakai, eihän tuosta kovin suuri tiputus alaspäin ole.



Juotiin myös tosi hienot kaakaot siellä ylhäällä.


Kaiken lisäksi sieltä olisi voinut hypätä alaskin, mutta hissi tuntui paremmalta idealta.

Sen jälkeen pyöriskeltiinkin ympäri Aucklandia ihan katutasolla, hommattiin anopille paikallinen puhelinliittymä ja yritettiin löytää minulle kengät. Minähän siis lankkasin ja liimasin itselleni vedenpitävät kengät, mutta niiden vetoketju hajosi hiukan ennen lähtöä eikä töiden ohella ehtinyt käydä suutarilla. Sovittiin sitten Aan kanssa, että minä saan ostaa kengät ja hän saa ostaa Descentiin pienoismallityyppejä. Arvatkaapa huviksenne kumpi pääsi halvemmalla, vinkki: minä saan hankkia itselleni vielä toisetkin kengät.

Loppuaika Aucklandissa kului kätköilyn ja hyvän ruuan parissa. Koska tunnetusti kuvat osaavat kertoa paljon enemmän kuin köyhät sanat, joita on jo muutenkin liikaa:









Aucklandista lähdimme kohti Rotoruaa, siellä vietämme varmaan parikolme yötä ja sitten mietitään, että minne seuraavaksi. Nettiin pääsy on aina ihan tuurista kiinni, joten päivityksiä tulee sitten vähän milloin sattuu. Ja muuten, kuvia tulee olemaan sitten ihan kamalan paljon, älkää kyllästykö. Ja kuvat on otettu kolmella eri kameralla ja värit ja valotukset ovat kaikissa vähän erilaiset. Tiedän, ettei se varmaan häiritse ketään muuta kuin minua, mutta selittelenpä lämpimikseni.