Pulla-ankkoja

Kun on töissä kymmenen tuntia ja sen jälkeen salilla pari, niin ei oikein jaksa enää illalla tehdä mitään. Minä nukahtaisin mielelläni jo ennen yhdeksää, tosin sinnittelen yleensä melkein kymmeneen asti. Aalla ei tunnu olevan vaikeuksia valvoa myöhempäänkin. Töissä ei ole tapahtunut kovinkaan ihmeellisiä, jokapaikka on edelleen ihan jumissa kaiken lapioimisen ja lekalla ja rautakangella heilumisen jäljiltä. Meidän kyyditsiä vienosti vihjaisi meille, että voitaisiin hankkia toinen kyyti töihin. Tähän asti meidät on haettu kotiovelta ja viety työpaikalle, mistä lähdetään sitten aina työmaille kuka minnekin. Nyt meidät noukitaan kyytiin matkalta suoraan työmaalle. Tämä ei muuta meidän elämää juuri mitenkään, ei tarvitse herätä aiemmin tai myöhemmin, joudumme vain reippailemaan hiukan aamuin illoin.

Viikonloppuisinkin on todella laiska olo, vaikka herätään yleensä jo seitsemän aikoihin ja aikaa olisi vaikka muille jakaa, tuntuu ettei tule tehtyä juuri mitään. Mutta tänä lauantaina oli kerrankin nätti sää, joten ruinasin Aan lähtemään minun kanssa ulos puistoon ruokkimaan ankkoja (sorsia). Ei sillä, että täällä olisi jotenkin huvitukset vähissä tai jotain, minusta ankkojen (sorsien) ruokkiminen on vain ihan hemmetin hauskaa ja rentouttavaa puuhaa.

Puistossa alkaa pikkuhiljaa kaikki kukkia, niin maassa kuin puissakin. Kevät!

Löydettiin mukava pieni kanto ja istahdettiin sille odottelemaan ankkoja (sorsia).

Ei niitä onneksi kauaa tarvinnut odotella, hyökkäsivät joka suunnalta kohti ruuan toivossa. Oli siellä muitakin lintuja kuin pelkkiä ankkoja, mutta ei yhtäkään lokkia, mikä oli outoa. Yleensä ne ovat kaikkein ahneimpia.

Istuttiin siinä tovi ja viskeltiin leipäpaloja veteen. Yksi ovela pariskunta tajusi hiippailla meidän selän taakse nurmikolle kauas lajitovereista, se palkittiinkin sitten useammalla ruuan murusella. Myös varpulaiset verottivat osansa, ne eivät tosin olleet niin kovin ahneita.

Siinä kului aika ja leipäpussi joutuisasti ja mukavasti, istuskellessa lämpimässä ulkoilmassa ihanien ankkojen (sorsien) keskellä. Mitäpä muutakaan sitä voisi viikonlopulta enää toivoa! Paitsi ehkä kaakaota.

Olen ihan pilalle hemmoteltu.

Fight night

Viime viikot ovat kuluneet melkoisella vauhdilla, päivät seuraavat toisiaan usein hyvin samanlaisina. Töissä olen oppinut taas paljon uutta ja pääsin uudelle työmaalle edellisen valmistuttua, nyt ollaan Aan kanssa taas samassa paikassa. Pelkkien viimeistelytöiden jälkeen pääsin viimein lapioimaan ja levittämään betonia, leikkimään rautakangella ja lekalla ja opin huomaamaan että olen todella surkea niiden kanssa. Tässä on onneksi vielä noin kuukausi aikaa oppia, jos vaan kroppa kestää. Töiden ohella saleillaan edelleen lähes päivittäin, minä kyllästyin ohjelmaani ja palasin Aan tekemän ohjelman pariin, ainakin hetkeksi. A jaksaa vielä jatkaa samalla ohjelmallaan.

Perjantaina lähdettiin töiden jälkeen katsomaan, kun ihmiset mätkii toisiaan.

Meidän salilla puolet ihmisistä on kehonrakentajia ja loput harrastaa jotain kamppailulajia, joten ei tarvitse arvata miksi päädyimme tuonne: saliohjaaja sai meidätkin suostuteltua mukaan. Tosin ei siinä paljon suostuttelua tarvittu, kumpikaan ei ole ennen käynyt katsomassa vapaaottelua, liput eivät olleet mahdottoman kalliit ja on aina kiva päästä ulos perjantai-iltana. Ennakkoon emme oikeastaan tienneet, mitä oli tulossa. Tiesimme, että ottelut alkavat seitsemältä läheisessä baarissa ja jotenkin odotin sellaista hämyistä pikkupubia jonka nurkassa on jonkin sortin kehä, mutta todellisuus oli jotain muuta. Keskellä lattiaa oli korotettu kehä, jonka ympärillä oli reilusti istumapaikkoja ja tilaa seisoskella. Istuimme toiseksi ensimmäisessä rivissä ja minäkin näin oikein mainiosti.

Osa taistelijoista oli Ashburtonista ja osa jostain muualta ja eron kuuli yleensä yleisön hurrauksen perusteella. Ensimmäinen ottelu ei kestänyt kovin kauaa, ottelijat vaanivat hetken toisiaan ja kokeilivat toistensa reaktioita ja yllättäen tarvittiin vain yksi lyönti ja toinen oli maassa. Oli karua nähdä, miten iskun saaneella aivot yksinkertaisesti pysähtyivät: silmät tuijottivat mitään näkemättä ja hän rojahti suoraan lattiaan. Mietin jo että tästä tulee lyhyt ilta, jos kaikki ottelut ovat tuommoisia.

Otteluita oli yhteensä yhdeksän ja kaikki erosivat hiukan toisistaan, toiset kestivät kokonaiset kolme erää ja toiset taas loppuivat hyvinkin nopeasti, osa otteluista ratkaistiin pelkällä voimalla, osa tekniikalla.Tosin kaikki menivät melkeinpä saman kaavan mukaan: ensin ottelijat mittalivat toisiaan hetken ja yrittivät saada lyöntejä tai potkuja upotettua pystyasennossa, mutta lopulta kaikki ratkaistiin yleensä painilla, paitsi se ihan ensimmäinen.

Ilta oli mielenkiintoinen, salin melutaso yltyi loppua kohden, kun ihmiset alkoivat humaltua, mutta tapahtuma ei kestänyt niin kauan, että se olisi ehtinyt häiritä. Tosin tunnelma vei helposti mukanaan, vaikka itse oli selvänä ja huomasin huutavani muiden mukana. En oikein tiedä, mitä mieltä olen tapahtumasta, viihdyin ja se oli erilaista, mutta en osaa sanoa, menisinkö uudestaan, luultavasti. Yleensä väkivalta ei kuitenkaan ole niin minun juttuni, ellei siihen liity Arska tai Syltty, mutta ilta oli kokemisen arvoinen, ehdottomasti.

Arki

Palauduimme Ashburtoniin pari viikkoa sitten, saimme asunnon ja entinen työnantaja otti meidät takaisin töihin. Meillä oli siis melkoisen helppo paluu arkeen, kun ei tarvinnut etsiä työtä ja kattoa pään päälle paniikissa ensimmäiset kolme viikkoa.

Pääsimme asumaan Miken luo, hän on kreikkalainen parturi-kampaaja ja entinen kehonrakentaja. Hän otti meidät tänne vain parin tekstiviestin perusteella, mikä oli aika luottavaista ja ystävällistä. Asumme ihan keskustan vieressä, joten minnekään ei ole kovin pitkä matka. Kämppä on sokkeloinen omakotitalo täynnä ovia jokapaikkaan. Kaikki on kalustettu viimeistä myöten, joten oikeastaan mitään meiltä ei nyt puutu. Meillä on myös valtava takapiha, jota puutarhuri käy huoltamassa aina silloin tällöin. Aika luksusta.

Kämpässämme on kokolattiamatto ja ihmiset ovat tottuneet olemaan kengät jalassa sisätiloissakin, eli ei kovin hyvä yhdistelmä. Siitä inspiroituneina väsäsimme Aan kanssa kyltin oveemme, joka kieltää kenkien käytön sisällä. A ideoi ja minä toteutin. Ja koska mitään ei voi tehdä normaalisti, niin tässä lopputulos:

Mike on todella mukava ihminen, joka on kylläkin harvoin kotosalla: milloin hän ei ole töissä, hän on salilla joko itse hikoilemassa tai sitten treenaamassa muita. Hänen kauttaan tutustuimme myös Taniaan, joka harjoittelee kehonrakennuskisoja varten ja toimii lähisalilla ohjaajana. Heidän ansiostaan hankimme jäsenyyden samaiselle salilla ja vietämme mekin nyt siellä aikaa melko usein. Saimme molemmille räätälöidyt saliohjelmat, joita nyt sitten enemmän tai vähemmän tunnollisesti noudatetaan. Minä käyn kolmisen kertaa viikossa, A sitten vähän useammin, tavoitteet meillä on kuitenkin hiukan erilaiset. Parissa viikossa olen onnistunut saamaan vain itseni todella jumiin, mistä ei kyllä voi syyttää yksin salia. Ja sinnehän ei ikinä pääse valoisaan aikaan:

Töihin meidät otettiin tosiaan takaisin ihan iloisin mielin, A sai jopa palkankorotuksen. Tosin kuulemma taaskaan minulle ei välttämättä ole töitä koko ajaksi, mutta ei se mitään. Tehdään siis samaa raksahommaa, eli rakennetaan lehmille karusellia, tosin nyt ollaan eri työmailla. Alkuun vähän jännitti, että miten selviän ilman Aan tulkkaus- ja nostoapua, mutta ihan hyvin tuolla on pärjännyt. Olen päässyt tutustumaan sähkötikkaisiin (en tiedä, miksi niitä oikeasti kutsutaan) ja heilunut katonrajassa niin sisä- kuin ulkotiloissakin. A sen sijaan on saanut ajella kaikilla hienoilla isoilla laitteilla ja tuntuu olevan jo ihan hyvä siinä. Kymmentuntiset työpäivät menevät yllättävän nopeasti, vaikka tekeekin aina samaa hommaa.

Arkipäivät kuluvat siis töissä ja sen jälkeen salilla, eipä siinä enää paljon enempää ehdi kuin syödä ja nukkua. Viikonloppuisin on aikaa levätä hiukan enemmän, vaikka salilla kävisikin. Loppuaika kuluukin lautapelaillessa ja Miken kavereihin tutustuessa, tai siis toisin sanoen juhliessa. Viime viikonloppunakin minun piti mennä nukkumaan kymmenen, viimeistään yhdentoista aikaan, etten tuhoa unirytmiäni, mutta oli niin mukavia ihmisiä ja niin hauskaa, että unohduin hereille melkein aamuun asti. Mutta kerrankos sitä ja niin eespäin...