Chinese man killed a mailbox

Tänä aamuna väsytti ja kolotti taas melkoisesti, eikä kylmä asuntovaunu oikein houkutellut nousemaan kolmen viltin alta, mutta silti urhoollisesti taapersimme aamiaiselle ja yritimme samalla heräillä. Lähdimme taas samoja aikoja töihin, saavumme yleensä noin puoli kahdeksalta pomon (Rickhardin) pihalle, mistä sitten lähdemme aina sen päiväiselle palstalle. Pihassa oli suuri koira, valkoinennoutaja, joka meidät nähtyään kipitti auton vierelle ja vinkui ja haukkui, kunnes kuskimme Simon (hän on kiinalainen, joten en tiedä oikeaa nimeään, mutta tuota nimeä hän tottelee ja muutkin hänestä käyttävät) avasi oven ja silitti sitä. Minä istuin takapenkillä keskellä ja näin ollen ulkopuoliseksi tästä herkästä hetkestä. Kun lähdimme seuraamaan Rickhardia, että osaisimme oikeaan paikkaan poimimaan oikeita omenoita, aamuaurinko valaisi taivaltamme ehkä hiukan liiankin tehokkaasti, sillä Simon häikäistyi valosta ja ajoi risteyksen ohi ja samalla pienen postilaatikon yli. Postilaatikko lensi sievässä kaaressa ja sen sisältö laskeutui konepellille. Ensijärkytyksen ja kyytiläisten ja auton tilan (rekisterikilpi vääntyi nätisti keskeltä) tarkistuttua kaikki vitsailivat ja kikattivat jutulle, lensi niin huonoa läppää, etten viitsi edes suomentaa. Mutta olipahan jännittävä aamu ja herättiin viimeistään siinä vaiheessa.

Tänään poimittiin kivoja omenoita, Tyynenvaltameren ruusuja. Irtosivat helposti, välillä vähän liiankin: kun otit yhden omenan niin kolme muuta tipahti hyötyhyviään maahan -en minä niitä mahareppuuni olisi halunnutkaan. Kasvoivat kyllä taas niin hirveän korkeissa puissa, että tällaisella ulottuvuusrajoitteisella oli ongelmia niiden poimimisessa. Tikkailla on toki kiva keikkua henkensä kaupalla (tai ainakin murtuneen käden tai kylkiluun), varsinkin kun niitä omenoita poimii päänsä yläpuolelta vähän takavasemmalta sokkona ja yhden irrotettuaan saa kolme omenaa tippumaan olkapäähän ja siitä polvelle, tismalleen samaan kohtaan. Vaarallista työtä eikä mustelmilta voi välttyä, mutta onpahan kiipeilystä ollut hyötyä, kun voi siirtää painopistettään tai ottaa pelkällä kantapäällä tai varpailla tukea jostain oksasta, että ylettyy hiukan pitemmälle kuin muuten.

Oltiin tänään supernopeita poimijoita, ainakin meidän mittapuulla, ja saatiin seittemän koria täyteen! Eli se ois noin 14 000 omenaa. Eikä kyllästytä vieläkään, mussutin omenoita sekä nälkään että janoon. Huomenna täällä on vapaapäivä ANZAC-päivän takia (googlettakaa jos kiinnostaa, liittyy jotenkin johonkin sotaan ja kuolleisiin seelantilaisiin). Voitaisiin mennä poimimaan mehuomenoita orjahinnoilla eli 16dollaria kori tai sitten vetää lonkkaa ja pitää vapaapäivä, en tiedä vielä mihin päädymme. Tässä lähellä ois pari kirpparia, joihin haluaisin tutustua, mutta yleensä töiden jälkeen on niin poikki, ettei jaksa kuin syödä ja tulla koneelle löhöämään. Eikä olla käyty edes Hastingsin hurjassa keskustassa vielä, sekin ois kai noin kävelymatkan päässä, niin pitäähän siihenkin tutustua joku vapaapäivä. Eli tekemistä ois kyllä, jos ei jaksa herätä orjatöihin huomenna.

Tänään viimeisiä koreja kerätessä kulmakarvatiainen (ehkä lyhennän sen vain kktiaiseksi) tuli taas moikkaamaan meitä ja toi lopulta kaverinsakin töllistelemään meitä. Ne on niiiiiiiin hauskoja otuksia ja tottakai ruinasin Aan ottamaan kuvan niistä, universumille kiitos uudesta teknologiasta ja kamerakännyiköistä. Meikän työtahti ehkä vähän hidastui, kun jäin vain tuijottelemaan tiaisia, vaikka virallinen selitys oli väsymys ja tikkaiden hankaluus, jos joku kysyy. Ne tuli ihan lähelle ja katteli ja twiittaili (kyllä, ne ääntelee juuri niin stereotyyppisesti: twiit twiit ja sitten välillä ne kurlaa niinkuin pääskyt), enkä oikein tiennyt mitä ne halusivat, joten hymyilin ja juttelin niille aina poimimisen ohessa, ei ole haitaksi olla kohtelias. Onneksi muita poimijoita ei juuri ollut lähettyvillä, meidät nimettäisiin muuten varmasti team retardiksi: yksi luulee, että linnuilla on kulmakarvat ja toinen vielä juttelee niille (linnuille siis, ei kulmakarvoille).

Muuten päivän saldona on uusi maisteltu hedelmä, minä nimesin sen mansikkakiiwiksi, koska siltä se maistui, mutta sen oikea nimi on feijoa. Niitä kasvaa tässä jossain lähellä jonkun pihapuussa, joten niitä saa syödä ihan vapaasti. Niissä on hullun paljon C-vitamiinia, syöt kaksi ja päivän annos on täynnä, tai näin meille ainakin uskoteltiin. Toiseksi, Aan koneen näyttöön on ilmestynyt kuollut pikseli. En ole ennen nähnyt kuollutta pikseliä, joten olinpa innoissani siitäkin ja hihkuin hieman, vaikka surullinen tapahtuma onkin kyseessä