Ytimessä

Koska ei olla saatu kiipeilystä vielä tarpeeksemme, tänään otettiin suunnaksi lähivuoret.

Kuultiin, että täällä Nelsonissa sijaitsee Uuden-Seelannin keskikohta, joten pitihän sitä mennä pällistelemään. Pienen suunnistuksen jälkeen löytyikin jo viitteitä siitä, että meitä ei huijattu, vaan että oikeassa suunnassa ollaan.

Ja eikun kiipeämään ylös. Onneksi oli gepsi mukana, joten välillä oli pakko pysähtyä etsimään kätköjä ja lopulta niitä löytyikin ihan mukavasti. Ja siinä samalla piti kuvailla maisemia, ettei näytettäisi todella epäilyttäviltä.

Ylös päästiin lopulta ja sieltä näkyi aikalailla koko Nelson. Ja vuoria. Ja meri. Ja me!

Istuttiin hetki ja juotiin vettä ja lähdettiin raahautumaan alaspäin. Ei sillä että me takaisin keskustaan oltaisiin suunnistettu, ehei, me lähdettiin täysin päinvastaiseen suuntaan ja ihan tarkoituksella vieläpä. Eli kiipeiltiin taas mäkiä ylös ja alas paahtavassa auringonpaisteessa ja etsiskeltiin kätköjä. Mutta lopulta löydettiinkin lampaita. Siellä ne kirmas vapaina, mutta eivät olleet kovin sosiaalisia, kuvauksellisia kyllä, mutta harmittavan epäsosiaalisia tapauksia.

Saatiin kulumaan tuolla reissussa pari tuntia ja maisemat olivat taas ihan mahtavia, vaikka nämä ovat vasta lämmittelyä. Tässä viikon aikana pitäisi päästä näkemään The Maisemia.

Loppupäivä kuluikin syödessä ja sen jälkeen koneella. Nyt istun siellä roskaruokapaikassa kuluttamassa niiden ilmaista nettiä. Yllättävän vaikeaa nousta sängystä ihan vaan netin takia ja siksi nämä kaikki päivitykset nyt tuleekin sitten samalla. Vaikka tämä ei ole kuin ehkä korttelin päässä ja täällä saa suklaapirtelöä, en jaksa raahautua tänne joka päivä. Ehkä taas loppuviikosta tulen tänne kirjoittelemaan kunnon romaanin meidän tekemisistä, ja mehän tehdään paljon, tai ainakin minä kirjoitan paljon, ihan että osaatte varautua...

Varpulaiset ei muuten välitä suklaapirtelöstä. Testattu on.

Kiipeilyä

Lauantaipäivä alkoi tutustumalla paikalliseen aamutoriin. Siellä oli myynnissä kaikenlaista kivaa ja hienoa koruista ja vaatteista vähän erikoisempiin juttuihin. Toki seassa oli myös ruoka- ja kahvikojuja, mutta onneksi syötiin aamiainen ennen lähtöä, joten säästettiinpä siinäkin.

Nämä korut olivat kivoja, sillä niissä oli liikkuvia osia. Ja ne oli niiiiiiiiiin sieviä. Minä tykkäilen aina ihan hirmuisesti noista koruista, mutta en koskaan oikeastaan itse pidä mitään. Lähinnä olen laiska ja yleensä hukkaan kaiken, mikä ei ole sidottu minuun kiinni. Tai rikon. Ja sitten on vielä sekin, että minä kyllästyn juttuihin aika nopeasti. Hyvä jos muistan, että minulla roikkuu korvissa noin kilo metallia, sama metalli on roikkunut siellä muuten jo aika kauan. Mutta onneksi nättejä juttuja voi aina ihastella tuolla mennessä ja kuvata ja ihastella kotona sitten lisää ja hihkua teille ihastuksissaan, eikä niitä tarvitse kuitenkaan ostaa omaksi. Sama pätee muuten vaatteisiin. Ja kenkiin, joskin harvemmin.

Nämä lentävät tölkit kiinnittivät Aan huomion ja hän jaksoi höpistä myyjän kanssa aika kauan. Ei sillä, näitä ihasteli oikein mielellään, joten en tylsistynyt. Hauskoja vempeleitä eivätkä edes pahan kalliita, mutta onneksi tuollaista on todella hankala kuljettaa.

Nämä metallipossut olivat todella sympaattiset.

Myyjän muut teokset olivat sitten osa hiukan karumpia ja osa sievempiä, mutta todella taitavasti ja kekseliäästi tehtyjä. Kaikki on siis romumetallia. Ihan mielettömiä. Tässä kenties iskälle vapaa-ajan puhteita, jos on tylsää?

Markkinoilla viihdyttiin aika kauan, vaikka sää oli vähän epävakainen ja tihkutteli silloin tällöin. Tuollaisissa tapahtumissa aika yleensä häviää vain jonnekin, joten oli ihan hyvä, että ei ollut kiire minnekään. Sieltä palauduttiin hostellille, missä A intoutui pelaamaan ja minä luin jonkin aikaa, kunnes silmiä piti lepuuttaa ihan pieni hetki vain (noin puolitoista tuntia).

Sen jälkeen lähdettiin metsästämään kiipeilypaikkaa, josta oltiin kuultu huhuja. Pienen kiertelyn jälkeen sellainen löytyikin.

Todella iso paikka. Tai ainakin minulle, minä kun olen tottunut kiipeilemään Kajaanissa ja Nurmeksessa. Meillä oli omat kengät ja valjaat mukana, joten kiipeilemään pääsy ei maksanut ihan mhdottomia. Köydet olivat paikoillaan, samoin sulkkarit ja griigriit. Tosin olen tottunut varmistamaan atc:llä, joten griigriin kanssa oli alkuun hiukan ongelmia. Se hyvä puoli niissä oli, että ne oli naulattu lattiaan kiinni, joten Aankaan varmistaminen ei ollut hengenvaarallista.

Reitit oli merkitty vaikeusasteittain, mutta kummallakaan ei ollut minkäänlaista hajua merkinnöistä, eli kokeilemalla ja epäonnistumalla löytyi itselle sopivat reitit. Kiipeilystä on hetki aikaa, joten melko helppoja reittejä mentiin, tai minä ainakin ja ihan lämmin siinä tuli. Useimmat otteet olivat niin kuluneet, että kämmenten iho ei edes kuoriutunut pois, mitä alkuun pelkäsin. Myöskään salilla kasvaneet lihakset eivät häirinneet kiipeilyä, päin vastoin itseään oli suht helppo nykiä ylös päin pelkillä käsilläkin, jos ei jalkaotteita löytynyt (tai siis taitamattomuuttaan niihin ei yltänyt). Tosin töistä edelleen jumiset sormien nievelet eivät tykkäilleet kiipeilystä niin paljon. Varpaat ilmaisivat myös epämukavuutensa pitkästä aikaa omissa kiipeilykengissä ja se rajoitti jo hiukan kiipeilyä. Onneksi varmisteltiin toisiamme, joten siksi aikaa saattoi ottaa aina kengät pois ja saivat varpaat levätä.

Kaikenkaikkiaat vietettiin tuolla aika monta tuntia, sillä sisäänpääsymaksulla siellä sai olla vaikka koko päivän. Suunniteltiin jo, että ensi kerralla otetaan eväät ja kone mukaan ja ollaan siellä oikeasti koko päivä. Kiipeilystä lähtiessä alkoi ilta jo hämärtää, joten suunnistettiin vain hostellille ja keittiöön laittamaan ruokaa, syötiin hyvin ja nyt kohta joutaakin nukkumaan.

Ashburtonista Nelsoniin

Ashburtonista lähdettiin kauniina ja aurinkoisena torstaina. Koko meidän alkulomanhan siis satoi vettä, koko ajan ja paljon. Se ei sinänsä meitä haitannut, koska ainoat pakolliset ulkoilut suuntautuivat salille, muuten saattoi pysytellä sisätiloissa. Salilla rehkittiin vielä viimeiset päivät, että saatiin kropat mukavaan jumiin matkustusta varten. Sali on nyt paussilla, ollaan tosin vielä jäseniä, joten toivotaan, että seuraavassa kaupungissa, mihin jämähdetään, on samainen sali.

Mutta niin, torstai. Meillä ei ollut mikään kiire. Heräiltiin taas normaaliin tapaan seitsemän aikoihin, syötiin aamiaista rauhassa ja juotiin montamonta kuppia hyvää teetä kotosalla. Edellisenä päivänä oltiin siivottu ja pakattu, ihmeellistä kyllä kaikki mahtui mukaan yllättävän hyvin. Myös petivaatteet. Ja kaikki minun kengät. Kengistä puheenollen: minulla on ongelma. Minun sali/juoksukengät alkaa vedellä viimeisiään, kärjet on ihan puhki ja pohjasta tulee jo pikkukivet läpi. Voisin ostaa uudet, mutta siihen kuluu rahaa, minkä mieluummin käyttäisin johonkin muuhun. Myös, jos sinnittelisin noilla kengillä vielä tässä puolisen vuotta, voisin sitten heittää ne roskiin, eivätkä ne veisi painoa matkalaukussa kotimatkalla (ja voisin siihen tilalle ostaa jotain kivaa... ehe).

Mutta joo, edelleen torstai. Miksihän tämä asiassa pysyminen on nyt niin vaikeaa? Lähdettiin linja-autolla puolenpäivän aikoihin kohti Christchurchia.

Matka menee jo melko samanlaisella rutiinilla kuin kotopuolessa Lieksa-Joensuu väli. Ei noihin maisemiin tosin kyllästy siltikään.

Christchurchissä meillä oli parin tunnin odotus ennen jatkoyhteyttä. Koska matkalaukkuja ei saanut mihinkään säilöön, parkeerattiin vain läheiseen kahvilaan ja istuttiin auringonpaisteessa juomassa kahvia ja kaakaota ja pelattiin pari erää korttia. Ja siinä samalla ehdin ihastella taas kerran kukkivia puita. Ja varpulaisia.

Christchurchistä lähdettiin jatkamaan kohti Blenheimiä. Matkalla pysähdyttiin Kaikourassa pienellä tauolla. Siellä meitä tervehtivät tutut vuoret ja meri ja ihan uutena joka puolella leijuva kalanhaju. Kesä! Kaikourasta lähtiessä ilta pimeni jo, joten saatoin ottaa pienet unoset matkalla, muuten pysyin ahkerasti hereillä ja tuijottelin maisemia.

Blenheimissä oltiin illalla yhdeksän aikoihin. Hostelli oltiin varattu jo aiemmin, joten ei tarvinnut kuin suunnistaa sinne pizzerian kautta. Yövyttiin dormihuoneessa, jossa oli meidän lisäksi vain yksi ihminen. Tyyppi näytti ihan intialaiselta, mutta olikin kanadalainen surffari, jonka juuret oli kuitenkin alkujaan Italiassa. Hauska poika, jonka kanssa höpöteltiin tovi, kunnes kello oli ihan liian paljon ja alkoi nukuttaa ihan pöljänä. Tottakai könysin Aan viereen nukkumaan minisänkyyn, mikä ei ollut hyvä idea. Tosin aamulla nukuinkin sitten yhdeksään asti, mikä on todella pitkään, kun on tottunut heräämään kuuden ja seitsemän aikoihin.

Lähdettiin hostellista melkolailla heti, kun vain sain itseni sängystä ylös ja vietiin matkalaukut I-sitelle säilöön ja lähdettiin etsimään aamiaista. Kumma kyllä aamiaiseksi valikoitui hedelmiä ja jääkaakaokahvia, jotka nautittiin joenrannassa lämpimässä auringossa.

Syönnin jälkeen olikin hyvä lähteä vaeltelemaan ympäri kaupunkia täydellä vatsalla. Blenheim on jo ennestään tuttu, mutta nyt ehti tutustua keskustaan ihan ajan kanssa ja kierrellä kaikki parin dollarin kaupat, mitkä vaan löydettiin. Ja kaikki OP-shopit. Ja divarit. Ja löydettiin pöljiä hattuja ja aurinkolaseja.

Eikä päästy pois tyhjin käsin oikein mistään.

Tuollaisia nappeja olen yrittänyt löytää jo Suomesta, mutta vasta nyt ne tulivat vastaan. Ihanat kuin mitkä! Näette joskus myöhemmin, mihin tarkoitukseen. Kosketusnäyttökynä, koska perheessä on nykyään kosketusnäyttöpuhelin, missä on hienoja pelejä. Se olikin kallein ostos noista,  hurjat kolme dollaria. Ja viimeisestä divarista, mihin piti vain pistäytyä katselemaan, mukaan tarttui Hobitti vuodelta -75. Kirjakaupassa uutena siitä saa pulittaa noin 30$ ja kun tuon sai kahdella ja puolella ja se oli vielä kaikenlisäksi sievä, pitihän se ottaa mukaan. Sieltä olisi löytynyt paljon kaikenlaista kivaa, mutta onneksi en juuri nyt tarvitse luettavaa eikä matkalaukkuunkaan oikein mahdu mitään ylimääräistä. Mutta hyvin käytetty aamupäivä oli se.

Linja-auto lähti yhden aikoihin kohti Nelsonia ja lopullista päämäärää. Matkalla nähtiin aika paljon kaikenlaisia vuoria ja mentiin muutaman yli. Hyi elämä niitä mäkiä ja mutkia. Olen melko tylsää matkaseuraa aina linja-autossa: milloin en istu nenä kiinni ikkunassa ihailemassa maisemia tai lepuuta silmiäni meditoidessani, tapitan tiukasti horisonttiin (jos sellainen näkyy) ja pidän suuni visusti kiinni, etten menettäisi viimeksi syötyä ateriaa. Onneksi A tietää jo tämän ja osaa keksiä itselleen tekemistä matkalle.

Nelsoniin saavuttiin iltapäivällä ja sää näytti suht harmaalta. Etsittiin ihan ensimmäisenä hostelli ja jätettiin laukut sinne. Otettiin kahden hengen huone, sillä dormiin verrattuna hinta ei ollut paljon kalliimpi, varsinkin kun ollaan täällä viikko. Hostellin pitäjä vaikuttaa todella mukavalta, samoin itse hostelli. Huone on siisti ja siellä on kaikki tarpeellinen, jopa untuvatyynyt! Aamiainen kuuluu hintaan, eli minä koukutun taas kahviin tässä viikon aikana hyvin tyytyväisenä. Ainoa miinus on, että nettiaikaa ei ole kovin paljon käytettävissä. Hostellin yhteydessä on nettikahvila ja asukkaina saadaan netti puoleen hintaan, mutta on se silti aika tyyristä. Onneksi vieressä on roskaruokapaikka, missä on ilmainen langaton netti. Eli kahvin lisäksi koukutun luultavasti pirtelöihin, kun en kehtaa mennä sinne vain loisimaan koneeni kanssa. Muuten hostellissa on pyykinpesumahdollisuudet ja ihan kivan oloinen keittiö ja tv-huone, siistit vessat ja suihkut. Eli kaikki, mitä tässä tarvitaan ollessa.

Hostellista raahauduttiin tutkimaan kaupunkia, kierreltiin vain tässä ihan ydinkeskustassa ja katseltiin paikkoja. Ihan ensimmäisenä löydettiin tottakai portaita! Jalkatreenin jälkeen ne piti kiivetä ylöskin...

Ylhäällä meitä odotti kirkko, missä käytiin ihmettelemässä lasimaalauksia.

Sen jälkeen löydettiin ihan valtava helmikauppa. Siellä oli myynnissä niin koruja kuin korutarvikkeitakin ja myyjät väkertelivät koruja samalla kun höpöttelivät meidän kanssa. Taivas. Päähän puski miljoona ideaa, millaisia koruja haluaisin väkertää juuri nyt heti samantien.

Seinillä oli myynnissä ihan perinteisiä puisia ja lasisia helmiä ja muuta koruhärpäkettä pienistä metallisista otuksista isompiin ja hienompiin lasikukkiin. Olisin voinut ostaa koko kaupan tyhjäksi. Varsinkin viimeisenä silmiin sattui mitä suloisin pieni pöllö, mutta hinta oli hiukan yli minun kipurajan, joten se jäi vielä odottelemaan sinne. Samalla kuultiin huomenna aamulla pidettävistä markkinoista, missä on paikallisia käsitöitä ja taiteita. Kuten A totesi, kuulostaa kalliilta, mutta pakkohan sinne on mennä.

Kuultiin kiipeilyseinästä, jonne pitää mennä tutustumaan tässä piakkoin, jospa kädet kestää. Löysin myös suutarin, joten toivottavasti saisin rakkaat vagabondiloiset korjautettua täällä. Ja sen lisäksi kelloon pitäisi vaihdattaa patterit ja yksi tuliainen kaiverruttaa, joten tekemistä riittää kyllä. Ja kaiken tuon mukapakollisen tekemisen lisäksi täällä on paljon nähtävää ja käveltävää ja pyöräiltävää, joten eiköhän me täällä viikko kestetä.

Lomalomaloma

Viime perjantaina meillä oli viimeinen työpäivä ja sitten jäätiinkin lomalle. Päivä töissä meni todella nopeasti, vaikka olisi voinut kuvitella ihan muuta, maailmankaikkeuden tuntien. Suomessa ei ikinä tulisi mieleenkään lähteä vakituisesta ja hyväpalkkaisesta työpaikasta kirveelläkään, mutta täällä ajatusmaailma on ihan toinen. Ristiriitaisin tuntein lähtö tosin sujui ainakin minulla, toisaalta oli todella haikeaa, toisaalta ei olisi halunnut jäädä enää yhtään pidemmäksi aikaa. Töissä tuli opittua todella paljon kaikenlaista ja tutustuttua ihan huippuihin tyyppeihin, ei voi kuin olla todella kiitollinen isollepomolle, kun antoi meille tällaisen mahdollisuuden, kahdesti.

Viikonloppu sitten vain löhöttiin sängyssä ja katseltiin leffoja ja nyt on selkä ihan jumissa. Alkuviikko ollaan vaan oltu, kävelty ympäri Ashburtonia ja katseltu paikkoja, missä ei oltaisi vielä oltu. Niitä on muuten aika vähän. Tänään kävimme selvittelemässä, miten pääsemme seuraavaan paikkaan. Ihana I-siten Nona (jonka muuten tunnemme salilta, kiva pieni Ashburton) jaksoi auttaa meitä vaikka kuinka kauan ja järjestää meille kyydityksen ja yöpaikan. Lähdemme siis ensi torstaina kohti Nelsonia. Koska täältä ei pääse sinne yhden päivän aikana oikein millään, yövymme Blenheimissä matkalla ja jatkamme matkaa taas perjantaina. Nelson on etelä saaren pohjoisosissa sijaitseva pieni paikka, jota kaikki tuntuvat kehuvan kovasti. Minä toivon vain, että siellä olisi lämmin, tai ainakin lämpimämpi kuin täällä. Vaikka kevät kovasti tekee tuloaan, aamut ovat viileitä ja nyt on satanut vettä muutaman päivän, joten on kylmä.

Huomenna olisi tarkoitus pakata ja siivota kämppä. Mikekin lähtee täältä parin viikon päästä, joten olisi hyvä saada asunto luovutuskuntoon. Mike lähtee itseasiassa Saksaan, kun sai sieltä ilmeisesti hyvän työtarjouksen. Minä en tiedä, miten me saamme matkalaukut taas pakattua. Onneksi matkustamme linja-autolla, joten se ei ole ihan niin kilon päälle, mutta silti. Petivaatteet viemme suosiolla kierrätykseen, niitä on ihan turha lähteä raahaamaan, mutta kaikki vaatteet ja varsinkin tuo ihana komentokeskus (myös Aan "läppärinä" tunnetaan)... Tottui jo tähän paikallaan oloon ja siihen, että vaatteet sai säilyttää kaapissa ja läppärin pöydällä, ah luksusta. Onneksi osan työvaatteista voi suosiolla heittää jo roskiin, sen verran repaleisia ja betonisia ne ovat. Vaikka kuinka suunnittelin, että kyllä näistä vielä shortsit saa...

Tämä on nyt ensimmäinen kerta täällä, kun meillä on määrittelemättömän pitkä loma ilman sen suurempia suunnitelmia, joten vähän jännittää. Mennään nyt alkuun Nelsoniin ja katsellaan, miten pitkään viihdytään siellä. Töissä tienasi onneksi sen verran hyvin, että ihan heti ei tarvitse uusia töitä etsiä. Nelsonista jatketaan jossain vaiheessa matkaa taas etelään päin ja tutustutaan samalla kaupunkeihin, joita tulee matkalla vastaan. Vielä ei ole iskenyt kovin suuri matkakuume tai innostus, mutta on kiva lähteä taas. Ensimmäiset viikot täällä Ashburtonissa olivat melkoista tuskaa, kun töitä ei tuntunut löytyvän ja asuminenkin oli niin kallista, mutta siitä huolimatta tänne tuli kotiuduttua ihan hyvin, kun lopulta löytyi vakituinen työ, kavereita ja saatiin salijäsenyys, eipä sitä paljon muuta voinut sitten pieni ihminen pyytääkään. Ja ihan kohta kaikki nuo jäävät taakse ja se tuntuu enimmäkseen vain hyvältä.

Sateenvarjopaju

NABBAilua

Piti kirjoittaa jo viikonloppuna, mutta ei ollut fiilistä, eikä sen jälkeen ole oikein tuntunut löytyvän aikaa tai jaksamista.

Tällä viikolla siirryttiin töissä taas eri työmaalle. Tämä on vasta ihan aluillaan ja asiat otetaan siellä hiukan rennommin kuin edellisellä paikalla, mikä on outoa meille. Esimerkiksi korkeuden voi kuulemma ihan hyvin mitata haravalla, mitään mittanauhaa siihen tarvi. Ihan hauskaa vaihtelua tosin. A pääsi ajelemaan myös kaivinkoneella hetken aikaa, minä olen pysytellyt maantasalla aina kun mahdollista. Tiistaina oli todella todella tuulinen päivä, ilmeisesti koko maassa eikä vain meillä. Kokonaisia metsiä kaatui, muutama rekka meni nurin ja minä sain pari naarmua naamaani. Lentävä hiekka on vielä ihan siedettävää, kivuliasta, mutta siedettävää, pienet ja vähän isommatkin kivet sen sijaan koskee ja paljon, lankuista puhumattakaan. Mutta hengissä selvittiin ja olipahan taas kokemus.

Salilla ollaan jaksettu käydä ahkerasti. Ja ihanan Annin innoittamana  päätin kokeilla, että onnistuuko leuanvedot. Tähän asti olen tehnyt niitä helpotetusti eikä ole tullut mieleenkään kokeilla ilman apupainoja, niin surkeasti ne ovat sujuneet. Mutta nyt rohkaisin mieleni ja heitin apulaudan pois ja uskaltauduin roikkumaan ihan pelkkien omien käsieni varaan ja minä pääsin myös ylös sieltä! Voi sitä riemua, vaikka toista en saanutkaan tehtyä ja oli se ensimmäinenkin aika räpistelyä, mutta olipa silti. Samoin tein hyppäsin pois ja kipitin salin toiselle puolen sirkuttamaan Aalle, että arvaappas mitä mie just tein. Ne pienet asiat, ne pienet asiat.

Oikeastaan piti kirjoittaa viime viikonlopusta. Töiden jälkeen perjantaina haettiin pitsat, hypättiin kämppiksen kanssa autoon ja otettiin suunnaksi Dunedin. Emme ole käyneet Ashburtonia etelämmässä aiemmin, joten oli ihan mukavaa päästä sinnekin päin ja no, ylipäätään taas pois Ashburtonista.

Olimme perillä melko myöhään illalla eikä minulla ollut oikein jaksamista muulle kuin nukkumiselle, vaikka Mike yrittikin houkutella meitä tutustumaan yöelämään. Yövyimme hostellissa, joka oli muuten oikein mukava ja kodikas, mutta itse huoneet olivat melko karut ja pienet ja haisivat pahalle. Koska huone oli kuitenkin suhteellisen edullinen ja olohuoneessa sai käyttää nettiä ilmaiseksi, kyllä siellä pari yötä kesti.

Aamulla heräsimme tyypillisesti Aan kanssa kuuden aikoihin, kun taas Mike oli tullut vain muutamaan tuntia aiemmin takaisin. Löhösimme olohuoneen sohvilla ja A leikki uudella kännykällään. Entinen hajosi jostain meille tuntemattomasta syystä (minä veikkaan sementtipölyä) ja uuden ja paremman sai netistä nopeasti ja halvalla, joten mikäpä siinä.

Miken herättyä etsimme lähimmän kahvilan ja sen jälkeen toisen kahvilan ja sitten päädyimme ostamaan Mikelle hatun. Jossain välissä pojat söivät myös aamiaista, minä päätin elää tyytyväisenä pelkällä kaakaolla.

Yhdentoista aikoihin Mike lähti puuhailemaan omiaan ja me lähdimme tutkimaan kaupunkia kaksistaan. Sievä ja mäkinen kuin mikä. Ja suurempi kuin Ashburton, haha, mutta mikäpä ei olisi...

Kauniita vanhoja rakennuksia siellä sun täällä ja paljon kirkkoja. Sääkin suosi meidän vaeltelua päämäärättömästi, joten mikäpäs siinä oli ollessa.

Löysimme aivan valtavan kierrätyskeskuksen, itseasiassa ihan hostellimme vierestä. Alakerta oli täynnä vaatteita, mutta hetken kierreltyäni en kuitenkaan löytänyt naisten vaatteita ollenkaan. Ne olivatkin kaikki sitten yläkerrassa, nätisti lajiteltuina ja värikoodattuina. Taivas. Olen kolunnut kaikki tähän asti löytämäni OP-shopit läpi, mutta niissä vaatteet ovat yleensä joko lasten kokoja tai aivan liian suuria. Täällä sen sijaan valinnanvaraa oli jopa liiaksi asti. Ja hinnat pyörivät yleensä parista dollarista kymmeneen, vähän vaatteesta riippuen. Löysin itselleni kivat shortsit, joita oikeastaan kaipailin jo viime kesänä, mutta joita en silloin löytänyt. Niin, tänne on tosiaan tulossa taas kesä (lälläspöö) ja toiveissa olisi saada näihin kinttuihin vähän väriä. Shortsien lisäksi löysin täysin tarpeettoman, mutta aivan ihananihanan lyhythihaisen raidallisen villatakin epäsymmetrisellä helmalla (jollaisia minulla on kuulemma muka jo miljoona). Olisi varmasti löytynyt paljon muutakin turhaa ja kivaa tavaraa, mutta onneksi järki (myös rakkaana Aana tunnetaan) pysyi mukana ja muistin matkalaukun ja lompakon rajallisuuden.

Jossain vaiheessa käytiin syömässä hirveä määrä roskaruokaa ja valtavat jäätelöt ja sen jälkeen käppäiltiin vain minne sattuu. Istuttiin hetki rautatieaseman puistossa ja naureskeltiin lokeille, kun ne ajoivat toisiaan takaa ja kiistelivät leipäpalasista.

Neljän aikoihin lähdimme kulkeutumaan yliopistolle päin, mikä oli oikeastaan koko matkan tarkoitus. Siellä pidettiin nimittäin kehonrakennuskisat, missä valittiin Etelä-Saaren parhaat kehonrakentajat. Sali ja kämppis saattoivat hiukan vaikuttaa osaltaan siihen, että ylipäätään päädyimme seuraamaan kyseisiä kisoja. Meidän ihananainen kuntosaliohjaajamme, Tania, oli mukana kisaamassa ja Mike toimii hänen valmentajanaan.

Istuimme melkein eturivissä eikä kummallakaan ollut hirveän tarkkaa tietoa, että mitä siellä tapahtuu tai miten kauan tapahtuma kestää. Kilpailijat oli jaettu eri kategorioihin ja joissain kategorioissa oli hassusti vain yksi kilpailija, mikä kertonee riittävästi tapahtuman pienuudesta ja kilpailijoiden tasosta.

Pian lavalle asteli toinen toistaan karseampia rusketuksia.

Minun tietämykseni kehonrakennuksesta rajoittuu Arskan Total Recall-kirjaan ja Pumping Iron-dokumenttielokuvaan. Eli ihan täysin validi en ole ketään tuomitsemaan, mutta näillä mennään. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota siihen, että ihmiset eivät olleet niin kovin suuria kuin odotin. Rasvaprosentti oli suurimmalla osalla todella alhainen ja he näyttivät lähinnä riutuneilta. Olihan heillä lihasta, mutta ei niin hirveän paljon kuin voisi olettaa ja se kuuluisa V-malli jäi puuttumaan aika monelta.

Kaikki saivat pitää tietyn mittaisen esityksen lavalla. Suurimalla osalla varsinkin naisista esitys oli tanssi, enemmän tai vähemmän. Olettaisin, että lihasten poseeraaminen olisi ollut pääasia, mutta osalta se tuntui unohtuvan. Osa esityksistä oli todella hienoja, ihan esityksinä, en niinkään poseerauksien kannalta osaa niitä ajatella. Jotkut kilpailijat osasivat taas poseerata todella hyvin, mutta esitys jäi vaisuksi. Loppujen lopuksi kai ne lihakset kuitenkin ratkaisevat.

Tapahtuma kesti nelisen tuntia ja välissä oli puolen tunnin tauko. Loppua kohti tunnelma alkoi jo hiukan laskea, kun voittajan valitseminen tuntui kestävän ihan liian kauan ja toisekseen kello alkoi lähennellä kymmentä eli nukkumaanmenoaikaa. Mutta lopulta meidän Taniasta kruunattiin Ms South Island ja sitä ennen hän voitti oman sarjansa. Mikä ei kyllä yllätä, kun näkee kaikki kilpailijat lavalla samaan aikaan. Huomaa, että Tanialla on osaava valmentaja, joka tietää melkolailla kaikesta kaiken.

En ole tajunnutkaan, miten paljon noiden kilpailujen takia pitää tehdä töitä, vaikka oletinkin paljon. Se on jotain todella järkyttävää ja samalla ihailtavaa, miten joku jaksaa. Itse en pystyisi, ikinä. Ja samalla ihmetyttää, miten kukaan kykenee. Miken kanssa jutellessa kävi nimittäin ilmi, ettei voittaja saa oikeastaan mitään. Pari proteiinipussia, pokaalin ja hyvän mielen, siinäpä se. Ja jätskiä, kun itse ostaa.

Mutta kilpailujen katsominen oli taas näitä asioita, mitä ei Suomessa olisi tullut mieleenkään tehdä. Matkailu avartaa ja näin päin pois.