Matkalla taas

Viimeinen yö Hastingsissä ei sujunut mitenkään kovin rauhallisesti palohälytyksen takia. Toki siinä vaiheessa kun herää kesken kaikkein syvimmän unen kamalaan ulinaan miesäänen kehottaessa ulostautumaan, ei ehkä ole kovin yllättävää, jos kestää hetken tajuta mistä on kyse. Toimin täysiautomaatilla, eli aivot nollissa, ja jotenkin kampesin sängystä ja nappasin takin ja kengät käteen ja keittiön kohdalla heräsin siihen, kun A sanoi, että muistatko mitä meidän piti tässä tilanteessa tehdä. Pirhana sentään, toki muistin. A rupesi etsimään avainta ja minä tarkistin, ettei keittiö ole tulessa. Ulko-oven vieressä on katkaisija, jonka saa auki sillä tietyllä avaimella ja josta palohälytyksen saa pois päältä. Siinä vaiheessa, kun minä pääsin ulos asti, hostellikanssa-asukit olivat jo tehneet työt ja hälytys lakkasi. Kysyin vain että onko kaikki ok ja palasin nukkumaan. Tosin nukahtaminen uudelleen oli hiukan hankalaa, mutta lopulta nukuin kuin pieni possu liian aikaiseen kellonsoittoon asti. En vieläkään tiedä, mitä tapahtui ja kenen vika, mutta enää sillä ei oikeastaan ole väliäkään.

Saatiin kyyti bussiasemalle kivalta ranskalaispojalta, johon tutustuimme hiukan ennen lähtöä. Hän ja tyttöystävänsä suostuivat pelaamaan meidän kanssa lautapelejä ja vielä viihtyivät niiden parissa, joten ystävystyimme nopeasti. Vaikuttivat muutenkin ihmisiltä, joiden kanssa olisi viettänyt mielellään enemmänkin aikaa. Tässä matkatessa on ihanaa tutustua kivoihin ihmisiin, mutta yleensä se jää hyvin lyhyeksi, sillä joko he muuttavat muualle tai sitten me jatkamme matkaa. Mutta elämä on eikä Seelantikaan suuren suuri ole, joten ehkä vielä törmäillään.

Bussissa päädyimme istumaan takapenkille ja keskelle, enkä viitsinyt kuvailla toisten sylien yli, eli ei kuvia matkalta. Tie oli pieni, mutkainen ja mäkinen, enkä nähnyt ulos, joten pahoinvointi oli taattua. Ajattelin nukkua pahimman olon yli, mutta A reiluna ihmisenä päätti herättää minut kesken pahimman vuoristoseudun, että kato miten kivoja mäkisiä maisemia. Onneksi pian sen jälkeen pysähdyttiin ja siitä eteenpäin kyyti oli vähän tasaisempaa.

Saavuttiin sateiseen Wellingtoniin iltapäivästä ja etsittiin yöpaikka. Valitettavasti halpoja dormeja ei ollut enää saatavilla, joten jouduttiin voi harminpaikka ottamaan kahden hengen huone. Wellingtonista ei oikein jäänyt mieleen muuta kuin huonot nuudelit, hassut rakennukset ja vesisade. Ja Sormusten Herra, kaupungista löytyy kaikkea siihen liittyvää t-paidoista opastettuihin kierroksiin kuvauspaikoille. Tiedän parikin ihmistä, jotka olisivat varmaan innoissaan sellaisesta. Löysin myös miljoona paikkaa, joissa haluan käydä ja asioita, jotka haluan kokea, kunhan on enemmän aikaa.

Yö nukuttiin oikein hyvin ja herätys oli 5.20. Eikä nukuttanut enää yhtään siinä vaiheessa, kumma kyllä. Minibussi haki meidät ovelta ja vei lentokentälle. Siihen aikaan ei ollut ruuhkaa, joten oltiin ajoissa ja tutustuttiin hetki lentokenttään. Eipä siellä juuri näkemistä noin aikaisin ollut, suurin osa kaupoista oli kiinni, mutta jotain sentään.

Ajattelin jatkaa uniani tunnin lennolla, mutta noustuamme pilvien yli katselin kaukaisuuteen ja kysäisin, että onkohan nuo tuolla horisontissa pilviä vai vuoria. A sanoi, että vuoria ja on niitä tuossa lähempänäkin. Siinä sitten kuluikin tunti nenä ikkunassa. Siinä on jotain huumaavaa, kun näkee taivasta, ihan sama minne katsoo. Auringonvalo pilvissä oli jotain todella kaunista ja kun sen kaiken täydellisyyden vielä rikkoin sieltä täältä pilkistävät lumihuippuiset vuoret, olin ihan haltioissani. En ole selvästikään nähnyt turhan montaa vuorta elämässäni. Tai merta, kun luulin sitä järveksi...

Laskeuduimme sateiseen Christchurchiin ja yritimme soittaa Ashburtoniin, että onkohan niitä töitä. No, meille ei vastattu, toivottavasti koska nyt on lauantai. Ei huvittanut lähteä sinne asti, jos siellä ei olekaan mitään ja täältä on helppo lähteä minne vain, joten jäädään nyt viikonlopun yli tänne.

Tämä päivä vietettiin kävelemällä ja kiertelemällä kaupunkia. Ensimmäisenä päädyttiin konttikauppoihin. Todella viehättävä paikka, mutta kallis kuin mikä.

Sieltä mentiin bussilla ostoskeskukseen, sillä ulkona satoi edelleen ja oli mukavaa viettää hetki sisätiloissa. Emme tarvitse mitään tällä hetkellä, joten kävelimme takaisin keskustaan. Matkalla törmäsimme rugbypeliin ja jäimme seuraamaan sitä hetkeksi. Mitään pelistä ymmärtämättä oli se hetken viihdyttävää ja siinä ajassa tehtiin yksi maali, jos oikein ymmärsin ja ainakin kolme tyyppiä tarvitsi lääkintämiestä. Kuten sanoin, viihdyttävää.

Siitä eteenpäin kävelimme kasvitieteellisen puutarhan läpi ja minä näin taas mitä ihanimpia puita.

Ja hassuhattuisia tyyppejä!

Kuten näkyy, täällä on jo syksy, lehdet kellastuvat ja tippuvat ja sää on sateinen.

Puutarhassa näimme myös ensimmäisen opossumin! Se makasi tienlaidassa näytellen todella uskottavasti kuollutta. Mutta eihän ne ikinä oikeasti kuole, ne vain näyttelee. Niin teki tämäkin. Varmasti. Mutta kuulemma niistä saisi oikein lämpimät rukkaset.

Illan vietämme koneella, emmekä aio tehdä mitään. On hiukan univelkaa, joka olisi mukava nukkua pois. Huomenna näemme sitten ehkä toivottavasti eläimiä! Eläviä vieläpä.