Sunnuntaikeräilyä

Hyvä että pidettiin se vapaapäivä tuossa viikolla eikä menty poimimaan mehuomenoita. On nimittäin jo aika väsynyt olo. Täällä on ollut todella kaunis ilma koko viikonlopun, joten töitä on riittänyt. Talvi mukamas... tuntuu että se on vain urbaanilegenda. Olen töissä pitkissä housuissa ja pitkähihaisessa paidassa ihan vain sen takia että aurinko paistaa niin kuumasti ja no, ehkä ne raapivat oksat vaikuttavat myös asiaan.

Töissä on ollut aika tasaista, yleensä mennään sillä 7 korin päivävauhdilla, mikä  on ihan hyvä. Mietittiin lauantaina, että miten voitaisiin parantaa ja nopeuttaa poimimista ja sunnuntaina kokeiltiin käytännössä. Emme enää kurottele kaikkia mahdottomia omenoita sieltä kaikkein kaukaisimmasta oksasta, ei haittaa vaikka yksi tai kolme omenaa jää latvaan. Minä kerään korini tikkailla ollessa niin täyteen kuin mahdollista, enkä vain puolikasta, minkä kanssa olisi mukava tulla alas. Täydemmän korin kanssa se on epämukavaa ja mustelmaista, mutta selviän. A taas kerää niitä omenoita hiukan vähemmän eikä koria kukkuroilleen, jotta pääsee tikkailta alas nopeammin. Liikutaan muutenkin ripeästi eikä jäädä jumittamaan ja pohtimaan maailmankaikkeutta liiaksi. Omenat syödään vauhdissa ja samalla toisella kädellä voi kerätä lisää omenoita. Matkan puulta korille voi yrittää liikkua mahdollisimman nopeasti: A hölkkäsi, minä liikkasin sen täyden korin kanssa vähän säälittävämmin.

Kaikki tuo tuotti jo tulosta, kerättiin parhaimmillaan alle tuntiin yksi kori. Tosin se aiheutti sitten enemmän vammoja, ainakin minulle. On ihan normaalia, että tiputtaa pari omenaa tai lyö itseään oksalla silloin tällöin tikkaita asetellessa, mutta sunnuntain saldo oli kyllä jotain niin historiallista, että pakko kirjata ylös:

-palovamma aukesi johonkin terävään oksaan (palovamman sain siis aamiaismunakasta tehdessä), joten pikkurillistä puuttuu hiukan ihoa, ja tottakai se kohta raapiutui sen seitsemän miljoonaa kertaa oksiin
-omena tipahti suoraan silmäkulmaan, ei onneksi ole ainakaan vielä mustelmaa
-omena tipahti takaraivoon, en tiedä onko mustelmaa
-omena tipahti olkapäähän, on mustelma, useampikin
-löin itseäni tikkailla sekä takaraivoon (tukijalalla) että ohimoon (sillä tikaspuolella)
-kaadoin tikkaat ja revin reiteni hajalle samalla, kahdesti
-meinasin puhkaista silmäni muutaman kerran oksalla, ensin tökkäämällä ja sitten sivaltamalla, kerran tiputin oksan suoraan avonaiseen silmääni
-muutenkin oksilta saa aina silloin tällöin herättelevän litsarin
-sain miljoona tikkua käsiini
-paljon läheltä-piti-tilanteita, yleisin on tikkailta lipeäminen kun sitten kuitenkin pitää kurkottaa sitä kaikkein kaukaisinta omenaa
-säärien ja polvien hakkaaminen tikkaisiin ja oksiin on ihan normaalia, joten ihoni alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän dalmatialaista

Aakin rävelsi ja löi itseään tikkailla niin että korvissa soi ja tähtiä näkyi. Aan käsivarret on kans aika näkemisen arvoiset: ne on täynnä pieniä ja vähän isompiakin naarmuja oksien jäljiltä. Eli en ole ainoa. Ja jos joku miettii, että eihän se nyt niin voi koskea, kun omena tipahtaa päähän, niin kyllä voi! Varsinkin, jos se on tällainen ja kasvaa siellä harvinaisen ärsyttävässä latvassa mahdottoman korkealla:

En silti valita, noita isoja omenoita on helppo kerätä ja ne täyttävät korit nopeasti, siis silloin kun eivät tipahtele ilkeyttään kerääjän päähän. Teimme lyhyemmän päivän, sillä traktorikuskit halusivat kotiin sunnuntain viettoon ajoissa. Teki ihan hyvää, että pääsi itsekin vähän aiemmin pois. Nuo kahdeksan tunnin+ päivät yhdellä vartin tauolla alkavat vaatia veronsa: näin jo untakin omenan poiminnasta, jossa maailma loppui, jos en kerännyt riittävän nopeasti.

Lounastauolla meitä viihdytti taas kktiainen. Se tuli selvästi kyttäämään meidän ruokailua: puhuttiin, että tämän korin jälkeen pidetään ruokatauko, niin jo ilmestyi pieni otus viuskuttamaan läheiselle oksalle. Se seurasi perässä, kun A haki eväsrepun ja lenteli ympärillä koko syönnin ajan. Ja tottakai jaoin Aan myslipatukan linnun kanssa, joten saimme uuden ystävän.

Töiden jälkeen oli hyvä rentoutua kuplamuovin parissa. Työkavereilla oli sitä vaikka muille jakaa, joten pitihän sitä päästä poksuttelemaan. Naurettiin, että taitaa olla aika kansainvälinen juttu tämä.

Simonilla oli ehkä paras tekniikka ikinä: kääriä se kuplamuovi aina vaan pienemmälle ja pienemmälle rullalle, jotta se poksui mahdollisimman monesta kohtaa yhtäaikaa. Saattoi siinä muut asukkaat miettiä että mitä ihmettä, nyt niillä on pää pehmennyt auringossa.

Asustamme tässä hostellissa ainakin vielä viikon, ja pääsemme pian muuttamaan ihan sisätiloihin! Ei tarvitse enää nukkua ja herätä jääkylmässä asuntovaunussa, niin ihana kuin tämä muuten onkin. Toivotaan ainakin, että sisällä on lämpimämpi, ja ehkä ne aamut on sitten vähän helpompia.

Sovimme myös, että maksamme osan asumiskuluista siivoamalla. Siivoaminen vie noin tunnin päivässä, seitsemänä päivänä viikossa ja sillä saamme puolet kuluista pois, mikä on aika iso säästö. Ja tunti ei tunnu mahdottomalta, vaikka töiden jälkeen onkin aina aika poikki.  En tiedä, miten pitkään omenanpoimintahommia enää on, toiset sanoo pari viikkoa, toiset että vain pari päivää. Joten sen jälkeen sitten jotain uutta. Ehkä kiwejä välillä (hedelmiä, ei paikallisasukkaita).

Tomaattihuippu

Päätettiin olla lähtemättä töihin tänään. Nukuttiin tosi pitkään eli noin seitsemään, tuntui hyvältä saada hiukan univelkoja pois. Kaikesta päätellen niitä ei sitten niin paljon ollutkaan kuin olisi voinut kuvitella, ottaen huomioon minun työttömän unirytmin. Syötiin rauhassa aamiaista ja poltettiin yksi paistinpannu joutessaan ja lähdettiin sitten työkavereitten kanssa viettämään vapaapäivää. Töistä ei ole viikonloppuvapaita ja töitä tehdään aina kun säät vain sallivat, joten yleensä vapaapäivinä sataa ja silloin ei varmastikaan ole hirveästi mielenkiintoa lähteä ulos. Nyt paistoi kerrankin aurinko, joten suunnitelmissa oli lähteä Tomaattihuipulle, oikealta nimeltään TeMata Peakiin katselemaan maisemia ja sieltä rannalle.

Simon toimi taas kuskina ja kartanlukija huuteli takapenkiltä suunnilleen, minne pitää mennä. Kukaan ei ihan tarkkaan tiennyt, mutta meillä oli koko päivä aikaa, joten eipä se haitannutkaan. Löydettiin lopulta parin uukkarin jälkeen Tomaattihuipulle, jätettiin auto parkkiin ja suunnistettiin vähän epämääräisesti eteenpäin, lähinnä seurattiin vain ylämäkeä. Maisemat olivat taas mitä ihanimpia, nähtiin kaikenlaista metsää ja erilaisia puita <3 ja kuultiin mitä hassuimman kuuloisia lintuja. Saatiin kävellä jonkin aikaa paahtavassa auringossa, onneksi oli aurinkorasvaa niin en ehkä kärähtänyt ihan mahdottomasti. Löydettiin näköalatasanteellekin, tai varmaan kolmelle, viimeiseltä ei päässyt enää ylemmäs.

Maisema avautui kaikkiin ilmansuuntiin ja niissä jokaisessa oli jotain töllisteltävää: meri yhdessä suunnassa, vuoria (minulle ne on vuoria, vaikka oikeesti ne on kai vain jotain kukkuloita) toisaalla ja sitten oli kaupunki ja peltoja ja sitten taas niitä vuoria.

En tiedä, miten hyvin kuvat toistavat näkemäämme, ne on otettu kuitenkin kännykällä. Toivottavasti saamme kameran takaisin, soittelin tänään bussifirmaan, jolla saavuimme tänne ja he lupasivat soittaa takaisin, jos kamera löytyy. Joten sormet ristiin siellä kotosallakin, muuten saan poimia aika paljon omenoita ennen kuin on varaa uuteen kameraan (fiksuina meillä tottakai oli varakamera, mutta se on päättänyt olla toimimatta).

Pidän tästä Seelannin luonnosta ihan mielettömästi! Missään et näe tasaista kohtaa, aina on joku mäki tai huippu, aina vaihtelevaa, loputtomasti kiintopisteitä joihin kohdistaa katse, koko ajan jotain uutta, tai vanhaa, mutta silti mielenkiintoista. Ja lampaita, joka paikassa lampaita. Tässä tämä ensimmäinen jäi poseeraamaan, tai sitten se vain säikähti Aata ja jumahti paikoilleen.

Ne kulki tuolla ihan vapaasti, niille oli omia juomapaikkoja ja puita auringonsuojana. Ja meidän polkuja ei ollut aidattu ollenkaan, ihan sama miten kapea se oli tai miten korkea pudotus sieltä olisi ollut, ainoastaan näköalapaikalla oli jonkin sortin aidat. Matkalla löydettiin myös kerrankin ihan kiipeilyyn tarkoitettu paikka, jonne ehkä palaamme, jos on enää ikinä vapaata aurinkoisella säällä. Kaksi työkaveria harrastavat myös kiipeilyä ja heillä on köysikin mukanaan, joten voisi olla suhteellisen helppo lähteäkin.

TeMatasta suunnistettiin rannalle. Waiheken jälkeen ei ollakaan oikein käyty rannoilla, joten ihan mukavaa vaihtelua. Luulin, että ranta olisi ollut lähempänäkin, mutta saimme ajaa melkoisen matkan ennenkuin löysimme perille. Ranta oli kaunis, laaja ja puhdas, meri tuoksui ihan itselleen ja aallot olivat päätähuimaavan suuria. Porukkaa ei juuri ollut tai ainakin tilaa oli niin paljon, ettei tarvinnut törmäillä kehenkään.

Kahlailtiin rantavedessä ja annettiin varpaiden hautautua aaltojen mukana hiekkaan.

Vesi oli aika kylmää, joten uimaan ei huvittanut lähteä, olen tullut vanhaksi ja mukavuudenhaluiseksi. Loppuaika istuttiin rannalla ja syötiin omenoita ja pelattiin Fairytalea, vaikka tuuli yrittikin parhaansa mukaan hankaloittaa korttien pysymistä paikoillaan. Naama ja käsivarret sai varmaan vähän liikaa aurinkoa, siltä ainakin tuntuu, mutta pitäähän siitä yrittää nauttia vielä kun voi. Ihan tehokkaasti kulutettu vapaapäivä, jalat ei kyllä saaneet lepoa yhtään, mutta ei se mitään, mieli sitäkin enemmän. Huomenna taas poimimaan ja syömään omenoita päiväksi, jos vaan säät sallii.

Chinese man killed a mailbox

Tänä aamuna väsytti ja kolotti taas melkoisesti, eikä kylmä asuntovaunu oikein houkutellut nousemaan kolmen viltin alta, mutta silti urhoollisesti taapersimme aamiaiselle ja yritimme samalla heräillä. Lähdimme taas samoja aikoja töihin, saavumme yleensä noin puoli kahdeksalta pomon (Rickhardin) pihalle, mistä sitten lähdemme aina sen päiväiselle palstalle. Pihassa oli suuri koira, valkoinennoutaja, joka meidät nähtyään kipitti auton vierelle ja vinkui ja haukkui, kunnes kuskimme Simon (hän on kiinalainen, joten en tiedä oikeaa nimeään, mutta tuota nimeä hän tottelee ja muutkin hänestä käyttävät) avasi oven ja silitti sitä. Minä istuin takapenkillä keskellä ja näin ollen ulkopuoliseksi tästä herkästä hetkestä. Kun lähdimme seuraamaan Rickhardia, että osaisimme oikeaan paikkaan poimimaan oikeita omenoita, aamuaurinko valaisi taivaltamme ehkä hiukan liiankin tehokkaasti, sillä Simon häikäistyi valosta ja ajoi risteyksen ohi ja samalla pienen postilaatikon yli. Postilaatikko lensi sievässä kaaressa ja sen sisältö laskeutui konepellille. Ensijärkytyksen ja kyytiläisten ja auton tilan (rekisterikilpi vääntyi nätisti keskeltä) tarkistuttua kaikki vitsailivat ja kikattivat jutulle, lensi niin huonoa läppää, etten viitsi edes suomentaa. Mutta olipahan jännittävä aamu ja herättiin viimeistään siinä vaiheessa.

Tänään poimittiin kivoja omenoita, Tyynenvaltameren ruusuja. Irtosivat helposti, välillä vähän liiankin: kun otit yhden omenan niin kolme muuta tipahti hyötyhyviään maahan -en minä niitä mahareppuuni olisi halunnutkaan. Kasvoivat kyllä taas niin hirveän korkeissa puissa, että tällaisella ulottuvuusrajoitteisella oli ongelmia niiden poimimisessa. Tikkailla on toki kiva keikkua henkensä kaupalla (tai ainakin murtuneen käden tai kylkiluun), varsinkin kun niitä omenoita poimii päänsä yläpuolelta vähän takavasemmalta sokkona ja yhden irrotettuaan saa kolme omenaa tippumaan olkapäähän ja siitä polvelle, tismalleen samaan kohtaan. Vaarallista työtä eikä mustelmilta voi välttyä, mutta onpahan kiipeilystä ollut hyötyä, kun voi siirtää painopistettään tai ottaa pelkällä kantapäällä tai varpailla tukea jostain oksasta, että ylettyy hiukan pitemmälle kuin muuten.

Oltiin tänään supernopeita poimijoita, ainakin meidän mittapuulla, ja saatiin seittemän koria täyteen! Eli se ois noin 14 000 omenaa. Eikä kyllästytä vieläkään, mussutin omenoita sekä nälkään että janoon. Huomenna täällä on vapaapäivä ANZAC-päivän takia (googlettakaa jos kiinnostaa, liittyy jotenkin johonkin sotaan ja kuolleisiin seelantilaisiin). Voitaisiin mennä poimimaan mehuomenoita orjahinnoilla eli 16dollaria kori tai sitten vetää lonkkaa ja pitää vapaapäivä, en tiedä vielä mihin päädymme. Tässä lähellä ois pari kirpparia, joihin haluaisin tutustua, mutta yleensä töiden jälkeen on niin poikki, ettei jaksa kuin syödä ja tulla koneelle löhöämään. Eikä olla käyty edes Hastingsin hurjassa keskustassa vielä, sekin ois kai noin kävelymatkan päässä, niin pitäähän siihenkin tutustua joku vapaapäivä. Eli tekemistä ois kyllä, jos ei jaksa herätä orjatöihin huomenna.

Tänään viimeisiä koreja kerätessä kulmakarvatiainen (ehkä lyhennän sen vain kktiaiseksi) tuli taas moikkaamaan meitä ja toi lopulta kaverinsakin töllistelemään meitä. Ne on niiiiiiiin hauskoja otuksia ja tottakai ruinasin Aan ottamaan kuvan niistä, universumille kiitos uudesta teknologiasta ja kamerakännyiköistä. Meikän työtahti ehkä vähän hidastui, kun jäin vain tuijottelemaan tiaisia, vaikka virallinen selitys oli väsymys ja tikkaiden hankaluus, jos joku kysyy. Ne tuli ihan lähelle ja katteli ja twiittaili (kyllä, ne ääntelee juuri niin stereotyyppisesti: twiit twiit ja sitten välillä ne kurlaa niinkuin pääskyt), enkä oikein tiennyt mitä ne halusivat, joten hymyilin ja juttelin niille aina poimimisen ohessa, ei ole haitaksi olla kohtelias. Onneksi muita poimijoita ei juuri ollut lähettyvillä, meidät nimettäisiin muuten varmasti team retardiksi: yksi luulee, että linnuilla on kulmakarvat ja toinen vielä juttelee niille (linnuille siis, ei kulmakarvoille).

Muuten päivän saldona on uusi maisteltu hedelmä, minä nimesin sen mansikkakiiwiksi, koska siltä se maistui, mutta sen oikea nimi on feijoa. Niitä kasvaa tässä jossain lähellä jonkun pihapuussa, joten niitä saa syödä ihan vapaasti. Niissä on hullun paljon C-vitamiinia, syöt kaksi ja päivän annos on täynnä, tai näin meille ainakin uskoteltiin. Toiseksi, Aan koneen näyttöön on ilmestynyt kuollut pikseli. En ole ennen nähnyt kuollutta pikseliä, joten olinpa innoissani siitäkin ja hihkuin hieman, vaikka surullinen tapahtuma onkin kyseessä

Kulmakarvatiainen

Viime yönä nukutti aika hyvin, vaikka A varastikin peiton kokonaan itselleen ja oli hiukan viileää -tosin siihen vaikutti myös ehkä se, että jotkut riemuidiootit jätti vahingossa ikkunan auki koko yöksi... En ymmärrä miten ketkään pystyvät nukkumaan pelkästään yhdellä peitolla, olipa se miten valtava tahansa. Olin onneksi varautunut kolmella viltillä. Aamulla väsytti hiukan enemmän kuin eilen ja olo oli vähän kankea ja juminen, mutta hyvän aamiaisen jälkeen se unohtui nopeasti. Töihin suunnattiin noin 07.15. Meidän piti ajaa todella kauan, että saavuttiin oikeaan paikkaan ja sittenkin omistaja katsoi meitä silleen: mitä te täällä teette. Olisi ilmeisesti pitänyt olla jossain muualla, mutta onneksi töitä oli täälläkin, tänään kerättiin Fuji-omenoita. Ne olivat helppoja omenoita, irtosivat nätisti eivätkä hajonneet helposti. Ainoa vika niissä oli, että ne kasvoivat liian korkeissa puissa, joten ne piti kerätä tikkailta. Aina välillä sinne oksiston sekaan oli todella vaikea mahtua sen maharepun ja tikkaiden kanssa, varsinkin kun oksat päättivät olla liikkumatta siitä, mihin olivat onnellisesti kasvaneet. Puhumattakaan meikän tasapaino-ongelmista. Tajuaisinkohan huomenna ottaa pitkähihaisen paidan, kun käsivarret on taas täynnä naarmuja. Sen lisäksi paloin auringossa, mikä on minusta jo ihan saavutus talvella.

Työ on kivaa ja rentoa, saa olla ulkoilmassa ja eikä se lopulta niin kovin vaikeaa ole, kunhan pääsee jyvälle siitä, minkä värisiä omenoita tänään halutaan. Saa olla ajatukset aika nollissa ja tulee venyteltyä käsiä vähän joka suuntaan, kun yrittää ylettyä siihen viimeiseen omenaan. Ainoa murhe on tuo raha, työstä ei makseta ihan mahdottomasti, eikä olla luonnonlahjakkuuksia tuossa hommassa. Ollaan kuitenkin hiukan kehitytty  poimisessa, saatiin tänään viisi koria täyteen, mutta huomattavasti lyhyemmässä ajassa kuin eilen. Vaikka ensimmäisiin koreihin tuhlautui ihan liian paljon aikaa, johtuen tikkaista ja värien pohtimisista ja epätoivo meinasi iskeä, viimeiset korit kerääntyivät vähän reilussa tunnissa. Olisimme voineet kerätä vielä yhden korin ihan hyvin, mutta omenat loppuivat kesken, joten piti lopettaa tältä päivältä. Kolmelta lopetettiin työt, syötiin vielä viimeiset omenat muita odotellessa ja neljän aikaan lähdettiin hostellille päin. Jännä, miten noita omenoita tulee vaan syötyä ja syötyä, koska niitä on siinä kädenulottuvilla aika paljon ja koko ajan. Ajatuskin omenoista aiheuttaa jo nyt pienen inhoreaktion ja silti syön niitä varmasti huomennakin koko päivän. (Syöminen ei vaikuta siihen, miksi ollaan niin hitaita keräämään niitä omenoita, suom. huom.) Mutta ne on tosi hyviä suoraan puusta poimittuja, kannattaa kokeilla!

Ai ja tämä on taas näitä, pakko-jakaa-teillekin-juttuja, vaikka luultavasti vain minä nauran tälle, mutta nauranpa sitten kovaa ja pitkään. Eilen, kun lopeteltiin töitä, meitä tuli moikkaamaan jokin tiaisen näköinen lintu, jonka väritys näytti ihan siltä kuin sillä olisi ollut kulmakarvat. Ohessa allekirjoittaneen näkemys linnusta, perustuen hatariin muistikuviin.

Minä tottakai kiljuin, että A kato, kulmakarvalintu ja osoittelin sen minkä ehdin ja kikattelin niin hassulle olennolle. No jatkoin töitä ja otus oli mitä ilmeisimmin näkemisen arvoinen, kun A osoitti lintua myös yhdelle työkaverille sanoen, että katso miten hauska lintu, sillä on kulmakarvat. Työkaveri katsoi lintua hetken totisena ja hiljaa ja totesi sitten, että ei, ei sillä ole kulmakarvoja, sen sulat on vaan eriväriset siitä kohtaa. Hihhah että repesin, kun A kertoi tätä tänään ruokapöydässä. Ei ilmeisesti huumorintaju ollut ihan samalla aaltopituudella tai sitten kyseinen kaveri pitää Aata vain hiukan vajaana, kun pitää selittää, että ei, linnuilla ei ole kulmakarvoja. Ah repeilen vieläkin tälle jutulle. Pitäisi ehkä nukkua ensi yönä vähän paremmat yöunet, ettei olisi näin hysteerinen, mutta pääasia että on kivaa.

Loppuun vielä: kun unohdettiin ikkuna auki viime yöksi ja koko täksi päiväksi, niin täällä on nyt sitten itikoita. Jeij, se niistä yöunista. Mutta ei se mitään, huomenna taas töihin, päästään ehkä poimimaan tosi isoja omenoita ja jos yritettäis vaikka saada kuusi koria huomenna täyteen. Elämässä pitää olla tavoitteita.

Omena päivässä

Laukut saatiin pakattua jo lauantai-iltana, petivaatteita ja aamiaispaistinpannua lukuunottamatta. Jotenkin ihmeen kummassa laukkujen kanssa ei tehnyt niin tiukkaa kuin olisi voinut olettaa, jos toki siihen auttoi se että tyynyt, Aan kengät ja paistinpannu pistettiin roikkumaan reppujen ulkopuolelle. Painorajat (kyllä, linja-autoon) ylittyivät leikiten, mutta onneksi niitä ei kukaan sen kummemmin tarkistellut. Kuvia tästä meidän legendaarisesta pakkausonnistumisesta ei ole, sillä taisin hävittää kameran, eli unohtaa sen bussiin. Mutta sen parempi teille, voitte käyttää mielikuvitustanne ihan vapaasti ja kuvitella kaiken meidän tavarapaljouden pakkautuneen hyvin pieneen tilaan. Ja kuten ennustin, Descent oli laukussa ensimmäisenä vuorattuna vaatteilla ja muulla sälällä.

Bussimatka meni oikein rattoisasti, eikä edes kuoltu nälkään kun varauduttiin banaanein, kuivatuin aprikoosein ja rusinoin. Aa söi myös parikolme samosaa, mutta ne olivat hiukan liian mausteisia minun makuuni. Matkalla pysähdyttiin muutaman kerran, että olisi voinut käydä mäkkärissä syömässä, mutta onnistuttiin välttämään.
Suurimman osan ajasta minä istuin nenä (ja edesmennyt kamera) kiinni likaisessa ikkunassa ja tuijottelin maisemia, A luki kirjaa ja häiriintyi välillä minun tökkiessä että kato, lampaita. Vihdoinkin täällä näkyy lampaita! No ei nyt vieläkään niin paljon kuin kuvittelin -mielessäni bussimatka olisi pitänyt keskeyttää ainakin kolmesti lammaslauman takia-, mutta sentään jotain. Aina välillä näkyi hauskoja omakotitaloalueita, joiden takapihoilta löytyi lehmiä ja lampaita. Muutenkin maisemat olivat enemmän sellaisia kuin odotin Seelannilta: kumpuilevia ruohoalueita ja aidattuja peltoja, joita yksittäiset puut häiritsivät ja korkeammat rinteet reunustivat, siihen vielä lisättynä ukkostaivas niin oli aikas nättiä.

Lähtöä edeltävänä päivänä soiteltiin yhdelle omenatilalle, että oisko töitä, tullaan huomenna ja onnistuuko majoitus. Ei pidätelty henkeämme, että onnistuisi tai että kukaan näkisi vaivaa sen eteen, että päästään jonnekin. Mutta, kun lopulta saavuttiin Hastingsiin aikataulusta hiukan myöhässä ja saatiin laukut haltuumme, paikalle asteli mies pikkulapsi sylissään ja kysäisi, että odotetaanko jotakuta. Olimme todella iloisesti yllättyneitä, kun hän vei meidät majapaikkaan ja ilmoitti, että maanantaina voi tulla töihin ja näytti vielä henkilön, jonka kyydissä päästäisiin töihin. Aina välillä tämä näiden ihmisten ystävällisyys ja muidenhuomioonottamis-kyky pistää positiivisesti ihmettelemään.

Eli nyt asustellaan taas hostellissa, ihan hiukan liian kalliissa, mutta onpahan omaa tilaa. Ai ja ei tosiaan asuta missään sisätiloissa vaan asuntovaunussa, johon mahtuu tasan sänky ja matkalaukut lattialle. Ei me onneksi muuta tarvitakaan, mutta täällä on vain hiukan kostennihkeä nukkua, kun ulkona sataa lähes koko ajan. Muut hostellin tilat ovat oikein mainiot, keittiö on siisti, mukavan suuri ja sieltä löytyy kaikki tarpeellinen ja säilytystilaa on riittävästi. Asukkaita täällä ei taida olla kuin viitisentoista tällä hetkellä ja alkoholi on kielletty, joten meteliä ei pitäisi olla juuri ollenkaan, mikä tarkoittaa hyviä yöunia, joita onkin kaivattu. Ei voitu kuin nauraa, että siirryttiin sitten Aucklandin suurkaupungista asustelemaan asuntovaunuun pikkukaupungin laitamille, missä ympärillä on yli 70 viinitilaa ja varmaan yhtä monta omenafarmia. Ja niitä lampaita. Mutta minä ainakin tunnen oloni hiukan kotoisammaksi.

Maanantaiaamuna herätys olikin sitten kello 06.00, josta nopsaan aamiainen naamaan ja kanssahostelliasujan kyydillä työpaikalle. Ihan ensimmäiseksi minulle sanottiin, että pitää lyhentää kynnet. Kyselin saksia, viilaa tai mitä tahansa teräasetta, mutta ei ollut, joten ensimmäisen puolisen tuntia pureskelin sitten kynsiäni todella ahkeran näköisenä. Työtehtävänä oli siis poimia omenoita. Meille annettiin pienet korit, joissa oli reppuhihnat ja sanottiin, että omenoita pitää kohdella sitten varovaisesti, niitä ei saa puristella ja ne pitää poimia hellästi koko kämmenellä, ne saavat niin helposti mustelmia. Alkuun piti kerätä 60% punaisia omenoita. Piti siinä hetki miettiä, että onkohan tämä nyt 60% vai 50% punainen, joten tahti oli aika hidas, mutta kyllä siihen lopulta pääsi jyvälle ja homma nopeutui. Lounaan jälkeen kerättiin mehuomenoita, joita sai kohdella hiukan huonomminkin, joten ei mennyt aikaa ja energiaa miettimiseen, että onko tämä nyt oikean punainen tai onko tässä vikaa tai koskeekohan siihen, vaan sai vain heitellä niitä koriin. Meille maksetaan sen mukaan mitä kerätään, eli yhdestä kerätystä korista saadaan noin 30dollaria verojen jälkeen. Koriin mahtuu noin bauttiarallaa 2000 omenaa. Kerättiin yhteensä viisi koria ensimmäisenä päivänä, joten noin 5000 omenaa per nenä. Ja niitä omenoita saa muuten syödä ihan niin paljon kuin haluaa, joten siinä säästää lounasrahat ja mielettömän hyviäkin ne vielä olivat, mutta noin kolmen omenan jälkeen tuli jo ähky ja nyt tuntuu siltä, ettei halua enää ikinä nähdäkään omenoita, paitsi että huomenna uusiksi!

Kuvan tilanne on lavastettu, ei sitä työtä oikeasti tehty naama noin virneessä, ainakaan enää loppuvaiheessa. Työ on rankkaa, repun kantaminen käy hartioihin ja alaselkään (varsinkin sen kuuluisan lumihankipuolivoltin jälkeen), kurottelu sattuu niskaan ja hiukan käsiin ja toki 8 tunnin kävely edestakaisin tuntuu myös jaloissa. Sen lisäksi minun kädet on verillä niiden mehuomenoiden itsepäisyyden takia, ne oli välillä niin tiukassa, että piti ihan kunnolla repiä. Mutta tykkään silti tuosta työstä, kai sen takia että on vihdoin jotain tekemistä ja siitä maksetaankin. Laskeskeltiin, että pitäisi kerätä noin 7-8 korillista omenoita, että se vastaisi minimipalkkaa ja saataisiin vielä säästöönkin rahaa, eli saadaan nostaa tuota keräystahtia jonkin verran. Katsellaan tässä samalla muita töitä, jos vaikka minimipalkalla voisi tehdä jotain vähemmän raskasta ja mahdollisesti asuntoakin täältä läheltä, mutta ainakin hetki jatketaan näin.

Syksyn uudet tuulet

Tänne tuli vihdoin syksy ja nyt on satanu kaks päivää, tylsää. Ei oikeastaan liity säähän mitenkään, mutta ajattelimme lähteä Aucklandista ja suunnistaa Hastingsiin. Nyt on oikeastaan hyvä hetki häippästä: asuntotilanne on sellainen, että meidän pitäisi muuttaa kuitenkin jonnekin päin ja sateen takia Aan työt ovat vähentyneet (ikävä niitä lattioita on lakaista tai kuoppia kaivaa tai autoja rapsutella sateessa). Ja toisekseen Auckland tuntuu aika läpikolutulta jo, joten maisemanvaihdos on ihan paikallaan. Hastings löytyy pohjoissaaren keskivaiheilta, itärannikolta, se on suhteellisen iso kaupunki, mutta Aucklandin jälkeen tuntuu luultavasti ihan tuppukylältä. Mikä ei välttämättä ole huonokaan asia. Sen enempää en paikasta vielä tiedä, mutta kerron kyllä, kunhan tulee tutuksi.

Bussiliput on ostettu ja lähtö olisi tämän viikon sunnuntaina, eli 21.04. Lentäen perille olisi päässyt tunnissa, mutta lentoliput maksoivat huomattavasti enemmän ja linja-autoasema löytyy ihan parin korttelin päästä (matka on vieläpä alamäkeen), joten ehkä helpompi näin päin. Matkaan meillä menee sitten noin suunnilleen koko päivä, mutta näkeepähän maisemia ja saa istua paikoillaan 7½ tuntia, jee! Eli tänne on luvassa järkyttävän kokoinen kuvapostaus, jonka kaikki tärähtäneet kuvat on otettu sumuisen bussin ikkunan läpi sateisesta maastosta, josta ei saa mitään selvää. Mielenkiintoista muuten nähdä, miten saamme matkalaukut pakattua ja mahdutettua niihin paistinpannun lisäksi tyynyt ja muut petivatteet ja kai ne vaatteetkin olisi hyvä ottaa mukaan. Descent toki menee laukkuun ensimmäisenä, joten ei tarvitse stressata, että mahtuuko se.

Paikanpäällä meillä ei ole vielä mitään suunniteltua tai varmaa, eli ei työtä, ei yöpaikkaa, eikä nettiä (kyllä, se on ehkä suurin nyyh). Älkää siis hätäilkö, jos meistä ei hetkeen kuulu, tällä kertaa se johtuu netittömyydestä eikä laiskuudesta. Asustamme alkuun luultavasti jossain hostellissa, toivottavasti omassa huoneessa, vieläkin on kevyitä painajaisia kuuden hengen dormista. Ja sieltä päin pitäisi löytyä enemmänkin kausiluontoista työtä, mitä todennäköisimmin hedelmien poimintaa tai vastaavaa, johon mahdollisesti sisältyy myös majoitus. Mutta sen näkee siellä sitten, mihin päätyy. 

Eli meillä on tässä vielä viimeinen viikko täällä Aucklandissa, joka menee luultavasti saleillessa ja löhötessä, kun ei sateeseen huvita lähteä vetämään niitä vogue-kungfu-liikkeitä liukkaille kaduille. Meikälle ei varsinaisesti tule ikävä tätä kaupunkia, niin ihana kuin se onkin, ja ainahan tänne voi palautua, jos siltä alkaa tuntumaan. Mutta nyt on vain todella mukavaa lähteä ja nähdä uusia paikkoja ja kokea uusia juttuja (toivottavasti). 

Ja loppuun vielä pöljä video, joka ei liity mitekään mihinkään, mutta nauroinpa taas kyyneleet silmissä, joten pakkohan se on jakaa teillekin. (Ja ehkä vähän kehuskella, kun löysin tuon nappulan että voin lisätä videon tähän suoraan, enkä vaan linkkiä, hyvä mie^^)

Mistä on kivat synttärit tehty?

Eli Aan syntsät 7.4.2013, täytti aika monta vuotta.

Cookieista:

Tottakai oltiin aikuisia ja syötiin ensin kunnon aamiainen. Oli ihan mielettömän hyviä cookieita, toiseksi parhaita mitä olen ikinä syönyt. Toinen oli rusinasuklaa ja toinen suklaahippu, ja molemmissa riitti rasvaa aika paljon, kuten kuvasta näkyy. Enkä tehny ite, vaan ostin laiskana viiksikaupasta.

Lupauksista:

Olin jo tätä lupausta tehdessäni melkein varma, että saisin katua sitä koko päivän, mutta ei. Päivänsankari ei käyttänyt tätä hyväkseen kuin selkahieronnan ja yhden pelin verran. Vähään se on tyytyväinen, mutta en valita.

Hassuista hatuista:

Synttäreillä pitää ehdottomasti olla hassu hattu ja tällaista pakotin sankarin pitämään lähes koko päivän. Askartelin tottakai itsellekin samanlaisen, ettei tuntuisi yksinäiseltä.

Lahjoista:

Hyväksi ja tykätyksi havaittu lahjaidea: lahjakortit. Ja menevät pieneen tilaan ja kulkevat helposti matkassa mukana. Tällä kertaa olin fiksu ja laitoin niihin viimeisen käyttöpäivänkin.

Skumpasta:

Ei ole synttärit mitään ilman skumppaa, joten pitihän sitä nauttia. Yritin löytää pinkkiä, mutta meidän lähialkoholikauppa ei tuntenut makeaa ja pinkkiä skumppaa ollenkaan eikä sitä kuivana juo kukaan, mutta tuntui tuo normaalinvärinenkin maistuvan (itse kullekin). 

Peleistä:

Skumpan seuraksi otettiin erä Descentiä. Ollaan jo kampanjan puolivälissä ja olen voittanut useammin, joten tehtävä oli minulle suhteellisen helppo, varsinkin kun valitsin lohikäärmeen tientukoksi. En voi sanoa, että olisin yrittänyt pelata kiltisti toisen synttäreiden vuoksi, vaan pieksin menemään niin paljon kuin kykenin. Ja voitin. 

A käytti hyväkseen lupaustani ja pyysi minua pelaamaan Blood Bowlia. Voi pieniä örkkiparkojani, kun oli mutantoituneet goblinit vastassa (tiedän, vähän säälittävää). Peli oli hyvin jännittävä, örkit tasoittivat ensimmäisen puoliajan viimeisellä vuorolla heittämällä tähtipelaaja Tunadin maaliviivalle pallon kanssa, ei ole turhaan Staalo reenaillut sitä heittokättään. Mutta hävittiin lopulta: viimeisellä vuorollaan goblinit sniikkailivat pallon kanssa örkkien ohi ja tekivät hyvin ansaitun maalin. 

Viinistä:

Pelin jälkeen kello olikin niin kiitettävästi, että vaihdettiin nopsaan hiukan paremmat vaatteet ylle ja suunnistettiin läheiseen ravintolaan. Talon punaviini oli hyvää ja halpaa ja sitä oli riittävästi, mitäpä muuta voi toivoa. Alkuruokaleivistä ei saatu kuvaa, oli niin nälkä.

Raa'asta lihasta:

Ruokalistalla oli mahdottoman monta hyvänkuuloista pihviä ja pitkän mietinnän jälkeen löytyi se sopiva, A otti sinihomejuustotäytteisen, minä hiukan perinteisemmän. Liha oli mielettömän pehmeää ja mureaa ja paistettu juuri oikein: pinnalta lähes palanut ja sisältä melkein verinen, mmm. Annokset tuntuivat alkuun liian pieniltä, mutta kyllä ne siinä syödessä täyttivät kummasti, vaikka salaatistakin poimin vaan kaikki kivat jutut.

Synttärikakusta:

Ja tuo kynttilä paloi sekunttia ennen kuin sain otettua kuvan... Kyseltiin jälkiruokia tilatessa, että mitä suosittelisivat synttärisankarille ja sieltä tuli juustokakku kynttilän ja improvisoidun laulun kera. Oli ihan mahtavaa! Ravintolassa oli ihan mielettömän ihana henkilökunta, jotka todella näkivät vaivaa asiakkaan eteen. Voin ehdottomasti suositella kaikille, jotka etsivät hyvää ruokapaikkaa Aucklandista. Jos olisin rikas, söisin tuolla joka viikko.

Minä otin suklaakakun jälkkäriksi. Niin hyvää kuin juustokakku olikin (toiseksi parasta, mitä olen syönyt, tämäkin), söin mieluummin suklaata, varsinkin kun se ui suklaakastikkeessa ja kermavaahdossa. Piti lahjoittaa pala jos toinenkin sankarille tuosta kakusta, oli sen verran tuhtia tavaraa, mutta ei tuo tuntunut haittaavan.

Minä tarjosin illan tottakai, paitsi Aan kakku tuli talon puolesta. Sieltä suunnistettiin sitten vatsat täynnä kotiin ja nukkumaan, toisella meistä oli töitä seuraavana päivänä ja herätys viideltä.

 Minä ainakin viihdyin suunnittelemieni aktiviteettien parissa mainiosti eikä sankarikaan valittanut mistään, joten pidän päivää oikein onnistuneena, ensi vuonna sitten taas jotain uutta.

Varpulainen

Olin taas tässä päivänä muutamana yksin kotona, kun olohuoneesta alkoi kuulua outoa naputtavaa ääntä. Hiivin sinne henkeäni pidätellen ja sain syyllisen verekseltään kiinni:

Varpulainen! Taas meidän olohuoneessa, pitäisi ehkä pitää joskus parvekkeen ovea kiinni. Ja siinä missä varmaan normaali ihminen olisi hätistellyt ei-toivotun lintuvieraan ulos, minä hiippailin hakemaan kameran, tottakai, ja otin miljoona kuvaa uudesta ystävästä. Ja ei, en jätä leivänmuruja pöydälle tai lattioille, ainakaan tahallani.

Nyttemmin varpulainen vierailee täällä lähes päivittäin, enkä oikeastaan jaksa ajaa sitä pois, joten minun puolestani se saa istua olohuoneen pöydällä ja syödä murusia. Tosin jos muita on kotona, niin se jää kiltisti parvekkeelle, fiksu eläin. Minusta tulee vielä hullu varpulaisnainen, pitäisi varmaan joskus lähteä ulos.

Ja samaan aikaan toisaalla:

Eli Aan työpäivä.

Kyllä noissa maisemissa kelpaa töitä tehdä. Nyt on onneksi vapaa viikonloppu ja maanantaina taas töihin! Huomenna vietelläänkin synttäreitä, kiitos vain kaikille ideoita lähettäneille...

Loppuun meinasin laittaa vielä kuvia kirahvibanaaneista, mutta ehkä ne olisivat jo vähän liikaa. Hauskaa loppu viikonloppua!

Päivän naurut

Täällä satoi koko aamun, joten vietin sen hyvin tyytyväisenä salilla, juoksin ja tein yläkroppatreenin. Jääkaappi oli lähes tyhjä, joten sadetta uhmaten raahauduin kauppaan. Mieli ei ollut kovin korkealla, kun jouduin talsimaan tihkusateessa. Matkaa ei ollut mahdottomasti eikä sää sateesta huolimatta ollut erityisen viileä, mutta oli se silti vähän mälsää. Tai ainakin siihen asti kunnes peruspositiivisena ihmisenä rupesin kiinnittämään huomiota kanssaihmisten hiukan oudohkoon liikkumistapaan. Sade tekee kaduista hillittömän liukkaita ja ihmiset käyttävät lipokkaita säällä kuin säällä, joten sain nähdä jos minkälaisia tahdottomia ja hidastettuja kungfu-matrix-vogue-liikkeitä. Ja ihanana ihmisenä en voinut olla tirskumatta hyväntahtoisesti kaikille epäonnisille (kerrankin minulla oli hyvät ja pitävät kengät, joten itse pysyin tukevasti maankamaralla).

Ai ja ensi sunnuntaina täällä käännellään kelloja tunti kesään eli taaksepäin. Suomessa taidettiin siirtyä jo kesäaikaan eli eteenpäin, joten olen sitten ihan sekaisin missä ajassa milloinkin mennään, mutta ensi viikolla aikaeroa taitaa olla siis enää vain 9 tuntia, jee. Ja samaisena sunnuntaina vietetään Aan synttäreitä! Miettikää, tunnin pitemmät synttärit kuin yleensä, siistiä. Jotain olen jo pienessä päässäni pähkäillyt tekemisiä ja lahjoja, mutta jos jollain on joku todella hyvä idea (tai edes idea), otan mielelläni vastaan. Sen voi laittaa minun luukun sähköpostiin elisa_pehkonen. Muistakaa nyt sit edes onnitella!