Omatoimisuus palkitaan

Viime viikko kulutettiin lähinnä pyöritellen peukaloita eikä tehty oikeastaan mitään fiksua. Siitä kertoo se, että meikän päivien kohokohtia oli muun muassa se, kun sain leikkiä kulkukissan kanssa ja kun A kolautti läppärin seinään eikä läppärille käynyt kuinkaan, mutta seinään jäi kolo. Hulvatonta.

Saavuimme Ashburtoniin viikko sitten maanantaina. Soitimme vielä Christchurchistä, että onhan täällä varmasti töitä ja vastaus oli, että kyllä jotain aina löytyy, joten uskalsimme matkata hyvillä mielin. Majapaikaksi löytyi ylikallis leirintäalue, täällä kun ei tunneta reppureissaajien hostelleja. Maksamme pienenpienestä huoneesta, erillisestä keittiöstä ja jääkylmästä suihkusta enemmän kuin Suomessa mistään asunnosta tähän mennessä, joten toiveissa oli löytää hiukan halvempi majoitusvaihtoehto.

Asunnon etsinnän ja töiden odottelun lisäksi kulutimme aikaa tutustuen Ashburtoniin. Siihen ei kyllä kovin kauaa mennyt, sen verran pieni paikka tämä on, mutta siitä kätevä että kaikki on kävelymatkan päässä. Aloimme olla epäluuloisia siinä vaiheessa, kun töistä ei kuulunut loppuviikkoon mennessä. Soitimme toimistoon tai vierailimme siellä lähes joka päivä ja vastaus oli aina sama: töitä ei ole ja soitamme teille päin sitten kun jotain löytyy. Töiden viivästyminen ei edes haittaisi, jos ei olisi minkäänlaista aikarajaa, vaan voisimme työskennellä miten kauan tahansa siitä lähtien kunhan työt alkaisivat. Siinä saisi kuitenkin tienattua niiden työttömien viikkoen menot takaisin ja ylimääräistäkin. Nyt on kuitenkin suunnitelmissa lähteä takaisin Aucklandiin noin kuukauden päästä, joten työaika on aika rajattu ja rahat sen verran vähissä, että meinaa epätoivo iskeä.

Lauantaina löysimme vihdoin paremman asunnon ja olimme jo innoissamme muuttamassa sinne jo viikonloppuna, kun tajusimme että meidän pitää antaa viikon varoitus ennen kuin muutamme. Viikon! Voi taju, että meinas mennä hermo, ymmärrän että viikon varoitus annetaan silloin kun asutaan vuokralla, mutta että leirintäalueellakin! Onneksi uusi vuokraisäntä suostui odottamaan viikon ennenkuin muutamme ja suostui vielä alentamaan hiukan vuokraa, kunhan siivoamme useammin kuin muut. Asunnosta enemmän kunhan muutamme sinne.

Alkuviikosta kyllästyimme odottamaan töitä ja lähdimme aamiaisen jälkeen erään kanssaleiriläisen kanssa kyselemään paikalliselta rakennusfirmalta, että tarvittaisiinkohan siellä työntekijöitä. Minun -ja varmaan kaikkien muidenkin- ennakko-oletus oli, että A luultavasti saa töitä, mutta minulle vain nauretaan päin naamaa, että hahah mee kotiin kasvamaan. Herra työnjohtaja lupasi soittaa meille vielä samana päivänä, joten odotukset eivät olleet kovin korkealla, että enää kuulemme koko työpaikasta mitään. Mutta, melkein samalla hetkellä, kun pääsimme ylikalliiseen pikkuloukkoomme, Aan puhelin soi ja meille luvattiin töitä jo samalle päivälle. Ja kyllä, meille molemmille. Ei A ole turhaan niitä koulujaan käynyt tai sitten se on vaan luonnonlahjakkuus, kun saa suostuteltua minut töihin rakennustyömaalle.

Meillä oli pari tuntia aikaa enne töiden alkua, jonka kulutimme tehokkaasti löhöämällä ja syömällä. Työpäivä olisi lyhyt, jotta näkisimme millaista se on ja työnantaja näkisi onko meistä siihen, ainakin oletan niin. Minä sain tehtäväkseni pestä tällaisen kaverin. En ole ennen käyttänyt noin valtavaa painepesuria ja kaikille oli hiukan epäselvää, pysyisinkö edes pystyssä sen kanssa.

A teki jotain muuta johon liittyi betoni, porakone, nauloja, vasara ja rautakanki. Jotain se repi jostain irti jollakin. Kuka näistä ottaa selvää? Aalle oli tiedossa töitä myös seuraavaksi päiväksi, minun kohtaloni ei ollut ihan niin varma. Työnjohtaja kävi kyselemässä töiden loppupuolella, että miten viihdyn ja että onko riittävän rankkaa työtä. Se oli rankkaa, olkapää meinasi vääntyä sijoiltaan ja kädet jäätyi, mutta eihän sitä nyt ylemmille tahoille myönnetä. Joten minullekin luvattiin lisää töitä, vaikka käytinkin noin neljä tuntia tuon yhden ainoan koneen pesemiseen. Sinänsä rentouttavaa puuhaa, saa olla omissa oloissaan ja ajatuksissaan, joten viihdyin kuitenkin ihan hyvin.

Töistä maksetaan enemmän kuin minimipalkka, eli ei haittaa, vaikkemme voikaan työskennellä kuin neljä viikkoa. Siinä ajassa ehtii tienata ihan mukavasti, kunhan edes toinen meistä on töissä lähes koko viikon. Vaikka aamut ovat aikaisia ja päivät todella pitkiä, on ihanaa olla taas töissä.

Matkalla taas

Viimeinen yö Hastingsissä ei sujunut mitenkään kovin rauhallisesti palohälytyksen takia. Toki siinä vaiheessa kun herää kesken kaikkein syvimmän unen kamalaan ulinaan miesäänen kehottaessa ulostautumaan, ei ehkä ole kovin yllättävää, jos kestää hetken tajuta mistä on kyse. Toimin täysiautomaatilla, eli aivot nollissa, ja jotenkin kampesin sängystä ja nappasin takin ja kengät käteen ja keittiön kohdalla heräsin siihen, kun A sanoi, että muistatko mitä meidän piti tässä tilanteessa tehdä. Pirhana sentään, toki muistin. A rupesi etsimään avainta ja minä tarkistin, ettei keittiö ole tulessa. Ulko-oven vieressä on katkaisija, jonka saa auki sillä tietyllä avaimella ja josta palohälytyksen saa pois päältä. Siinä vaiheessa, kun minä pääsin ulos asti, hostellikanssa-asukit olivat jo tehneet työt ja hälytys lakkasi. Kysyin vain että onko kaikki ok ja palasin nukkumaan. Tosin nukahtaminen uudelleen oli hiukan hankalaa, mutta lopulta nukuin kuin pieni possu liian aikaiseen kellonsoittoon asti. En vieläkään tiedä, mitä tapahtui ja kenen vika, mutta enää sillä ei oikeastaan ole väliäkään.

Saatiin kyyti bussiasemalle kivalta ranskalaispojalta, johon tutustuimme hiukan ennen lähtöä. Hän ja tyttöystävänsä suostuivat pelaamaan meidän kanssa lautapelejä ja vielä viihtyivät niiden parissa, joten ystävystyimme nopeasti. Vaikuttivat muutenkin ihmisiltä, joiden kanssa olisi viettänyt mielellään enemmänkin aikaa. Tässä matkatessa on ihanaa tutustua kivoihin ihmisiin, mutta yleensä se jää hyvin lyhyeksi, sillä joko he muuttavat muualle tai sitten me jatkamme matkaa. Mutta elämä on eikä Seelantikaan suuren suuri ole, joten ehkä vielä törmäillään.

Bussissa päädyimme istumaan takapenkille ja keskelle, enkä viitsinyt kuvailla toisten sylien yli, eli ei kuvia matkalta. Tie oli pieni, mutkainen ja mäkinen, enkä nähnyt ulos, joten pahoinvointi oli taattua. Ajattelin nukkua pahimman olon yli, mutta A reiluna ihmisenä päätti herättää minut kesken pahimman vuoristoseudun, että kato miten kivoja mäkisiä maisemia. Onneksi pian sen jälkeen pysähdyttiin ja siitä eteenpäin kyyti oli vähän tasaisempaa.

Saavuttiin sateiseen Wellingtoniin iltapäivästä ja etsittiin yöpaikka. Valitettavasti halpoja dormeja ei ollut enää saatavilla, joten jouduttiin voi harminpaikka ottamaan kahden hengen huone. Wellingtonista ei oikein jäänyt mieleen muuta kuin huonot nuudelit, hassut rakennukset ja vesisade. Ja Sormusten Herra, kaupungista löytyy kaikkea siihen liittyvää t-paidoista opastettuihin kierroksiin kuvauspaikoille. Tiedän parikin ihmistä, jotka olisivat varmaan innoissaan sellaisesta. Löysin myös miljoona paikkaa, joissa haluan käydä ja asioita, jotka haluan kokea, kunhan on enemmän aikaa.

Yö nukuttiin oikein hyvin ja herätys oli 5.20. Eikä nukuttanut enää yhtään siinä vaiheessa, kumma kyllä. Minibussi haki meidät ovelta ja vei lentokentälle. Siihen aikaan ei ollut ruuhkaa, joten oltiin ajoissa ja tutustuttiin hetki lentokenttään. Eipä siellä juuri näkemistä noin aikaisin ollut, suurin osa kaupoista oli kiinni, mutta jotain sentään.

Ajattelin jatkaa uniani tunnin lennolla, mutta noustuamme pilvien yli katselin kaukaisuuteen ja kysäisin, että onkohan nuo tuolla horisontissa pilviä vai vuoria. A sanoi, että vuoria ja on niitä tuossa lähempänäkin. Siinä sitten kuluikin tunti nenä ikkunassa. Siinä on jotain huumaavaa, kun näkee taivasta, ihan sama minne katsoo. Auringonvalo pilvissä oli jotain todella kaunista ja kun sen kaiken täydellisyyden vielä rikkoin sieltä täältä pilkistävät lumihuippuiset vuoret, olin ihan haltioissani. En ole selvästikään nähnyt turhan montaa vuorta elämässäni. Tai merta, kun luulin sitä järveksi...

Laskeuduimme sateiseen Christchurchiin ja yritimme soittaa Ashburtoniin, että onkohan niitä töitä. No, meille ei vastattu, toivottavasti koska nyt on lauantai. Ei huvittanut lähteä sinne asti, jos siellä ei olekaan mitään ja täältä on helppo lähteä minne vain, joten jäädään nyt viikonlopun yli tänne.

Tämä päivä vietettiin kävelemällä ja kiertelemällä kaupunkia. Ensimmäisenä päädyttiin konttikauppoihin. Todella viehättävä paikka, mutta kallis kuin mikä.

Sieltä mentiin bussilla ostoskeskukseen, sillä ulkona satoi edelleen ja oli mukavaa viettää hetki sisätiloissa. Emme tarvitse mitään tällä hetkellä, joten kävelimme takaisin keskustaan. Matkalla törmäsimme rugbypeliin ja jäimme seuraamaan sitä hetkeksi. Mitään pelistä ymmärtämättä oli se hetken viihdyttävää ja siinä ajassa tehtiin yksi maali, jos oikein ymmärsin ja ainakin kolme tyyppiä tarvitsi lääkintämiestä. Kuten sanoin, viihdyttävää.

Siitä eteenpäin kävelimme kasvitieteellisen puutarhan läpi ja minä näin taas mitä ihanimpia puita.

Ja hassuhattuisia tyyppejä!

Kuten näkyy, täällä on jo syksy, lehdet kellastuvat ja tippuvat ja sää on sateinen.

Puutarhassa näimme myös ensimmäisen opossumin! Se makasi tienlaidassa näytellen todella uskottavasti kuollutta. Mutta eihän ne ikinä oikeasti kuole, ne vain näyttelee. Niin teki tämäkin. Varmasti. Mutta kuulemma niistä saisi oikein lämpimät rukkaset.

Illan vietämme koneella, emmekä aio tehdä mitään. On hiukan univelkaa, joka olisi mukava nukkua pois. Huomenna näemme sitten ehkä toivottavasti eläimiä! Eläviä vieläpä.

Lintu vai kala?

Lopetettiin omenahommat viime viikolla, sillä olimme liian hitaita ja omenat ihan liian pieniä ja kasvoivat vielä liian korkeissa puissa. Tuntipalkka olisi ollut noin kolmen euron luokkaa, joten meidän mielestä sillä hinnalla on ihan sama vain laiskotella. Jäätiin kuitenkin Hastingsiin, sillä täällä olisi mahdollisesti voinut lajitella vielä sipuleita, homma olisi kestänyt noin kuukauden ja niin pitkäaikainen työ oli odottamisen arvoista. Kun lopulta saimme yhteyden sipuliomistajaan, kaikki työpaikat olivat jo täynnä.

Joten tässä ollaan nyt muutama päivä vaan lomailtu tekemättä oikein mitään. Tai tein minä ylijäämäomenoista ja muiden jättämistä jämätarvikkeista omenapiiraan tuossa yksi päivä! Tarjolla oli vain riisijauhoja, joten siitä tuli hiukan riisipuuroista ja liisterimäistä, mutta maistui se oikein hyvin silti.

Ostettiin vielä jäätelöä sen kanssa: minä vaniliaa, kuten kuuluukin ja A sitten jotain muuta.

Vaikka sää onkin nyt ollut taas mitä kesäisin, ostin kirpparilta kaiken varalta sadetakin (lastenmallia, ilmeisesti joku nappulaliigan rugbytakki). Todennäköisesti kun minulla nyt on uusi ja hieno sadetakki, niin täällä ei sada enää ikinä niin paljon, että oikesti tarvitsisin sitä. Sadetakkireissulla löydettiin myös kiva pieni puutarha, jossa sai syödä paikallista jäätelöä. A otti feijoajäätelöä ja meikä suklaahippusuklaajäätelöä. Niin se yleensä menee: A kokeilee kaikkea uutta ja erikoista ja eksoottista, minä syön suklaata, mielellään vielä triplasuklaata jos vaan on. Feijoajäätelö oli muuten tosi hyvää, todella raikasta ja sopi siihen helteeseen (ainakin paremmin kuin raskas suklaa, mutta suklaa on silti aina suklaata).

Jäätelöä ei tarvinnut syödä yksin, pienet silmäparit seurasivat vohvelin hupenemista hyvinkin tarkasti. Ja tämäkin kuten yleensä: A söi jäätelönsä ja vohvelinsa tyytyväisenä ihan itse, minä tiputtelin kikatellen vohvelia vähän väliä maahan linnuille. Suurin osa niistä oli kyllä niin hyvinsyöneen näköisiä, että en varmasti ole ollut ainoa.

Viimeiset rippeet tiputeltuani huomasin että viereisessä lammikossa on kaloja! Harkistin jo hetken että söisikö toisen jäätelön, että voisi ruokkia niitäkin... Mutta tuntuivat tulevan lähelle kuvattavaksi muutenkin, joten säästyin siltä kamalalta vaivalta.

Koska täällä ei tunnu olevan enää töitä, päätimme, että nyt on hyvä aika jatkaa matkaa. Perjantaina lähdemme bussilla kaistapäisen aikaisin kohti Wellingtonia eli pääkaupunkia. Matkaan menee noin viitisen tuntia ja Wellingtonissa meillä on puolipäivää aikaa nähdä kaupunkia. Toivottavasti en nyt taas jätä kameraa bussiin... Wellingtonista lähdemme aikaisin lauantaiaamuna kohti eteläsaarta ja Christchurchia. Lentäen tällä kertaa, joten emme pääse siirtymään saarelta toiselle lautalla, mikä olisi varmaan näkemisen arvoista. Mutta vielähän sitä ehtii.

Christchurchiinkään emme jää, vaan löydämme toivottavasti halvan paikallisbussin, jolla päästä Ashburtoniin. Se on pieni kaupunki jossain jumalan selän takana kaukana kaikesta ja hyvällä lykyllä meistä tulee taimien istuttajia siellä! Mitään varmaa työtä ei vielä ole, mutta kausi on juuri alkamaisillaan, joten, jos töitä saa, niitä riittääkin sitten vähäksi aikaa. Majoituksestakaan ei vielä ole tietoa, mutta näitä hostelleja tuntuu kuitenkin riittävän.

Tässä on nyt joitain päiviä aikaa vielä nauttia Hastingsista ja Napierista, mutta sitten riittää jo nämä maalaismaisemat ja siirrymme- no, toisiin maalaismaisemiin.

Back to bisnes

Maanantaiaamuna heräsin aikaisin, luin hetken kirjaani ja rupesin takaisin nukkumaan, koska ei ollut kiire mihinkään eikä mitään suunnitelmia. Oltiin menossa aamiaiselle joskus yhdeksän aikoihin, kun ovikello soi ja A meni katsomaan kuka siellä on. Sain juuri myslipaketin auki ja mietin, että juodako instantkahvia vai ei, kun joku oli jättänyt sitä pussillisen eikä sitä nyt poiskaan voi heittää, kun A palasi ovelta ilmoittamaan, että aamiaisen jälkeen lähdetään töihin. Aha jaha, no mikäs siinä. Kymmeneltä oltiin jo poimimassa omenoita ihan uudessa paikassa.

Täällä saatiin huomattavasti paremmat ohjeet omenoiden suhteen kuin edellisessä paikassa ja meidän valvojanainen tuntui mukavammalta kuin edellinen. Poimittiin Pinkkejä Leidejä tänään, todella todella herkkänahkaisia omenoita, joiden kanssa sai olla varovainen, ettei mustelmoita niitä. Oltiinkin sitten maailman hitaimpia keräilijöitä, mutta eipäs haitannut, meillä on tuntitaksa! Haha! Edellisessä paikassa noitakin omenoita olisi pitänyt kerätä korihinnoilla, mutta ei onneksi täällä, oltaisiin muuten tienattu ehkä 50dollaria yhteensä. Ilmeisesti muita omenoita kerätään sitten normaalisti korihinnoilla, mikä sopii meille oikein hyvin, seittemällä korilla päivässä tienataan vähän paremmin kuin minimituntipalkalla. Töitä ois näkyvissä ehkä seuraavat pari viikkoa keräilyä ja sen jälkeen varmaan oksien harvennusta tai mahdollisesti jos pääsis viinitilalle tekemään talvitöitä (eli harventamaan oksia, ois ne ainaki pienempiä puita) eli jäämme siis Hastingstiin vielä joskikin aikaa hankkimaan lisää mustelmia polviin ja tikkuja käsiin.

Loppuun mitenkään mihinkään liittymätön kännykkälaatuinen kuva, kun syötiin feijoajoja tässä joku päivä. Ne on edelleen hyviä, varsinkin kun voi käydä omalta etupihalta poimimassa.

Perheenlisäystä

Mistä tietää elävänsä maaseudulla? Heräät sunnuntaiaamuna ennen seitsemää ihan pirteänä ja lähdet pikaisen aamiaisen jälkeen innoissasi maalaismarkkinoille. Mietittiin, että sinne on kyllä aika pitkä kävelymatka eikä busseja kulje, mutta onneksi hostellin omistaja heitti meidät ystävällisesti sinne. Aamu kului siis ihmetellessä paikallisia maanviljelijöitä ja heidän kasvatuksiaan. Saatiin maistella mielettömän hyviä leipiä, teki mieli ostaa, mutta jotenkin onnistuttiin kieltäytymään, vaikka tarjolla oli myös ruisleipää.

Löydettiin ihan uusi tuttavuus brittle, joka maistuu ihan älyttömän hyvälle toffeelle daimpalojen kanssa, mutta se ei ole pehmeää vaan murenevaista, vähän kuin ylikuumennettua tai vanhaksi mennyttä toffeeta. Sen ostamiselta ei vältytty ja kylkeen otettiin vielä lisäksi suklaafudgea. Ja tietty sitä ennen mussutettiin maistiaisia niin paljon kuin kehdattiin ja sit tehtiin uusintakierros.

Maisteltiin myös tosi paljon paikallisia lihatuotteita, pekonia ja kaikenlaisia makkaroita. Tai A enimmäkseen, minä en niin välittänyt. Mutta ne, mitä suostuin maistamaan olivat todella ilmavan ja tuoreen makuisia, tosin A päätyi kuitenkin ostamaan kuivattua chililihaa. Maistoin myös savustettuja sieniä, ei sellaisia kuivia vaan ällölimaisen hyytelömäisiä, nnnhh.

Erilaisia juustoja oli paljon esillä. Henkilökohtaisesti tykkään perusjuustosta, mutta A osti jotain vanhaa aika vahvaa juustoa ihan pilkkahintaan. Siellä oli tarjolla myös viinimaistiaisia, ei tapahtuisi ikinä Suomessa. Nyrpisteltiin nenää ja haukuttiin lähes kaikki punaviinit, ei millään pahalla, mutta ne on niin vetisiä ja pistäviä, ja vain kaikkein kalleimmat oli silleen ihan okjuomakelpoisia. Selvisi myös, miksi ne kaikki on niin pahoja: ne ei saa riittävästi aurinkoa. Kyllä silloin itsekukin muuttuu pistäväksi ja kitkeräksi ja rupeaa vetistelemään.

Söin ensimmäistä kertaa elämässäni macaronileivoksen. Ne on kai joku trendijuttu tai olivat ainakin joskus, no kuitenkin, pääsinpäs syömään. Merkittäköön aikakirjoihin: otin karamellin makuisen, enkä suklaata! Lähinnä se maistui marengilta eikä se ollut liianällöäkkimakea (mikä ei siis ole hyvä juttu ollenkaan). Sen lisäksi sai maistella muffineita, ne olivat hyviä muffineita, mutta eivät ostamisen vaivan arvoisia.

Ai ja ehkä huvittavinta, ostimme myös omenamehua. Ihan kuin ei olisi saanut tarpeekseen vielä omenoista... Mutta se oli tositosi hyvää mehua, tehty tuoreista omenoista eikä lisättyä sokeria tai mitään muutakaan. Saatiin maistella myös erilaisia omenoita. Ollaan nyt pari viikkoa kerätty Tyynenmeren Ruusuja ja ne -kaikista maailman omenoista tuolla- maistuivat parhailta. Eli jos kaupasta löytyy Pasific Rose merkkisiä omenoita, ostakaa niitä! Ne on hyviä! Niihin ei kyllästy näköjään millään.

Todella mukavia myyjiä ja hyvänmakuisia syötäviä, ei voinut kuin jatkaa matkaa maha ja mieli täynnä tyytyväisyyttä.

Koska sää ei vieläkään ollut talvisen kylmä tai edes syksyisen viileä, vaan aurinko helotti täydeltä taivaalta, oli mukavaa kävellä takaisin keskustaan. Matkalta löysimme elektroniikkakaupan ja koska meidän kamerasta ei ole kuulunut mitään, päätimme vähän katsella että missä hinnoissa ne täällä pyörivät.

Ensimmäisen silmiinsattunut oli Nikonin 75dollarin digipokkari. Ihan ok kamera ja olisin varmaan tyytynyt siihen, koska se oli musta ja halvin, mitä löytyi ja olen laiska. Onneksi A oli mukana vähän tarkempine kriteereineen ja katselimme vielä ympärillemme. Toinen vaihtoehto oli FujiFilmin 88dollarin kamera, jossa oli vähän paremmat ominaisuudet, mutta se on merkkinä niin tuntematon meikälle, että vähän epäilytti. Ja toisekseen siinä oli pieni näyttö ja minisäätönapit takana, joten en tykänny niin paljon. Niitten välillä siinä sitten puitiin hyvä tovi, kun huomiomme kiinnitti Canonin 195dollarin kamera, joka oli nyt alessa vain 99$. Se oli vielä vähän parempi kuin kaksi edellistä, mutta MUTTA se toimi akulla. Näin matkalaisena on huomattavasti kätevämpää käyttää paristoja, ne kun saa vaihdettua, varsinkin kun allekirjoittanut ottaa niitä kuvia noin miljoonan päivässä.

Mikään pakkohan sitä kameraa ei olisi ollut ostaa juuri tuolta, mutta tuskin sitä halvemmallakaan ihan heti löytää ja eipähän tarvitse teidänkään pilata silmiänne enää kännykkälaatuisiin kuviin (en usko -toivo- olevani ihan niin huono kuvaaja, että eroa ei edes huomaisi). Joten mukaan tarttui tämä punainen ihanuus: Canon A4000.

Katsotaan nyt sitten, miten pärjäilen akkukameralla tai sitten unohdan aina ladata sen eikä täällä nähdä enää yhtään kuvaa yhtään mistään. Meidän elektroniikkaperhe on siis jälleen kokonainen ja meikän rahapussi hiukan kevyempi, joten näillä on hyvä mennä eteenpäin!

Suklaapäivä

Toinen vapaapäivä vierähti tutustumalla Hastingsin keskustaan ja koska sen koko ei päätä huimannut ja paikka oli koluttu parissa tunnissa, suunnistimme myös Napieriin. Se on hiukkasen isompi kylänen tässä vieressä ja sinne pääsi bussilla aika kätevästi, joten samahan se oli käydä sielläkin. Toisekseen heräsimme niin aikaisin, että meillä oli todella paljon aikaa.

Napierissa kylmyys pakotti meidät lämmittävälle kahvikupposelle. Ja kahvin kanssa maistui tietenkin marsmuffini ja suklaafudge oikein mainiosti. Tosin A otti peruskahvin sijaan kahvisuklaajäätelöpirtelön. Mikä oli ehkä ihan fiksuakin, sillä kahvi oli todella vahvaa ja kitkerää, siinä jäi melkein Rooman espressot kakkoseksi, yhyi, mutta lämmitti ainakin ja piti hereillä!

Napierista mukaan tarttui uusi reppu, sillä vanhasta alkaa vetoketju vedellä viimeisiään. Aalla oli hyvin tarkat kriteerit repun suhteen, joten kierrettiin muutama kauppa ennenkuin sopiva löytyi. Siinä piti olla selkätuki ja riittävästi tilaa ja taskuja, muttei se saanut olla liian iso, jotta se kulkisi helposti mukana lentokoneessakin. Löysimmekin yhden oikein sopivan ja hyvälaatuisen, josta sai vielä kivan alennuksen. Reppu on kamalan räikeän taivaanneonsininen, mutta eihän se selässä itselle näy. Mustakin olisi ollut saatavilla, mutta se oli hiukan kalliimpi.

Sen lisäksi minä ostin itselleni parilla dollarilla luettavaa, kirjan nimeltä Judge Dredd. Tykkäsin samannimisestä elokuvasta ihan mielettömästi, kun sen näin joku aika sitten, joten luotan kirjankin olevan kiinnostava. Luen englanniksi todella hitaasti, eli uusia kirjoja ei tarvitse olla heti ostamassa. Aa osti myös uuden lautapelin, pienen puisen Quoridorin, joka ei vie paljon tilaa, mutta painaa yllättävän paljon. Kyseessä on abstrakti strategiapeli (sanokaapa tuo muuten nopeasti monta kertaa peräkkäin, vähän on kieli solmussa), jossa aivot nyrjähtää, kun yrittää miettiä hyviä siirtoja. Ollaan onneksi kumpikin aika huonoja siinä, joten pelit on vielä melko keveitä ja nopeita.

Hostellille palattuamme meille tarjottiin jäätelöä. Simon lähti eilen kohti eteläsaarta ja uusia töitä ja jätti pakastimeen paketillisen jäätelöä, joka jaettiin sitten tänään meidän muiden kesken. Ja eihän siitä tietenkään voinut kieltäytyä, kyseessä oli kuitenkin triplasuklaajäätelö. Sen lisäksi saatiin hokkuspokkusjäätelöä: todella hyvää vaniljajäätelöä vähänniinkuindaimpalojen kera. Kyllä nyt kelpaa kölliä ilta sängyssä maha täynnä suklaata. Oikein tehokkaasti ja herkkuisasti käytetty vapaapäivä oli tämä!

Halipäivä

Keskiviikkona oli meidän viimeinen työpäivä. Se tuli vähän puuntakaa, meille vain ilmoitettiin, että jos ette halua poimia mehuomenoita, voitte mennä kotiin. Ja sillä hinnalla ja ottaen huomioon meidän hitauden se ei olisi ollut kannattavaakenellekään. Joten snobeiltiin ja sanottiin kiitos kaunis ei mehuomenoille ja lähdettiin takaisin hostellille. Ajateltiin viettää tässä jokunen vapaapäivä ja katsella, jos täältä Hastingsista löytyisi töitä, jos ei löydy, niin sitten jatkamme matkaa jonnekin muualle.

Ensimmäinen vapaapäivä kului mukavasti eläinten parissa. Bongasin paikan esitteen joitain päiviä sitten, mutten ollut varma pääsisimmekö ikinä sinne, sillä ainoat vapaapäivät mitä omenanpoiminnasta saa ovat sadepäivät ja tuo paikka ei ole auki silloin. Mutta kiitos töiden loppumisen, meillä oli koko kaunis aurinkoinen päivä aikaa varattuna vain meille. Joten lähdettiin tutustumaan Farmyard Zoohon, eli kotieläintarhaan. Ja koska kaikki on kivempaa porukalla, saatiin Simonkin innostumaan ja lähtemään mukaan. Matkakin sujui helpommin autolla eikä tarvinnut miettiä aikatauluja sun muita turhuuksia.

Minulla ei ollut kovin suuret odotukset, ajattelin että paikka on pieni ja eläimiä ehkä muutama, mutta jos pääsee silittämään edes yhtä lammasta se on sen arvoista. Lähdimme kymmenen aikaan hostellilta ja ajelimme hetken aikaa. A toimi kartalukijana, jostain kumman syystä minulle ei annettu tätä vastuutehtävää, ei sillä että olisin suuresti sitä hinkunutkaan. Liian tuoreessa muistissa on jokainen pöljänpolku, joita pitkin on pitänyt kätköillessä minun kartanlukutaitojeni ansiosta mennä. Mutta perille päästiin ja ensimmäisenä ostimme liput, joiden hinta ei huomannut päätä. Samalla ostimme jokaiselle kupillisen maissia, ehkä elämäni parhaiten käytetty dollari ikinä.

Ensimmäisenä pihalta löytyi aasi, josta sanottiin, että älä ruoki, se syö sun sormet. Yritin siis vain silittää sitä, mutta kyseinen eläin ei ollut kovin yhteistyöhaluinen, joten jatkoimme matkaa vuohien luo, jotka olivat huomattavasti ystävällisempiä. Niitä sai silittää ja ne melkein kiipesivät aitauksen yli tai läpi saadaksen ruokaa. Tiedän, että koko päivän minusta tykättiin vain koska minulla oli kupillinen maissia, mutta ihan sama, minusta kuitenkin tykättiin.

Sitten löysimme papukaijan, oikein sievän sellaisen. Sen häkin kyljessä oli teksti että se saattaa joskus purra. No eihän se meitä estänyt, eikun sormia häkkiin ja maissipaloja kaijalle. Ensimmäiset kaksi maissinjyvästä se ottikin oikein nätisti, mutta kolmannen kohdalla se janosi mieluummin ihmisverta. Päivän ensimmäiseksi uhriksi joutui A, jonka sormessa on nyt papukaijannokan mentävä kolonen. Hävytön lintu keikisteli vielä sievän voitontanssin nauraen räkäisesti meidän kauhistellessa sen ilkeyttä, vai ei muka eläimillä ole persoonallisuutta! Eihän siinä, laastaria sormeen ja matka jatkui. Seuraavaksi törmäsimme alpakoihin (kai, saattoivat ne olla laamojakin, tai mitä näitä nyt on, kuka niitä kylttejä kumminkaan lukee?). Ne olivat nälkäisiä ja ilmaisivat sen hyvin selkeästi. Siihen kuluikin hyvä osa maissista, kun en vaan raaskinut lähteä ja ne olivat niin hauskoja elukoita.

Jotenkin revin itseni irti sieltä, matkalla siliteltiin hevosia ja sitten jatkettiin seuraavalle pihalle. Tämä olikin paljon laajempi alue, josta lähdettiin kulkemaan polkua oikealle. Ensimmäisessä häkissä oli kalkkunoita ja vuohia. Kalkkunoita ei kukaan suostunut ruokkimaan kädestä, mutta vuohet sen sijaan olivat taas mitä ystävällisimpiä otuksia ja söivät oikein sievästi kädestä.

Niiden jälkeen löysimme pienen sturtsin. Tämäkin vähän arvelutti, että kannattaakohan tuota syöttää kädestä, mutta esitteessä oli kuva, jossa niin tapahtui, joten pitihän se kokeille. No tyhmyydellä on aina hintansa. Ei sillä, ei se kovasti purrut, mutta kyllä sinne jäi allekirjoittaneen pieni käsi nokan väliin.

Seuraavassa häkissä oli bambeja, hiukan säikkyjä eivätkä juuri välittäneet silittelyistä, mutta ruuan perässä nekin tulivat aika lähelle.

Varmaan ensimmäinen kerta, kun pääsin noin lähelle kaurista ja vielä silittämäänkin sellaista. Todella hauskoja elikoita ja Aakin tuntui ihastuvan niihin. Tosin olen aika varma että ainakin puolet ajasta hän mietti, että miltähän tämäkin maistuisi. Hyvältä luultavasti.

Matkalla nähtiin ankkoja ja hanhia (kai ne oli hanhia). Äänekkäitä otuksia ja mitä hassuimman näköisiä. Ensimmäisenä huomiomme kiinnitti tukka-ankka.

Kiharahanhet kipittivät hirveää kyytiä aidan viereen, kun huomasivat että meillä on ruokaa. Siinä sitten vedonlyönti pystyyn, että kuka niistä on eka perillä, loppumatkan ne kylläkin juoksivat jonossa, joten lopputulos ei ollut kovin yllättävä. Sen jälkeen ne seurasivatkin meitä aidan toisella puolen niin kauan kuin kykenivät. Ja hellyttävästi ja todella kuuluvasti vaakkuivat lisää ruokaa, joten niillekin kului aika paljon minun maissivarannoista.

Jakkihärkä ei ollut kovin ihmisläheisellä (nälkäisellä) tuulella, joten katseltiin vain kauempaa ja annettiin hänen olla rauhassa. Oli kyllä niin pehmeän näköinen otus, että olisi tehnyt mieli mennä viereen köllimään aurinkoon ja ottamaan pienet nokoset.

Sitten löydettiin tämä hauskan näköinen kaveri, joka ei ollut kovin perso ruualle, mutta sitäkin uteliaampi ja se tykkäsi silityksistä. En valittanut ja jumituinkin hetkeksi hengaamaan sen kanssa. Kuvaan on myös ikuistettu Aan laastaroitu sormi, tottakai.

Possuja siellä oli paljon ja kaikennäköisiä, mutta niitä ei saanut syöttää, sillä niille maistui sormet siinä missä maissikin.

Tämä minupossuset olivat kyllä maailman suloisimpia ja olisivat ihan rauhassa saaneet syödä minun sormet, jos niiden äitieläin ei olisi ollut ihan noin lähellä.

Useimmat lampaat olivat myös ystävällisiä, nälkäisiä ja pehmeitä. Niitä olisi tehnyt mieli halailla enemmänkin.

Nähtiin myös yksi viisijalkainen lammas.

Tämä seuraava lammas muistutti aika paljon kotipuolessa odottelevaa koiraystäväämmme. Yhdennäköisyys on melkoisen huomattava. Eli porukoille tämmöisiä pihalle, niin ei tarvitse enää ajaa ruohoa eikä ole Mimmu yksinäinen.

Viimeiset vuohet olivat myös hyvin silitysalttiita ja Aan piti jo huomauttaa, että jokohan lähdettäisiin. Mutta kun ne tulivat siihen ihan lähelle ja niitä sai silittää sydämensä kyllyydestä, olisin voinut jäädä siihen loppupäiväksi enkä lähteä mihinkään.

Paitsi että juuri ulkoportin vieressä oli marsuja, joista sanottiin, että saa ottaa syliin. Siellä oli myös vauvamarsuja, todella pieniä, söpöjä ja hauraita, mutta ne piti jättää rauhaan. Tosin paijjausehdotus koski luultavasti vain lapsia, mutta ihan sama, valkkasin marsun ja silittelin sitä sylissäni tovin verran. Siihen olisi voinut unohtua, se oli niin ihana ja pehmä ja mutuinen ja meinasin jo tunkea elukan reppuun, kun muistin että hei ainiin, minä olen allerginen näille otuksille. Hups. No pieni ihottuma toimii hyvänä muistoja, ei siihen kuole.

Eläinten parissa vierähti mukavasti pari tuntia ja pieniä vammoja lukuunottamatta päivä oli oikein onnistunut ja täynnä silityksiä, halauksia ja ihania otuksia.