Waiheke

Viikonlopun reissuista vielä...

Lauantai aamuna heräsimme ihmisten aikoihin ja suuntasimme satamaan. Olimme etuajassa ja A ehti syödä aamiaisenkin siinä välissä, itse jätin väliin ja join tyytyväisenä pelkän kaakaon. Odottelimme kolmatta reissuajaa ja ostimme liput Waiheke-saarelle. Lautta lähti kahden minuutin kuluttua, joten saimme ihan urheilla, että ehdimme kyytiin. Matka kesti melkein tunnin, mutta hyvässä seurassa se meni nopeasti.

Meillä oli kartta mukana, mutta ei minkäänlaista käsitystä mittasuhteista tai matkan pituudesta, aikaa olimme  onneksi varanneet koko päivän. Suunnitelmana oli kävellä matkan ensimmäinen osuus, pysähtyä syömään lounasta ja jatkaa matkaa Palm Beachille, josta ottaisimme sitten bussin takaisin lautalle.

Perille saavuttuamme saimme neuvon vain lähteä vasemmalle ja sinne sitä sitten mentiin. Kävelypolku löytyi melko nopeasti ja seurailimme sitä vaihtelevalla menestyksellä. Polku kulki yleensä rannan lähellä, joten maisemat olivat upeita! Maasto oli mäkistä ja polku mutkitteli milloin missäkin ja tyypilliseen tapaan piti valita aina ne kaikken jyrkimmät mäet, mitä kiivetä. Onneksi sää vaihteli aurinkoisesta pilviseen ja tuuli jonkin verran (niinkuin täällä taitaa tehdä koko ajan), joten patikointi ei tuntunut ihan mahdottomalta.

Ensimmäiselle pysähdykselle asti matka sujui suhteellisen vaivattomasti kaikista mäistä, mutkista ja kipeistä lihaksista huolimatta. Lounaan söimme pienen kylän pienessä ja kalliissa ravintolassa, kummankaan nimeä en kyllä muista, mutta ruoka oli hyvää ja Aan kanssa maisteltiin paikallista valkoviiniä ensimmäistä kertaa. Oikein mainiota, voin suositella, ainakin tässä ilmastossa se toimi!

Lounaan jälkeen ostettiin lisää vettä ja jatkettiin matkaa. Polku muuttui hiukan vaikeaksi seurata, joten kuljimme välillä omia polkuja kivikkoisten rantojen läpi, mikä on meille oikeastaan hyvinkin tuttua kätköilyn saralta. Pöljän polkuja parkkipaikalle, kirjaimellisesti.

Täällä on muuten todella meluista. Ei niinkään kaupungeissa, vaan niiden ulkopuolella ja puistoissa. Heti kun satut puiden lähelle, kuulet järkyttävän kovaäänistä siritystä. Siihen alkaa oikeastaan tottua, eikä sitä aina tajua edes kuulevansa, varsinkaan puistoissa. Saimme kuunnella sitä meteliä koko matkamme ajan ja seuraavista kuvista saattekin bongata syyllisen:

Oletan, että ne ovat kaskaita. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt kaskasta, joten ensin olin aivan innoissani niistä! Tällä reissulla niitä oli tosin hiukan liikaa jopa minun luonnolleni, ne lensivät päin näköä ja niihin törmäsi kävellessä vähän väliä, puhumattakaan niiden sirityksestä, jota ei voinut välttyä kuulemasta koko ajan. Kaupungissa ne pysyttelevät puissaan tyytyväisinä, mutta tuollla luonnon keskellä olimme selvästi niiden reviirillä ja ne vähät välittivät meistä.

Tuolla reissulla näki myös paljon kauniita rantoja ja meren väri on aivan ihana täällä, ei sininen eikä vihreä, vaan kirkkaan turkoosi. Ei varmaan näy kuvissa, mutta on se! En yleensä välitä istua hiekkarannoilla, ellen pääse varjoon, mutta täällä vesi on niin kaunista, että voisin tehdä poikkeuksen. Näillä rannoilla oli myös miljoonia simpukankuoria, joten olisin voinut kuluttaa viikon vain kävellen veden rajassa ja etsimällä kauniita simpukoita. Nyt en ottanut yhtäkään mukaani, mutta kuvia kuitenkin pari.

Muita asioita, joihin olen tykästynyt täällä: puut. Yleensä näillä reissuilla olen huomannut, että minulla on jonkin sortin fiksaatio puihin. Rakastan katsella kauniita, käppyräisiä, kiemuraisia ja korkeita puita. Ja täällä jokainen puu on ihan mieletön! Voisin halailla niitä kaikkia. (Yleensä tyydyn silittämään niiden kaarnaa huomaamattomasti ohikulkiessa, jotta A ei pitäisi minua ihan höyrähtäneenä ja hylkäisi minua sinne puiden keskelle.) A löysi muuten sivuston, jolla on kaikenlaisia ryhmiä ja tapaamisia aina grillijuhlista ulkoilmakuntoiluun. Siellä on myös puunhalaaja-ryhmä, johon minun pitää varmaan tutustua.

Pääsimme lopulta Palm Beachille, eksyttyämme ensin eräälle nudistirannalle. Siellä (siis palmurannalla, ei nudistipaikassa) odottelimme bussia noin tunnin, söimme jäätelöä varjossa ja nautimme istumisesta. Kävelimme päivän aikana ehkä kymmenisen kilometriä mäkiä ylös ja alas polttavassa auringossa ja minä onnistuin polttamaan pohkeeni ja päänahkani, mutta se oli silti mahtava reissu. Toivon, että menemme sinne vielä uudestaan, sillä siellä jossain pitäisi olla jonkin sortin lintureservaatti, emmekä päässeet kävellen lähellekään sitä. Aan saan toivottavasti houkuteltua sinne, kunhan ladataan paikalliset kätköt gepsiin: sitten on hyvä syy palata etsimään muovipurkkeja ja jos samalla näkisi lintuja niin kiva!