Toinen työviikko

Maanantai. Viikko alkoi rennosti oksia karsimalla. Siinä aika kului nopeasti ja ihan huomaamatta. Ainoa homma, jossa olen hyvä ja nopea ja yllättäen myös ainoa työ, josta saa tuntipalkan. Sen jälkeen nosteltiin rautalankavaijereita paikoilleen loppupäivä. Siinä hommassa tulee ihan lämmin, kun juoksee paalulta toiselle. Yritän ottaa urheilun kannalta, että eipä tarvitse salilla mennä juoksemaan matolle riviin kaikkien muiden tyttöjen kanssa, vaan voin keksittyä painoihin. Maanantaina huomattiin myös, että töitä ei lopeteta sateen sattuessa. Siellä me nosteltiin niitä vaijereita paikoilleen ensin tihkusateessa ja lopulta kaatosateessa. Meinasi vähän motivaatio lopahtaa, mutta onneksi pian sen jälkeen lähdettiinkin kotiin. Käytiin illalla salilla, minulla oli vuorossa yläkroppa ja pikkuhiljaa alkaa nousta samat painot kuin ennen lomailua ja siitä olen aika iloinen. A on vaihtanut painot oman kehon painolla tehtäviin liikkeisiin ja se hilluu mitä oudoimmissa asennoissa ja hyppii ja pomppii paikasta toiseen.

Tiistai. Aamu aloitettiin puiden tyviä siistimällä. Edellisellä viikolla meille luvattiin, ettei tuota hommaa tarvitse tehdä yleensä kuin puolipäivää, sillä se on niin rankkaa, mutta ei se ihan pitänyt paikkaansa. Niitä tyviä hinkattiin koko päivä. Laskin, että sain tehtyä 27 riviä. Joka rivillä on noin 100-300 puuta, joten siitä voi jokainen laskea ihan itse, kuinka monta kertaa päivässä saa kumartua/kyykistyä/luhistua. Aurinkoinen ja kaunis sää ei varsinaisesti helpottanut urakkaa. Ja iloksemme kuulimme päivän loputtua, että huomenna uusiks, jee. Töiden jälkeen käytiin vielä salilla tekemässä keskivartalotreeni ja kerrankin venyteltiin kunnolla treenin jälkeen. Jalkapäivät ovat jääneet viimeaikoina tekemättä, kumma kyllä.

Keskiviikko. Sitä samaa puiden silittelyä. Vähän tuntui jo selässä ja jaloissa eikä oikein tiennyt, olisiko kyykännyt vai kumartunut, kun kumpikaan ei tuntunut mukavalta. Sää oli, jos mahdollista, vieläkin lämpimämpi kuin edellisenä päivänä. Vettä ja aurinkorasvaa kului litratolkulla, kun siinä auringossa oltiin vähän reilu kahdeksan tuntia. Olisin melkein valmis heräämään vieläkin aiemmin, jos vaan työt lopetettaisiin viimeistään puolen päivän aikaan. Lämpöä oli lähemmäs 30 astetta eikä tuullut yhtään, ei ihan olla totuttu työskentelemään sellaisissa olosuhteissa. Rankka työ ei haittaa, mutta rankka työ helteessä tuntuu jo vähän liialta. Mutta huomenna taas samaa hommaa ja sääennuste lupaili vieläkin enemmän lämpöasteita.

Torstai. Ei ollutkaan niin kamala päivä kuin alkujaan kuvittelin. Ehkä jotenkin osasi varautua siihen kuumuuteen ja rankkaan hommaan, joten päivä kului ihan mukavasti. Ja toisekseen älysin pukea shortsit. Loppupäivästä löysin jo jonkinsortin korkeamman tietoisuuden asteen ja vain tein töitä miettimättä sen enempää mitään. Kun lakkasi ajattelemasta, että onpa kuuma, kylläpä jalkoihin koskee, eipä selkä taivu enää, osaavatpa valvojat olla epäreiluja, eivät ne asiat enää häirinneet.

Perjantai. Perjantaina saatiin nostella vaijereita koko päivä ja se oli helpotus. Tosin tällä kertaa meillä oli erilaiset paalut, mihin nostaa langat ja se tuotti joskus ongelmia. Myös mäkinen maasto toi omat haasteensa, kun välillä vaijeri oli liian löysällä ja puneutui toistensa ympäri ja välillä se oli niin tiukassa, että hyvä kun sai maasta ylös. Onnistuin lentämään selälleni heti aamusta ja loppupäivästä olkapäihin koski jo aika paljon kaikesta kiskomisesta. Mutta onneksi sää oli pilvinen ja viileä koko päivän enkä yrittänytkään olla kovin nopea, joten melko rentoa puuhaa loppujen lopuksi.

Lauantai. Oltaisiin voitu mennä töihin, mutta ei menty. Ajateltiin pitää ihan vapaa viikonloppu, jotta selät saa toipua rauhassa ja jaksaa taas paremmin ensiviikolla. Ensiviikolla myös ehkä kuvia kaiken selityksen seuraksi, tällä viikolla ei ollut kamera mukana tai jos oli, niin ei muistanut ottaa kuvia. Kaunista siellä on, todella kaunista. 

Ensimmäinen työviikko

Aloitettiin työt torstaina, herättiin vähän viiden jälkeen aamulla, syötiin aamiainen ja mentiin odottamaan kyytiä. Herääminen ei kummakyllä ollut niin vaikeaa kuin olisi voinut kuvitella loman jäljiltä. Yleensä minä en ole kovin iloinen, kun joudun heräämään kesken unien, mutta nyt en ollut edes hirveän äkäinen, vähän epäsosiaalinen ehkä, mutta se oli aika pientä.

Ensimmäisenä työtehtävänä oli nostaa kastelujärjesteltää hiukan ylemmäs. Katselujärjestelmä kuulostaa hienolta, mutta oikeasti se oli vain reikäinen muoviputki, joka oli rautalangalla ja nauloilla nostettu maasta ylös. Homma sujui niin, että minä kuljin edellä ja revin vanhan naulan irti ja merkitsin uuden paikan ja A tuli perässä, nosti rautalangan ja hakkasi uuden naulan paikoilleen. Aika yksinkertaista ja aamu sujuikin mukavasti, kun sää oli pilvinen ja melko viileä.

Jossain vaiheessa päivää vaihdettiin hommia ja voi taivas, että voi pieni ihminen olla huono ja hidas naulaamaan. Tein kyllä parhaani, mutta jotenkin sen letkun ja rautalangan nosto ja ylhäällä pitäminen ja sen lisäksi vielä naulaaminen oli minulle todella vaikeaa. Pikkuhiljaa pääsin jyvälle, että miten sitä kannattaa pitää, mutta olin silti hidas. Aasta sen sijaan kehittyi todella hyvä sen vasaran kanssa ja oltiin jo melko nopeitakin tuossa hommassa. Tietääpähän, kuka meillä tästä lähtien kiinnittää taulut seinille.

Työ muuttui hiukan raskaammaksi, kun aurinko alkoi paistaa. Onneksi oltiin tuntipalkalla ja saatiin pitää lakisääteiset tauot aina silloin tällöin. Ja olin muuten väärässä sen suhteen, että työt loppuisivat aina kolmelta, todella väärässä. Tuolla oltiin viiteen asti, eli tehtiin 10 ja puolen tunnin päivä, josta puoli tuntia kului palkattomaan lounastuntiin. Työ oli helppoa, mutta loppupäivästä selkä alkoi ilmoitella itsestään. Jouduttiin kumartumaan jokaisen naulan kohdalla ja kymmeneen tuntiin niitä nauloja mahtui aika paljon. Yritin kyykistyä aina kun se oli mahdollista, mutta varsinkin naulaaminen ja sen naulan pois repiminen oli lähes mahdotonta siitä asennosta.

Selvittiin kuitenkin päivästä ihan hyvin ja sen jälkeen suunnistettiin salille. Vuorossa oli keskivartalotreeni ja sen jälkeen venyteltiin kunnolla, varsinkin alaselkä. Salilla on ihana foam rolleri eli jonkinlaista todella kovaa vaahtomuovia oleva rulla, jonka päällä tai jota vasten voi sitten lihaksiaan rullailla. Ja se toimii, koskee todella paljon, mutta toimii. Kummallakaan ei ollut alaselkä seuraavana päivänä jumissa. Haluan tuollaisen rullan sitten joskus, kun meillä on oma koti.

Perjantaina lähdettiin taas samaan aikaan töihin, mutta nyt tehtiin eri hommaa. Meidän piti nostaa tukivaijereita, joihin viiniköynnösten oksat nojaavat. Köynnösten pitää kasvaa nätisti ylöspäin eikä sivuille, en tiedä miksi, mutta siksi niiden sivuilla menee yleensä kaksi vaijeria.

Homma oli aika helppoa, sillä vaijereille oli valmiit naulat, eikä tarvinnut muuta kuin tarkistaa, ettei katkonut kovin montaa oksaa mennessään. Tai yleensä oli naulat, jos ei ollut, niin sen sai jättää välistä. Hommasta teki inhottavaa se seikka, että siitä maksettiin urakkapalkka, eli saadaan rahaa per kasvi, joka tuetaan. Ja vaikka homma ei sinänsä vaikeaa olekaan, en minä ainakaan ole kovin nopea siinä vielä.

Vaijereita nosteltiin noin puolipäivää ja sen jälkeen päästinkiin rapsuttelemaan puiden tyviä. Meidän piti kyykistyä jokaisen puun kohdalle ja hangata käsillä sen runkoa, että kaikki pienet oksanalut kuluisivat pois. Ei sinänsä taas rankka homma, mutta siitäkin maksetaan urakkapalkka ja se käy lopulta aika kivuliaaksi selälle ja polville. Ja kesti vähän aikaa tajuta, että mitä tässä haetaan takaa ja saada kaikki ne pienimmätkin oksat kokonaan pois. Mutta tuosta työstä pitäisi saada ainakin minimipalkka, vaikka ei oltaisikaan riittävän nopeita, joten en ottanut turhia paineita.

 Töistä päästiin neljän aikoihin, mutta tällä kertaa ei saatu virallisia taukoja. Taukoja sai pitää aina kun huvittaa, mutta koska työstä maksetaan sen mukaan mitä tekee, ei niitä taukoja tule pidettyä. Töiden jälkeen käytiin kaupassa, tehtiin ruoka ja katsottiin jakso Star Trekiä ja sen jälkeen uni tulikin hyvin nopeasti.

Jouluun asti tehdään töitä kuusi päivää viikossa, mutta ilmeisesti lauantaisin ei ole pakko ilmaantua paikalle, jos ei halua. No me päätettiin ilmaantua, sillä lauantai on kuitenkin vain puolikas päivä, kun ei meidän valvojakaan halua tuhlata koko päiväänsä siellä. Herätys oli normaaliin aikaan ja siihen alkaa jo tottua. Aamu nosteltiin taas vaijereita ylemmäs ja pikkuhiljaa siinä kehittyy nopeammaksi, ei silti läheskään yhtä nopeaksi kuin nopeimmat työntekijät, mutta kuitenkin. Päivä oli todella kuuma ja olin erittäin onnellinen hassusta hatustani, joka suojaa päätä auringolta. Tottakai teen töitä pitkissä housuissa ja pitkähihaisessa, sillä en jaksa läträtä aurinkorasvan kanssa niin paljon kuin tämän ihon kanssa pitäisi. Siksi viimeisten rautalankojen kohdalla hiki valui ihan noroina niskassa ja selässä eikä ollut enää kovin mukavaa.

Sen jälkeen saatinkiin huomattavasti helpompi homma: oksien harventaminen. Köynnökset kasvattavat oksansa rautalankaa pitkin vaakatasoon ja jokaisen oksan alta piti katkoa pienet oksan alut pois. Se oli todella rentoa puuhaa, sillä sai vain kulkea aina rivin kerrallaan ja silitellä oksia samalla mennessään ja välillä katkoa ne ylimääräiset pois. Tällä kertaa ainakin se oli tuntipalkallista puuhaa, mutta oltiin niin hitaita, että valvoja sanoi jo ensimmäisen rivin jälkeen, että lähdetään kotiin ja jäteään tämä homma maanantaiksi.

Kello oli vasta kaksitoista, kun päästiin jo pois töistä, joten loppupäivä tuntui todella pitkältä eikä oikein tiennyt, mitä olisi kaikella vapaa-ajallaan tehnyt. Salin lisäksi tietty.

Viimeiset lomakuvat

Kaikki kuvat eivät aina syystä tai toisesta päädy tänne blogin puolelle, mutta tässäpä vielä muutama lomakuva, jotka mielestäni ansaitsevat tulla nähdyiksi. Loma on nyt virallisesti ohi, joten oli mukava itsekin muistella vielä hetki, missä kaikkialla kävimme, mitä kaikkea teimme ja koimme. 

Rankkaa oleilua Hokitikassa

Hokitikan kellotorni

A päätti kokeilla uutta hienoa hiustyyliä Nelsonissa

Hokitikan vaelluksella

Tärähtäneet tapit Puzzle Worldissä

Törmäsimme tähän ulkoilijaan Wanakassa

Rautavuorella tuuli melko paljon

Paloautokulkue Queenstownissa

Minä taas älykkäänä jossain

Kaksi kakaijaa tuli moikkaamaan meitä vielä viimeisenä iltana Obanissa

Näköala Oamarun hostellin ikkunasta, jostain syystä tykästyin noihin kattoihin 

Uusi koti ja työ

Tiistaina vaihdettiin hostellia, sillä ensimmäisessä ei ollut enää tilaa meille. Raahauduttiin laukkujen kanssa aamusta kaupungin toiselle puolelle uuteen hostelliin. Tämä on samantapainen leirintäalue kuin missä asuimme Ashburtonissa pari ensimmäistä viikkoa, joskin ehkä hitusen viihtyisämpi ja huomattavasti halvempi. Suihkut, vessat ja keittiö ovat taas eri rakennuksissa ja me asumme pienessä kopissa, mutta ei se mitään, kyllä tätä hetken kestää. Ja nyt kun päätimme jäädä tänne pidemmäksi aikaa, purimme matkalaukkujen sisällön kaappeihin ja se on aina luksusta, kun ei tarvitse joka aamu etsiä sukkia jostain matkalaukun kätköistä. Saimme hostellilta myös yhteystietoja viinitiloille, jotka mahdollisesti etsivät työntekijöitä, joten toivotaan parasta.

Hostellilta saa kävellä lähinpään ruokakauppaan kaupungin toiselle laidalle, mutta sali on ihan nurkan takana ja olemmekin käyneet siellä jo pari kertaa ja nyt on jalat jumissa. Sali on taas samaa ketjua kuin Ashburtonin sali, joten laitteet ovat aikalailla tutut ja voimme käyttää salia ihan vapaasti, kunhan maksamme kuukausimaksun. Täältä puuttuu Dunedinin video-ohjatut treenit, mutta ehkä me selviämme ilmankin. Salilla on todella mukavaa porukkaa ja ammattitaitoinen henkilökunta ja A varsinkin sosiaalisoituu ihmisten kanssa (minä puhisen yleensä keskenäni ja pidän yllä kuvaa epäsosiaalisista suomalaisista). Törmäsimme salilla itseasiassa Simoniin, johon tutustuimme kauan sitten Hastingisissä omenoita poimiessa. Ei voinut kuin nauraa, että on se pieni maailma.

Päivät kuluvat aikalailla töitä etsien, salilla ja Star Trekin parissa, perushuttua. Hostellilla ei ole ilmaista nettiä, joten en tiedä, miten usein nyt pääsen päivittämään blogia. Yritämme tällä hetkellä elää mahdollisimman säästeliäästi, että olisi varaa lomailla myöhemmin, joten ensimmäisenä karsiutuvat kaikki ylimääräiset luksukset, kuten netti. Salista ei tingitä, melkein mistä tahansa muusta voi säästää, mutta salille on päästävä. Tai hedelmistä, muuten voimme syödä vähän huonomminkin (eli minä voin jättää suklaan ja kokiksen pois ruokavaliostani), kunhan voimme silloin tällöin (joka päivä) herkutella erilaisilla hedelmillä. Löysimmekin tästä läheltä mukavan vihannes/hedelmäkaupan, jossa on paikallisia tuotteita edullisesti. Ostettiin omenoita ja kiivejä ja rumia hedelmiä useammaksi päiväksi vain viidellä dollarilla.

Rumia hedelmiä

Keskiviikkona heräsimme aikaisin ja menimme tien laitaan odottamaan töihin lähteviä ihmisiä ja kyselemään, olisiko meillekin töitä. Ehkä vähän kaukaa haettua, mutta tuotti kuitenkin tulosta ja saatiin lopulta töitä. Käytiin toimistolla täyttämässä paperit ja huomenna aamulla klo 06.00 pitää olla odottamassa kyytiä viinitilalle. En tiedä tarkemmin, millaista työ tulee olemaan, mutta varmasti fyysistä ja auringossa raskasta. Työt alkavat kuudelta ja loppuvat kolmen aikoihin, joten sen jälkeen on vielä aikaa tehdä jotain, eikä koko elämä kulu töissä. Ja luultavasti meidän ilta kuluu salilla, sillä en usko, että löytyy niin rankkaa työtä, ettemmekö jaksaisi raahautua kuntoilemaan. Tosin tällä hetkellä toivon, että olisin jättänyt jalkatreenin myöhemmäksi, sillä käveleminen ja kyykistyminen on todella kivualiasta ja hankalaa.

Töiden kunniaksi ostettiin hienot työhatut ja mansikoita ja varmaan löhötään vain loppupäivä, jotta jaksetaan opetella taas uusi työ huomenna. Töistä kuulette lisää sitten ehkä viikon päästä, kunhan pääsen taas nettiin ja osaan kertoakin jotain.

Blenheim

Blenheimiin lähdimme lauantaina heti aamusta ja matkaan kului koko päivä, olimme perillä illalla vähän ennen yhdeksää. Tosin saimme odotella Christchurchissa kolmisen tuntia jatkoyhteyttä, joten onneksi ei ihan koko päivää tarvinnut istua linja-autossa.

Matka sujui hyvin, minä katselin maisemia ja nukuin osan matkaa, A luki kirjansa (taas) loppuun ja kirjoitteli sen jälkeen blogiaan. Tosin minä heräsin virkeänä juuri silloin, kun A yritti kirjoittaa ja tökin koko ajan, että kato sinäkin ulos. Olen ihanaa matkaseuraa. Ja näin hylkeitä! Paljon hylkeitä. Ja niiden bongaaminen liikkuvasta autosta on jo ihan hyvin, sillä ne ovat se ruskeanharmaa karvakasa ruskeanharmaiden kivikasojen keskellä.

Blenheimiin saavuimme tosiaan illalla ja suunnistimme suoraan hostellille, joka varattiin onneksi etukäteen (täällä on niin paljon työnetsijöitä tällä hetkellä, että kaikki hostellit tuntuvat olevan täynnä). Emme löytäneet hostelleja ihan keskustasta, joten saimme taas kävellä laukkujen kanssa ihan hyvän matkaa. Yöllä näytti siltä, että hostelli on teollisuusalueen keskellä, mutta aamulla ihanassa auringonpaisteessa, huomattiinkin olevamme ihan joen rannassa. Ainiin, mainitsinko, että täällä paistoi aurinko? Todella lämpimästi ja tuli ihan hiki aamukahvia juodessa ulkosalla. Kamalaa.

Iltapäivällä käytiin kajakoimassa, koska sää oli niin ihana, joki oli ihan vieressä ja saatiin kajakit lainaan hostellilta ilmaiseksi. Yleensä niistä joutuu pulittamaan tuntivuokraa, joten oli aika luksusta, kun ne sai käyttöönsä ihan vapaasti. A on tottuneempi liikkumaan tuollaisilla kuin minä, mutta jotenkin räpistelin perässä. En ottanut kameraa mukaan, sillä kun yhdistää kajakin kiikkeryyden minun surkeaan tasapainooni ja tunnettuun koordinaatiokykyyni, oli ihme, että selvisin kuivin jaloin reissusta. Ei sillä, oli niin ihanan lämmin, että olisi melkein voinut uida, mutta jokiranta ei suoranaisesti houkutellut siihen kaikkine pohjavesikasveineen. Vesi oli todella kirkasta ja pohjaan näki lähes koko ajan ja siellä lillui jos minkämoista kasvia.

Kajakointi oli kivaa, siinä sai aurinkoa ja olkapäät ihan kivaa treeniä. Enkä edes palanut. Melkein odotin, että jokin kohta minusta kärähtäisi niinkuin yleensä ylenpalttisesta aurinkorasvailusta huolimatta, mutta ei. Illemmalla käytiin vielä jäätelöllä ja sitten istuttiin terassilla nauttimassa ilta-auringosta ja lintujen laulusta. Käy ihan lomailusta tämä.

Etsimistä

Pari viimeistä päivää Oamarussa kuluivat töitä etsien. Etsimistä hiukan hankaloitti se, ettei kummankaan kone halunnut yhdistää hostellin nettiin vaan jouduimme aina lähtemään jonnekin muualle kuluttamaan ilmaista nettiä. Päädyimme I-sitelle, koska se oli kaikkein lähinpänä. Mutta koska siellä konetta ei saanut seinään, otimme minun miniläppärin mukaan, sillä siinä riittää akku aika pitkäksi aikaa. Tämä minun kone on tosin niin älyttömän hidas, että yhden ainoan hakemuksen lähettäminen saattoi kestää sen kolme tuntia (mikä on noin puolet akun kestosta). Joten eipä hirveästi ollut motivaatiota etsiä kaikkea mahdollista kaikista mahdollisista paikoista.

Sen lisäksi etsimme töitä tottakai myös kävellen ja pian meillä olikin hirveä kasa hakemuksia täytettävänä. Eräälle tehtaalle saimme kävellä aika matkan, autolla se olisi mennyt alle kymmeneen minuuttiin, mutta kävellen helteessä matkaan kului huomattavasti enemmän aikaa. Paluumatkan kävelin suosiolla ilman kenkiä, kun nuo minun täydelliset kengät ovat ruenneet epätäydellisiksi ja hiertävät. Ja olen muutenkin kävellyt ne jo puhki. Huoh. Kaipaan armeijamaihareitani, sillä vaikka ne painavatkin älyttömästi, ne eivät sentään hajoa hyötyhyviään parissa kuukaudessa.

Töiden etsimisen lisäksi varattiin paluulennot Suomeen. Meillä on onneksi valmiiksi maksetut paluuliput, mutta ne oli varattu jostain syystä joulukuun alkuun, enkä halua vielä silloin kotiin. Meille kerrottiin, että voisimme itse vaihtaa lentopäivämäärää ja kuvittelin jotenkin sen olevan helppoa, että menen vain nettiin ja hoidan asian nopeasti alta pois. No ei se ihan niin helppoa ollut, sillä tulemme lentämään ainakin kolmella eri lentoyhtiöllä. Ensimmäisen lentoyhtiön nettisivut sanoivat, että pitää soittaa heidän toimistoon ja toimistosta sanoivat, etteivät he voi hoitaa meidän lentoja, että soittakaan jonnekin muualle. Yritimme ottaa yhteyttä myös matkanjärjestäjään ja soitimme Aucklandin toimistoon, mutta he eivät kuulemma hoida lentoja ollenkaan. Onneksi saimme lopulta yhteyttä Quantasin virkailijaan, joka olikin jo paljon ystävällisempi ja muutti kaikki meidän lennot ja pahoitteli vielä, että siinä kesti niin kovin kauan. Ja vaikka se söikin yllättävän ison osan budjettia ja aikaa, nyt on lentoliput varattu. Lento lähtee Aucklandista 9. helmikuuta ja on perillä Helsingissä 10. päivä. Vähän jännittää jo.

Kummallinen Oamaru

Viimeinen kokonainen päivä Dunedinissa kulutettiin tehokkaasti etsien töitä ja saleilemalla. Salilla kokeiltiin tällä kertaa pidempää video-ohjattua treeniä, noin 45 minuutin voimapilatesta. Sinänsä huono idea, sillä treeni keskittyi lähinnä vatsaan ja kylkiin ja juuri edellisenä päivänä tehtiin keskivartalotreeni, joten poltti aika paljon eikä tarvinnut edes tehdä kaikkein vaikeimmalla tavalla tai lisäpainojen kanssa. Mutta löytyipä taas uusia liikkeitä, jotka lisään omaan treeniini, joten ehkä vielä joskus saan ne vatsalihakset treenattua itselleni.

Töitä etsittiin, mutta ei löydetty ainakaan vielä mitään. Saatiin seuraavalle aamulle aika työkkäritapaamiseen, joten sentään jotain. Illalla lautapelailtiin hostellilla ihmisten kanssa. Hostellin pitäjä osoittautui innokkaaksi lautapelailijaksi ja hän toi Small Worldin, jota sitten pelattiin kuudella hengellä. Peliä ei ole tarkoitettu ihan niin monelle ja koska puolet eivät olleet ikinä pelanneet kyseistä peliä, se vähän venähti, mutta ei kovin mahdottomaksi. Ai ja minä voitin, vaikka A yrittikin usuttaa jokaisen pelaajan minun otusten kimppuun... Mutta ilta meni todella rattoisasti ja samalla tutustui kivoihin ihmisiin, lähinnä saksalaisiin (ne on oikeasti kaikkialla ja niitä on paljon).

Aamulla herättiin aikaisin ja mentiin paikalliseen työkkäriin. Oikeastaan siitä ei ollut kovin suurta hyötyä, sillä työkkärin nainen voi etsiä töitä meille vain Dunedinin alueelta ja me olimme juuri lähdössä. Hänkin sanoi, että parhaimman tuloksen saa, kun etsitään itse. Mutta koska nyt ollaan kirjoilla tuolla, saadaan haettua töitä yhdeltä uudelta nettisivulta, joten ei täysin turhaa sitten kuitenkaan.

Sen jälkeen etsiskeltiin vielä töitä, kulutettiin hostellin nettiä ja käytiin myöhäisellä aamiaisella. Puolen päivän aikaan piti lähteä raahautumaan linja-autolle. Yleensä bussit pysähtyvät lähellä I-sitea eli keskustassa, mutta tämä lähti jostain korvesta, minne piti raahautua laukkujen kanssa. Alkumatka meni ihan hyvin, eikä onneksi ollut kovin kiire, joten pysähdeltiin välillä ja silloin tällöin vaihdettiin laukkuja. Edelleen tuo minun minilaukku on kätevä, kun se kulkee niillä neljällä pyörällä ja varsinkin jos mennään alamäkeen, niin sille ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään. Oltiin jo reilusti yli puolen välin, kun eräs nainen pysähtyi ja kyseli, että minne ollaan matkalla ja sen jälkeen tarjosi kyytiä sinne. Mutta koska oltiin jo aika lähellä kieltäydyimme todella ystävällisestä tarjouksesta ja jatkoimme raahautumistamme. Kunnes sitten Aan matkalaukun kahva hajosi. Laukku on sellainen todella iso ja harmaa, jossa on pari pyörää vain toisessa päässä ja toisessa on kahva, mistä sitä voi raahata perässään. Nyt se kahva sitten päätti lähteä irti toisesta reunastaan, joten sen vetäminen muuttui asteen verran vaikeammaksi.

Tehtiin sitten niin, että minä otin Aan repun, missä siis kulkee kaiken muun lisäksi myös komentokeskus, oman reppuni ja matkalaukkuni lisäksi ja A kantoi oman laukkunsa. Siis ilmassa. Noin 40 kiloa. Vastaantulijat olivat ihania, kun eivät oikein tienneet, että miten olisivat suhtautuneet meihin ja suurin osa jo katseli hyvin säälivästi, kunnes repesivät nauruun, kun hymyilin heille leveästi kaikkien kantamusteni alta. Oltiin varmasti todella huvittava näky, mutta päästiin lopulta linja-autolle ja saatoimme istua pariksi tunniksi.

Matkasimme Oamaruun, joka sijaitsee Dunedinista pohjoiseen. Oamarussa etsimme ensimmäisenä majoituspaikan, joka ei ollut halvimmasta päästä, mutta ihan siedettävä. Sen jälkeen lähdimme tutustumaan itse kaupunkiin. Oamaru on hassu sekoitus vanhoja kauniita rakennuksia ja kaikenlaisia kummallisuuksia.

Päädyimme Steampunk - öö - museoon? paikkaan? No jotain. Siellä oli kaikenlaista hienoa ja pelottavaakin härpäkettä ja kuvat ehkä kertovat enemmän ja paremmin kuin minä. Minulle tulee steampunkista mieleen vain sellaiset hassut lentäjäkakkulat otsalla, mutta näköjään se on paljon muutakin. Sivistävää.

Sen jälkeen löydettiin mielenkiintoinen galleria, jossa sai ottaa kuvia, mutta teoksia ei saanut valietettavasti kuvata kovin läheltä. Kauniita ja kummallisia yksityiskohtia olisi ollut vaikka kuinka, mutta en kehdannut räpsiä kuvia ihan kaikesta.

Sitten löydettiin pieni ostoskatu erään talon yläkerrasta. Valitettavasti liikkeet olivat kiinni, joten päädyimme vain ikkunaostoksille ja minä löysin muun muassa aivan ihania koruja. Todella hauska paikka, joka on valitettavasti auki vain sunnuntaisin, joten voi olla, ettemme ehdi sinne ostoksille.

Kello alkoi olla jo sen verran, että muutkin kaupat sulkeutuivat ja meillä alkoi olla nälkä, joten suunnistimme ruokakauppaan. Hostellilla kokattiin ja höpistiin ihmisten kanssa. Tai A höpisi ihmisten kanssa ja minä katselin, mitä kaikkea täällä voisi tehdä. Löysinkin seinältä mainoksen paikallisesta kiipeilyseinästä ja menin erehdyksissä mainistemaan Aalle asiasta. Vuoroja oli kahtena päivänä viikossa (tiistaisin ja torstaisin) ja tänään sattui olemaan juuri tiistai ja vuoro alkoi vieläpä melko myöhään illalla. Päätettiin sitten lähteä kiipeilemään, vaikka minua laiskottikin ihan pöljänä ja takana oli aika monta päivää salitreeniä.

Syönnin jälkeen oli aikaa löhöillä ja katsella Star Trekiä ennen kuin lähdettiin kiipeämään. Sinne oli aika pitkä matka, mutta ripeällä kävelytahdilla ja minun kartanlukutaidoilla pääsimme perille ajoissa. Minun motivaationi oli tosiaan aika nollissa, mutta ajattelin, että samapa tuo. Ja hyvä, että lähdettiin, sillä siellä oli tosi kivaa. Ihmiset olivat todella mukavia ja neuvoivat, mitä reittejä meidän kannattaa kiipeillä. Suomessa en ikinä edes tiennyt, miten helppoja reittejä kiipesin, joten en ole tottunut minkäänlaisiin vaikeusasteisiin. Yleensä reitin joko pääsi tai ei päässyt ja se riitti. Täällä olen kuitenkin jotekuten jo tottunut paikallisiin vaikeusmerkintöihin, joten osasin suunnilleen sanoa, millaisia reittejä haluaisin kiivetä, mikä on tietysti ihan eri asia kuin mitä kykenen kiipeämään.

Muutenkin porukka oli mukavaa ja rentoa, samoin seinät. Tai no, ei kyllä. Seinät olivat hirveitä. Kiipesin pari helppoa, kivaa reittiä ja sitten alkoikin vaikeus. Olin heittämällä lyhyin ihminen paikanpäällä, joten reitit olivat aika haastavia ja sain aika usein kurkotella ihan tosissani. Salitreenin (vähäisen venyttelyn) vaikutukset huomasi, kun jalka ei enää noussutkaan niin korkealle kuin ennen ja oman lisähaasteensa toi, kun unohdin leikata kynnet. Mutta mielestäni kiipesin ihan hyvin, kaiken huomioon ottaen ja minulla oli hauskaa ja oikeastaan ainoa huono puoli kiipeilyssä oli se, että vuoro kesti vain puolitoista tuntia. Ollaan totuttu kuitenkin siihen kolmen tunnin kiipeilyyn, joten aloin vasta harkita lyhyttä taukoa, kun muut tekivät jo lähtöä.

Oli niin kivaa, että jos jäädään tänne pidemmäksi aikaa, käydään varmasti uudestaankin. Huomenna on varmasti jokapaikka jumissa ja sormiin koskee ihan pöljänä, mutta ei se mitään, oli se sen arvoista.

Arkea ja juhlaa

Jäätiin Dunediniin pidemmäksi aikaa kuin alunperin suunniteltiin, joten ollaan oikeastaan vain oltu tekemättä sen suurempia pari päivää. Enimmäkseen ollaan etsitty töitä ja käyty salilla, kun kerrankin on mahdollisuus. Joka paikka on ihan jumissa, mutta ei se mitään, jalkatreenin jälkeen kaikkien portaiden ja alamäkien kulkeminen oli yhtä tuskaa, mutta tietääpä tehneensä. Oikein mukavaa.

Sunnuntaina meidän ensitapaamisesta tuli kuluneeksi seitsemän vuotta ja juhlisettiin sitä markkinoilla, pelailemalla Blood Bowlia, saleilemalla ja käymällä ulkona syömässä jossain muualla kuin mäkkärissä.

Aamulla lähdettiin läheisille markkinoille, jotka järjestetään joka sunnuntai Stadionilla. Stadionin löysimme kyllä helposti, mutta sisäänpääsy olikin hankalampaa ja saimme kävellä tovin rakennusta ympäri. Lopulta markkinat olivat aika pienet, muutama korumyyjä, joitain ruokakojuja ja kaikenlaista krääsää. Olisin voinut ostaa parikin maailman suloisinta pehmolelua, mutta tyydyin ihastelemaan (halimaan) niitä siellä. Pyöriskeltiin siellä ja jutusteltiin ihmisten kanssa, maisteltiin churroja, joitain hassuja leipiä ja juustoja, joista sitten yksi palanen lähti mukaankin.

Blood Bowl sujui hyvin, kiitos kysymästä. Voitin. Pelattiin minun örkit vastaan Aan Khemrit ja vaikka ne pieksivät meikän joukkueen maihin lähes koko ajan ja pelasin aika pian alivoimalla, voitin silti. En tehnyt kuin kaksi maalia, mutta sepä riitti ja hienoja maaleja ne olivatkin. Ensimmäisen takia minun Staalon (trolli) piti dodgettaa pois vihollisen vierestä ja sen jälkeen heittää Tunad (goblin) vihollisen maaliviivan lähelle, josta Tunad sitten juoksi maaliin, puhumattakaan, että ennen kaikkea tuota, minun piti saada pallo ylös maasta ja viedä se Tunadille, mikä ei örkeiltä ole niin kovin helppoa. Ja toinen maali tuli ihan toisen puoliajan lopulla, kun jotenkin ihmeen kumman kaupalla Tunad pääsi läpi khemrimuurista. Sinänsä huvittavaa, että minun örkkijoukkueen tähtipelaaja on goblin, mutta se on kyllä paikkansa ansainnut. Ja ostin myös uuden blitzerin itselleni, kun tuntuu, ettei noiden khemrien kanssa oikein tahdo tuossa nujakoinnissa pärjätä. Ja kaiken lisäksi Staalo, minun rakas trolli, sai levelin! Ah, hyvä peli, vaikka Nuffle hylkäsikin ja noppatuuri oli väliin aika huono.

Pelin jälkeen lähdettiin salille, vaikka jalat ja kädet oli valmiiksi ihan jumissa. Tehtiin normi keskivartalotreeni ja sen lisäksi vielä lyhyt video-ohjattu treeni. Tuolla on siis erilaisia treeniohjelmia videolla, joten jos haluaa osallistua ryhmäliikuntatunnille, sen kun laittaa videon pyörimään ja tekee, aika kätevää. Oltiin kylläkin kahdestaan, että ei se kovin ryhmäliikuntaa ollut, mutta olipa joku opastamassa ja rääkkäämässä. Tykkäsin.

Illalla käytiin tosiaan vielä syömässä paikallisessa irkkupubissa hyvät pihvit ja juomassa aika kallista viiniä ja sen jälkeen palauduttiin hostellille katsomaan Star Trekiä.

Aika täydellinen vuosipäivä <3

Dunedin

Keskiviikkoaamuna lähdimme lautalla kohti Invercargilliä ja siellä ehdimme juuri ostaa liput puolentunnin päästä Dunediniin lähtevään linja-autoon. Dunediniin matka kesti nelisen tuntia, joista taisin torkkua suuren osan. Perille saavuimme iltapäivästä ja meitä tervehti mitä ihanin auringonpaiste. Ensimmäisenä etsiskelimme yöpymispaikan ja ruokaa. Dunedin on meille jo melko tuttu kaupunki, joten keskustassa liikkuminen oli helppoa. Loppupäivän kulutimme oikeastaan vain oleskelemalla ja pohtimalla, että mitä tehtäisiin täällä ollessa.

Torstaina lähdimme ensimmäisenä valtavaan kierrätyskauppaan, jonka löysimme viime käynnillä. Se on kaksikerroksinen ja kaikki vaatteet on värikoodattu, joten jos etsii jotain tiettyä, sen luultavasti löytää helposti. Jos taas vain katselee ja ihmettelee, antavat värit jonkinmoista suuntaa. Minulla oli hakusessa huivi, urheiluhousut ja villatakki (vanha alkaa puristaa hihoista) ja kiitos Aan muistutuksen tajusin katsella myös lenkkareita ( vanhojen lenkkareiden pohja pysyy paikallaan vain koska siihen on kiilautunut niin paljon pikkukiviä). Löysinkin lopulta itselleni kivan huivin ja täydellisen ihanat urheiluhousut ja kummakyllä myös lenkkarit. Ja kaikki sen verran halvalla, että vanhat lenkkarit voin heittää roskiin. Villatakkia en löytänyt, mutta eipä ole ihmekään, kun minulla on ehkä vähän liian suuret vaatimukset sen suhteen (odotan jo innolla, että pääsen Suomeen ja ompelukoneen ääreen). Aakin löysi muuten itselleen Blood Bowl-pelipaidan, vaikka yleensä hän ei jaa minun suurta kiintymystäni kierrätyskauppoihin.

Sieltä suunnistimme suklaatehtaalle.

Tehtaalle järjestetään opastettuja kierroksia ja vaikka se oli aika kallis enkä oikein tiennyt, mitä odottaa, hankimme liput. Olimmekin ainoat siellä juuri siihen aikaan, joten saimme oman yksityiskierroksen, aika siistiä. Valitettavasti kierroksella ei saanut kuvata.

Opimme aikalailla kaiken aina suklaan valmistuksesta sen pakkaamiseen ja saimme paljon maistiaisia matkalla. Viimeisenä saimme sulaa suklaata ja kone sylki aina kuusi shottia kerralla, joten jouduimme syömään sitten kolme per nenä (voi harmi!) Lopuksi lähdimme vielä kaupan kautta, joten nyt on taas hetkeksi suklaata mukana. Ja Seelantilainen suklaa on muuten oikeasti hyvää.

Kävimme viemässä ostokset kämpille ja suunnistimme museolle. En taas ollut ottanut selvää, että mitä kaikkea siellä on, mutta eihän se mitään. Museo on ilmainen, joten ei tarvinnut stressata budjettia.

Hieno vene ja kuvandaali.

Oikeasti suurin osa minun ottamista kuvista on juuri tuollaisia, niissä näkyy Aan olkapää tai selkä tai naama, eikä vika ole aina yksin minussa. Museossa oli paljon maori-juttuja, paljon muita epämääräisiä juttuja kuten solmuja ja vauvavalaan luuanko.

Sitten ihan viimeisenä päästiin katselemaan perhosia, sinne piti jo maksaa 10 dollarin sisäänpääsy. Huoneessa oli todella lämmin ja kostea ilma ja paljon paljon perhosia, olisin voinut jäädä sinne loppupäiväksi ongelmitta.

Perhoset lentelivät huolettomasti siellä sun täällä ja viihtyivät varsinkin ylimmässä kerroksessa, sillä siellä oli kaikken lämpimin (jotenkin voin samaistua). Välillä niitä sai ihan väistellä, kun ne lensivät niin huolimattomasti ja sitten ne laskeutuivatkin kädelle, tai olkapäälle tai paidalle ja sen jälkeen en uskaltanut hengittääkään, etteivät ne lähtisi pois. Ja opas vielä sanoi, että sitten kun haluat sen pois, niin sen kun ravistelet, se osaa kyllä lentää, ei se välitä. Minä välitän, enkä halua että se lähtee pois. Ikinä.

Siellä oli myös muutamia sieviä lintuja ja hämähäkkejä, mutta jotenkin ne eivät nyt kiehtoneet niin paljon.

Olisin tosiaan voinut viettää tuolla koko päivän, mutta valitettavasti museo oli sulkeutumassa, joten jouduimme lähtemään. Ulos mennessä viihdyimme vielä hetken lasten tiedepuolella leikkimässä ennen kuin meidät heitettiin pihalle.

Menimme hostellille syömään ja löhöämään hetkeksi ja illalla kävimme vielä salilla. Täällä on saman ketjun sali kuin Ashburtonissakin, joten ei tarvitse maksaa ylimääräistä. Oli ihana käydä salilla pitkästä aikaa ihan kunnolla, vaikka kunto onkin rapistunut tässä kuukaudessa aika paljon. Leuanvedot menivät vielä jotenkin, samoin penkki ja siitä olen ylpeä, mutta punnerrukset olivat yhtä tuskaa enkä tajua, miten olen silloin joskus jaksnut tehdä niitä niinkin paljon. Huoh, tuntuu että olen taas lähtöruudussa.